Minun on pakko tulla tänne komppailemaan Röhköä tuosta Eddie the Eaglesta. Menin katsomaan ihan vain mäkihypyn takia enkä odottanut oikeastaan kummoistakaan elokuvaa, mutta sain yllättyä positiivisesti! Taron Egerton oli roolissaan ihan huippu, ja se lämpö ja sydämellisyys, jota se toi Eddien hahmoon, sai minut rakastumaan Eddieen ihan totaalisesti. En muista, milloin viimeksi olisin symppaillut ketään niin paljon kuin Eddietä. Ylieläytyvänä ihmisenä nyt turha sanoakaan, että elin ihan täysillä mukana Eddien tarinassa, ja melkein alkoi itseäkin naurattaa, kun onnistuin kyynelehtimään ensimmäisen kerran, kun elokuvaa oli kulunut kaksi minuuttia.
Näin mäkihyppynörttinä löysin elokuvasta tietysti kaikkia ihania faktayksityiskohtia kuvauspaikoista alkaen, ja sain ihastuskohtauksia kesken elokuvan, kun sitä faktajuttua tuntui pomppivan silmille joka puolelta. Tietysti niitä faktaepäloogisuuksiakin löytyi, ja saatoin ehkä missata osan elokuvaa, kun jäin jossain välissä pohdiskelemaan itsekseni jotain mäkihyppymäkien K-pisteitä sun muuta ehdottoman oleellista. Kuvittelin alkuun, että minua olisi häirinnyt ihan valtavasti kaikki epäfaktat, mutta kumman kivuttomasti onnistuin ne epäloogisuudetkin kestämään. Tosin Erdinger Arena roolissaan Canada Olympic Parkina ei ehkä onnistunut vakuuttamaan minua ihan täydellisesti.
Nykäsen syvällisyydet nyt oli vähän mitä oli, kuten Röhkö ja sanoikin, ja lisäksi missä vaiheessa muka suomalaiset puhuu hississä yhtään kenellekään? Lisäksi epätykkäilin suuresti niistä aidoista kaatumisklipeistä, joita tuohon elokuvaan oli pitänyt tunkea. Draama-arvoa ehkä, mutta itse en näe hyppääjien kaatumisissa mitään hauskaa, ja sain hetkisen tuijotella viereistä penkkiä, kun en halunnut ruudulle tuijotella. Mutta muuten kyllä erittäin tykkäiltävä, hyväntuulinen ja aito elokuva, ja pakko hihkua, kun kerrankin Suomi oli päässyt Nykäsen avustuksella maailmankartalle!