Nimi: Oho, vahinko
Kirjoittaja: jossujb eli meikä
Fandom: Pacific Rim
Tyylilaji: Jaa, tuota. Outoa romanssintapaista lienee. One-shot.
Ikäraja: K-11
Paritus: Newton Geiszler/Hermann Gottlieb
Vastuunvapaus: Oikeudet kuuluvat kokonaan muille tahoille kuin minulle.
A/N: Halusin vain niin kovasti kirjoittaa tästä parituksesta jotain ja tällainen tuli. Omiin ficceihini suhteutettuna ehkä liiankin tyypillinen sisällöltään, mutta minkä sille mahtaa, minä pidän tietyistä aiheista, kuten ensisuudelmista ja hämmentyneistä tunteista.
Joka muuten Pacific Rimiä ole tänä kesänä nähnyt, ei ole elänyt.
Oho, vahinko
Kirjeenvaihdon perusteella Hermann oli kuvitellut tohtori Newton Geiszlerin olevan innokas ja charmantti nuori biologi, mutta jo ensinäkemällä koko mielikuva osoittautui turhan optimistiseksi. Itse asiassa Hermann oli ensimmäisen kolmen pitkän minuutin aikana hyvin lähellä iskeä kävelykeppinsä Newtonin purukalustosta läpi, tämän vain höpöttäessä ja höpöttäessä, antamatta kenellekään sekunninkaan suunvuoroa.
Viesteissään Newton oli aina ollut niin ymmärrettävä ja ennen kaikkea seurattava, mutta elävässä elämässä tyyppi aiheutti hyperaktiivisella puputtamisellaan migreeniä. Yhden ainoan tunnin aikana hän ehti hajottaa kahvikupin, säikytellä ohikulkijoita sattumanvaraisilla piukeilla hihkaisuilla, hävittää kaksi kolmasosaa Hermannin suurella vaivalla käsin kirjoitetuista kaavioista ja kaataa itsensä päälle haisevaa, jostain eläimestä peräisin olevaa lilluvaa lientä.
Hermann oli ollut ennen kaikkea tyytyväinen päästessään mokomasta kävelevästä kaaoskertoimesta mahdollisimman nopeasti eroon, eikä tunne ollut yksipuolinen. Mikäli Hermann nyt yhtään osasi lukea tiedemieskollegansa ajatuksenjuoksua, niin näytti siltä, että Newtonilla oli ollut myös ratkaisevasti erilaisempi kuva tohtori Gottliebista. Hermann ei käsittänyt mitä Newton muka hänestä oli muuta odottanut, mutta hän näki pettymyksen toisen kasvoilta, vaikkei kovin hyvä ihmisiä ollutkaan lukemaan.
He eivät jatkaneen yhteydenpitoa sen yhden tapaamisen jälkeen, ja tokkopa olisivat toisistaan mitään välittäneet, elleivät sitten kaijut olisi pakottaneet heidät tekemään yhteistyötä.
Kourallinen jägereitä, supistunut sotilaidenjoukko ja pari tiedemiestä – sillä sitä pitäisi saada maailma pelastettua. Hermann olisi antanut mitä tahansa, jos olisi voinut välttää näkemästä Newtonin naamasta vilaustakaan, mutta ei. Tohtori Geiszler oli maailman johtava kaijubiologian asiantuntija – ja kaiken lisäksi kai hullun rakastunut keräämiinsä raadonkappaleisiin, jotka tunkivat jatkuvasti Hermannin puolelle laboratoriota.
”Minä en muuta pyydä, kuin että pitäisit nuo iljettävät ruhonosasi omalla tontillasi ja mitä sinä teet? Mitä sinä teet?” Hermann kihisi raivosta ja todellakin kiitti onneaan, ettei Newton ollut humautusetäisyydellä tai olisi helposti saattanut siirtyä ajatuksesta tekoihin. Newton oli tietysti liian tohkeissaan uusista tutkimustuloksistaan huomioidakseen itseensä kohdistuvaa kritiikkiä, puhumattakaan siitä, että olisi varonut liitutaulun ohi viipottaessaan olla pyyhkimättä lauseketta hihaansa.
Herman näki punaista.
”Kamala, kamala imbesilli! Senkin inhottava mato, mene pois!” hän sihisi sännätessään hädissään laskelmiensa peitoksi ja oikeastaan vasta silloin Newtonin mieleen tuli vilkaista omia jälkiään ja sotkua, joka seurasi hänen kulkureittiään. Laboratorien keskellä oli keltainen jakaja, jonka toisella puolella Newtonin tavarat eivät teoriassa saisi olla, mutta alusta alkaen hän oli vähä vähältä lähennellyt reunaa ja aloittanut Hermannin puolen valtaamisen esimerkiksi jättämällä likaisia skalpelleja, sun muuta roinaa jälkeensä.
”Oho”, Newton sanoi ja väisti suuntaansa kohdistuneen huitaisun.
”Oho, sinä sanot, oho! Luuletko, että minun työni on jotenkin helppoa? Että se sujuu tuosta noin vain, kappas, ihan itsestään! Niinkö sinä kuvittelet? Haluatko, että tulen aivan hulluksi, vai oletko muuten vain noin käsittämättömän ajattelematon pieni limaklönttimuhkura?”
”Öö... limaklöntti mikä?” Newton kysyi ja Hermannin oli pakko kiskoa tukkaa päässään, ettei olisi alkanut sitä vastoin huutamaan aivan sielunsa pohjasta. Hän oli niin vihainen, että se tuntui hänen vatsassaan kuin isokokoinen poretabletti tai ihon alla kuhisevina pistävinä ampiaisina. Hän ei ole ikinä ollut niin vihainen, eikä olisi kuvaillut itseään ikinä väkivaltaiseksi tai lopen kohtuuttomaksi mieheksi, mutta Newton meni hänen vereensä.
”Tuota... pitäisikö sinun istua vaikka a – alas?” Newton nielaisi hyvin varovaisesti työntäen jalallaan Hermannin tavallista vihreää työtuolia eteen. Hermannin teki mieli kieltäytyä ja sanoa vielä jotain oikein pistävää, mutta hänen tulikin äkkiä melkolailla paha olo ja hänen oli mieluusti istuttava alas. Silmissä ihan vilisi.
Ihan järjetöntä olla niin suunniltaan.
”Älä nyt noin jumalattomasti ressaa”, Newton toppuutteli auttaessaan yllättävän avuliaasti työtoverinsa alas. Toi hän jopa purkin idioottimaista kofeinisoitua energiamehua, jota kaikki Newtonin tapaiset populaarikulttuurihörhöt imivät kiduksiinsa, mutta Hermann oli liian voipunut edes ärsyyntymään. Hän imi pilliä tetrassa pitkään ja irvisti kirpeänkatkeralle maulle, mutta tunsi hetken hengähdettyään olonsa paremmaksi. Newton oli vienyt kaijun lonkeronsa pois välittömästä näköpiiristä ja oikeastaan ensimmäistä kertaa koskaan Hermannin aikana hän oli hetken ihan vain hiljaa.
”Olen hirvittävän väsynyt”, Hermann totesi ja puristi tetraa kaksin käsin. Hän tuojotti Newtonia suoraa silmiin, mikä ei ollut hänen tapaistaan, ja mietti miten ihmeessä on mahdollista vihata ketään niin paljon. Newtonilla oli niin helposti vihattavat ironiset silmälasitkin, niiden katsominenkin käänsi vatsaa.
”No okei, okei! Ymmärrän, yritän hei tsempata ja pitää paikat siistinä, mutta...”, Newton aloitti ja otti ilmeisesti ennakoivasti askeleen taaksepäin – välttääkseen kai saamasta kepistä otsaan. Hermannia totta puhuen kyllä hävetti, että kenenkään piti sillä tavalla häntä varoa, vaikka kyseessä olisikin rasittava Newton.
”Älä nyt suutu, mutta en minä ole ainoa, joka ei panosta tähän työyhteisöön mitenkään.”
”Mitä”, Hermann puhahti, napittaen sitten vain siristävin silmin Newtonia, kuin olisi tarpeeksi tuijottamalla pystynyt näkemään hänen aivoituksiinsa tai häilymään pelkällä ajatuksenvoimalla. Newton vaihteli levottomasti painoa jalalta toiselle ja puski otsastaan hikeä.
”No. Niin kuin. Tiedäthän. Kun olet tuollainen... öh... jurnu. Oikea jörnöttäjä. Mörri Möykky korpikuusen kannon alla”, hän pakotti ulos ja Newtonista näki, ettei hän ollut tottunut miettimään sanojaan etukäteen ja se ulospäin näytti aiheuttavan hänessä ihan fyysistäkin ahdistusta.
”Newton”, Hermann sano pyyhkäistyään silmäkulmiaan peukaloihinsa. Newton hypähti paikallaan ihan ilman näkyvää syytä ja alkoi säksättävällä vauhdilla pulputtaa.
”Miten on, luuletko että se sitten on yhtään kivaa, kun heti kun vähän jossain kolahtaa, niin matemaatikolla päässä kilahtaa? Ei viitsi edes anteeksi pyytää kun heti tulee ärräpäätä niskaan että huhhuh. Siis okei, enhän minä nyt ole mitenkään helppo tyyppi tulla toimeen, myönnetään, en ole ikäpäivänä ollut kenenkään lempparikaveri, mutta tarvitseeko sitä nyt heti olla väkivallalla uhkailemassa tai saamassa jotain fakin sydäriä”, Newton sylki ja viuhtoi käsiään minkä ehti, eikä Hermann ollut koskaan nähnyt häntä yhtä vaikeana. Tosin, mikä eniten hämmästytti, oli Newtonin halukkuus kuitenkin yrittää kommunikoida vajoamatta sokerihumalaisen esipuberteettisen pojan tasolle, vaikka se näyttikin tuottavan suuria vaikeuksia.
”Newt. Ole hiljaa”, Herman käski päättäväisesti. Se oli ensimmäinen kerta kun hän käytti tohtori. Geiszleristä lyhyttä lempinimeä.
”Ole itse”, Newton sanoi yhä aika varuillaan ja silminnähden hämmentyneenä, mutta uskalsi olla perääntymättä enempää, vaikka Hermann nousikin ylös parempaan jalkaansa tukien ja astui lähemmäksi.
”Ole nyt”, Hermann sanoi niin kiltisti kun suinkin osasi, vaikkei koskaan ollut oikein osannut niitä tavallisia kohteliaisuuksia, jotka olisivat tehneet ystävystymisestä jotenkin helppoa. Hän oli aina joko jäänyt tai jätetty ryhmän ulkopuolelle ja siitä oli tullut hänelle tapa olla ylipäätänsä olemassa.
Newton oli kai kirjeistä päätellyt matemaatikko Hermann Gottliebin olevan ulospäinsuuntautunut ja kaikin puolin mukava kaveri, kun todellisuudessa hän oli pikkusieluinen ja pedantti sietämättömyyteen asti. Mutta hän oli kirjoittanut kauniisti. Hermann oli puhunut sivistyneesti, he olivat keskustelleen keskenään menemättä henkilökohtaisuuksiin, aidosti vaikuttuneina toistensa saavutuksista.
Internetin välityksellä kaikki on niin paljon helpompaa.
Mutta sanaakaan ei Hermann ollut Newtonille kirjoittaessaan valehdellut, eikä tahallaan vähääkään vääristellyt, vaikka vääristynythän se kuva oli ollut joka tapauksessa. Sen valossa sopii myös olettaa, ettei Newtonkaan ollut tarkoituksella silotellut luonteenpiirteitään, hän vain tuli paljon johdonmukaisemmin esiin valmiiksi mietityssä muodossa.
Oikeastaan Newtonin tyhmä mehupurkki ja varovaineen huomaavaisuus puhui vain sen puolesta, että Newton oli Newton, ja Newton oli omalla tavallaan kai charmantti, tai ainakin hyvin sympaattinen ja pohjimmiltaan kiltti ihminen, eikä Hermann voinut olla pitämättä kilteistä ihmisistä. Hän suuteli Newtonia sen tähden poskelle.
Tai... sinne päin.
Kohtuullisen kiusallista joka tapauksessa.
”Oho. Oho”, Newton toisteli entistä hämmästyneempänä. ”Mistä... mistäs tuo nyt tuli?” hän lisäsi ja hieroi jokseenkin sänkistä poskeaan tatuoituun käsivartensa sisäsyrjään.
”En tiedä”, Herman totesi kohauttamatta olkiaan, tai itse asiassa liikuttamatta ruumiistaan yhtäkään lihasta, lukuun ottamatta ehkä sisäelimiään, jotka väänsivät kudoksiaan umpisolmulle. Newton tönäisi laseja takaisin paremmin nenälleen. Hänen ilmeensä alkoi taas muistuttaa vähän enemmän hymyä.
”Jaha. Vahingossapa sitä toisia ihmisiä pussailee. Useinkin ollut mielessä?” hän virnisti.
”Ei sitten niin koskaan”, Hermann tuiskahti, muttei ollut aivan varma väitteensä todenpitävyydestä. Eikö hän ollut toivonut kuitenkin joskus, yli neljä tai jotain vuotta sitten, että se kirjoituksissaan hurmaavalta vaikuttanut älykkö olisi nähnyt nuivassa matemaatikossa jotain.
”Mites tästä eteenpäin?” Newton kysyi vähän kuin keskettäen niin omansa kuin Hermanninkin ajatuksenjuoksun, mutta kumpikaan ei ollut päässyt puusta pitkään.
”Anna liitu, niin kirjoitan laskelmani uudestaan”, Herman heristi kouraansa, johon Newton vastahakoisesti vastasi ojentamalla vajaan pikkurillin mittaisen liidunpalan ja siirtyi pois taulun edestä.
”Eikö muuta?” hän sanoi, veti kädet ristiin ja puristi vaihtokauppana saamaansa tyhjää mehupurkkia kädessään. Hermann kirjoitti pikavauhtia lauseketta uudestaan, vetän jakolaskun alle pitkän viivan.
”Ei muuta”, hän puhahti ja hetken seisoskeltuaan Newton kai pyöräytti silmiään ja meni takaisin omalle puolelleen mitä lie omituisia jupisten. Eikä se ollut viimeinen tai edes viimeisiä kertoja kun vastaavanlainen suunnaton riita kaikkine hermoromahduksen kommervenkkeineen tuli näyteltyä heidän pienessä laboratorionmuotoisessa painekattilassaan. Vihaa Hermann ei kuitenkaan enää tämän jälkeen tuntenut – tuskin oli oikeasti koskaan tuntenutkaan.
Miksi hän Newtonia vihaisi? Siksikö, ettei hän ollut vastannut päässä luotua täydellistä mielikuvaa? Olisiko sellainen unikuvamies ollenkaan välittänyt antaa Hermannin julmaa käytöstä niin helposti anteeksi? Viallisuus kun on molemminpuolista, eikä mikään voi olla aukottomasti täydellistä. Ellei sitten puhuta matematiikasta, muttei Newtonia kyllä voi tiivistää numeroiksi.
Hermannin oli kyllä myöhemmin itsekseen todettava, että he tulivat ilmiömäisen hyvin toimeen siihen suhteutettuna, että he molemmat olivat normaalivertailussa täysin sietämättömiä ihmisiä.
FIN