Heipä hei!
Pics: Kiitos kommentistasi! Angsti onneksi helpottaa pian.
Melodyn ja Corallin kohtaloa kohtaan esittämistäsi arvailuista toinen osuu oikeaan, sen voin paljastaa... Eric on vähän tyhmä. Hänen tulisi nyt pian kerätä itsensä ja tehdä jotain ennen kuin on liian myöhäistä!
A/N: Jälleen täällä. Tämä ficci tosiaankin valmistuu ennätyshitaasti, mutta nyt joululomalla toivottavasti saan ahkeroitua tämän loppuun.
Todellakin pidän tästä tarinasta ja tämä kiehtoo minua, mutta aikaa ei ole yksinkertaisesti riittävästi! Olin Englannissa kuukauden työskentelemässä, joten kirjoittaminen on ollut täysin tauolla. Nyt onneksi vihdoin jatkoa, toivottavasti ette ole kaikki hylänneet minua!
~ Siunsäe______________________________________________________________
Luku 3PuhdistusViimein koitti se harmaista harmain päivä, jota sekä Ariel että Eric olivat kaihtaneet. He olivat myös kaihtaneet toisiaan. Ei keskusteluja, vain hyvän huomenen ja yön toivotukset olivat siivittäneet päiviä eteenpäin voimattomin, kehnoin lennähdyksin. Sinä aamuna he heräsivät yhteisestä vuoteesta, joka oli nykyisin ainoa heidän jakamansa asia. He katsoivat toisiaan tyhjästi maatessaan alasti vuoteessa ennen ylösnousua. Ariel laahusti linnassa kuin zombi, suorittaen aamutoimensa mekaanisesti. Hän ei käsittänyt, että tämä oli viimeinen aamu. Tämä oli viimeinen päivä. Kaikki vain tapahtui kuin unessa.
Ja kun se viimeinen päivä oli kääntynyt puoleen, Ariel löysi itsensä seisomasta linnan rantahietikossa paljain jaloin kahden kansan välistä, jotka olivat kaikessa erilaisuudessaan lopulta hyvin samanlaisia. Oli hämärää ja kylmää. Varpaat kaivautuivat syvälle santaan ja aallot kutittelivat nilkkoja viileästi. Vaahtopäät loiskahtivat eteenpäin ja poistuivat taemmas aina uudelleen ja uudelleen kuin yrittäen tarttua hänen jalkoihinsa ja nykiä niitä kohti merta.
Tule... Kuohut tuntuivat pyytävän apua, anelevan häntä astumaan eteenpäin.
”Ariel, voit vielä päättää toisin.” Yhtäkkiä Eric seisoi hänen vierellään, pyytäen häntä jäämään.
”Ei. Minä en voi. Tämä on minun ennalta määrätty kohtaloni. Totuus on, että
sinä voit päättää toisin.”
”Minä...” Eric aloitti, ”...En voi.”
”Sitten tiedät, minkä on tultava tapahtuvaksi. Jonkun on viimein ratkaistava tämä. Minun on mentävä. Minun on muututtava, etkä sinä ole osana siinä muutoksessa”, Ariel sanoi ja nielaisi.
Sitten hän kosketti kaulassaan riippuvaa kultaista kaulakorua, jossa roikkui suuri, valkoisista valkoisin helmi. Hän tarttui koruun ja riisui sen. Hänen oli pakko vielä kerran silittää helmen pehmeän sileää pintaa. Se oli antanut hänelle voimia niin monesti. Lopulta hän laski korun Ericin vapisevalle kämmenelle.
”Hyvästi, Eric.”
”Ei, ei hyvästi”, Ericin silmiin syttyi hätäännys kuullessaan vaimonsa sanat. Hän puristi korua järkyttyneenä.
Ariel kääntyi ympäri, mutta vilkaisi vielä aviomiestään lohduton katse silmissään, viestien sanattomasti, ettei takaovea enää ollut. Sitten hän käänsi katseensa murtuneena kohti aallokkoa. Hän tunsi Ericin perääntyvän hitaasti, luovuttaneena. Jokainen askel teki kipeää.
”Ariel, katso minua. Sinä teet aivan oikean ratkaisun”, vähän matkan päässä aallokossa odotteleva vanhin sisko Attina sanoi ja hymyili rohkaisevasti.
”Meillä on ollut kova ikävä sinua, sisko”, Adella säesti hänen viereltään. Hän piteli kädessään kultaista Atlantiksen hallitsijan valtikkaa, joka oli vielä viikko sitten kuulunut heidän isälleen. Ariel puri huultaan. Hän ei vieläkään suostunut uskomaan todeksi sitä, mitä oli tekemässä.
Hänen sisartensa kasvoilla oli toinen toistaan toiveikkaammat ilmeet. Ainoastaan vaalea Arista näytti poissaolevalta ja ahdistuneelta. Hän ei sanonut mitään, vaan tuijotti edessään vellovaa harmaata merta jäykästi.
”
Äiti...”
Ariel kuuli kutsun ja nosti katseensa siskoistaan. Hän näki vierellään rakkaan tyttärensä. Tytön sysimustat hiukset muistuttivat häntä heti kipeästi kauempana maalla seisovasta miehestä. Kieltäen kaipauksen Ariel upotti omistavasti sormensa tyttärensä kosteaan tukkaan ja silitti sitä lempeästi.
”Melody, rakkaani. Minä tulen kotiin”, hän sanoi ja sadas, jo puoliksi tyrehtynyt kyynel vierähti hänen poskelleen.
Melody katsoi häntä onnettomana. ”Sinä olet jo kotona.”
Tyttärensä sanat pakottivat Arielin vilkaisemaan taakseen, kohti ihmisjoukkoa.
”Olet oikeassa, rakas, mutta kaikki on vain kääntynyt väärinpäin.”
Ja kun hän katsoi merta, hänestä tuntui, että vain se voisi helpottaa hänen rinnassaan alati kasvavaa painetta. Ilma ja merituuli tuntuivat tukahduttavan hänen keuhkonsa päivä päivältä pahemmin ja hän pelkäsi, ettei pian kykenisi enää hengittämään maan päällä. Hänen oli pakko saada sukeltaa.
”Minun on päästävä pois täältä”, Ariel totesi.
Melody katsoi häntä pettyneenä, muttei estänyt tai sanonut enää mitään. Hän vain väisti hitaasti taemmas.
Ariel henkäisi syvään. Hän ei todellakaan sillä hetkellä tiennyt, mitä tuleman piti. Hänellä ei ollut enää muistikuvia muutoksesta, siitä mille se tuntui ja sattuiko se. Hänen mielensä oli kuitenkin yhtäkkiä vallannut käsittämätön, lähes euforinen tyyneys, eikä hän enää pelännyt tulevaa. Niinpä hän sulki silmänsä, kohotti mekkonsa helmoja ja lähti astelemaan eteenpäin, syvemmälle kuohuihin.
Silloin aallokko tuntui kiihtyvän, tuuli humisevan entistä kovemmin ja kohina hänen ympärillään kasvoi. Samassa hän tajusi olevansa keskellä aaltoja, jotka olivat muodostaneet korkean, läpipääsemättömän seinämän hänen ympärilleen. Hän avasi silmänsä vain hetkeksi ja sulki ne pian uudelleen. Hän tunsi veden kohoavan ja kastelevan hänen vaatteensa ja hiuksensa.
Vai hetkinen. Oliko hänellä enää vaatteita päällään ollenkaan? Hän ei tuntenut enää märkiä vaattekappaleita, ei käsiään, eikä jalkojaan. Tunto raajoista oli kadonnut, eikä hän voinut hengittää. Hetken hän oli yhtä meren kanssa, samaa ainesta, suolaa ja vettä.
Sitten hän tunsi ruumiillistuvansa jälleen. Hän tunsi kasvonsa, poskipäänsä. Sitten hän tunsi kosteiden hiustensa liimautuvan kiinni rintaansa ja käsiensä kietoutuvan ympärilleen suojelevasti. Mutta jalkojaan hän ei tuntenut. Sen sijaan jokin hyvin tuttu tunne kaukaa menneisyydestä valtasi hänet. Hän tunsi alaruumiissaan vain pehmeän notkeuden. Hän ei ollut muistanutkaan, kuinka rajoittamaton pyrstö oli. Se taipui joka suuntaan ja oli paljon voimakkaampi kuin kaksi raajaa yhteensä. Hän henkäisi syvään, avasi silmänsä ja näki vihreiden suomujen kimalluksen. Hän oli lumoutunut. Se oli niin taianomainen.
Kuinka olenkaan kaivannut tätä. Silloin aallot tuuppasivat häntä eteenpäin kuin sanoen:
Mene vain, olet vapaa. Ja niin Ariel sukelsi. Tai paremminkin hän lensi. Vesi soljui ympärillä hänen kiitäessään kevyesti pehmeässä, silkkisessä meressä riemuvoittoisella voimalla. Sitten hän läiskäytti pyrstöllään lisää vauhtia ja hyppäsi ilmaan rikkoen veden pinnan. Hetken hän liiti ilmassa kaikkien nähtävänä. Ennen meren pintaa hän veti henkeä. Happi maistui niin pahalta, että häntä yökötti. Hän ei halunnut imeä enää hetkeäkään tuota pistävää, hitaasti riuduttaen tappavaa ilmaa. Hän ojensi kätensä ja sukelsi virtaviivaisesti takaisin veden alle. Eikä hän noussut enää takaisin pintaan. Hän ui suoraa päätä syvemmälle, kohti Atlantista, ja meren kansa pulahti iloiten hänen peräänsä. Enemmän kuin mitään sillä hetkellä Ariel halusi pian pois meren pinnalta. Pois ihmisen luota.
Samalla hetkellä maan päällä tuo ihminen vajosi polvilleen kuivaan rantahietikkoon, haudaten kasvonsa epätoivoisena käsiinsä ja huutaen niin, että hänen keuhkonsa tuntuivat repiytyvän irti rinnasta. Eikä sekään helpottanut.
***
Arielin saavuttua atlantislaisten elämä normalisoitui. Kuten muutkin nuoret, myös Melody meni kouluun seuraavana päivänä. Hän oli oikeastaan iloinen päästessään pois äitinsä masentuneesta seurasta ja palatsin seinien sisäpuolella leijuvasta eksyneestä tunnelmasta. Kukaan ei oikein tuntunut tietävän, kuinka toimia. Koulussa asiat olivat onneksi kuten ennenkin. Ja Melody kaipasi kuollakseen ystäviään.
”Hei, Melody! Ihana nähdä sinua pitkästä aikaa”, sinihiuksinen merenneito hihkaisi ja halasi tummatukkaista lämpimästi.
”Samoin, Medina”, Melody sanoi ja soi kapeakasvoiselle merenneidolle leveän hymyn.
”Mitä sinulle kuuluu? Tai siis. Anteeksi, en aikonut olla töykeä. Hirveää se Tritonin poismeno... Otan osaa, kulta”, Medina katsoi ystäväänsä syvälle silmiin pahoitteleva ilme kasvoillaan.
”Kiitos, Dina”, Melody sanoi hymyillen väsyneesti. ”Tiedät tietenkin äidin tulosta. Lukuun ottamatta sitä, ei minulle muuten mitään erikoista kuulu. Tämä kaikki vain on niin raskasta, etten oikein jaksaisi puhua siitä. Entä sinulle?”
”Oi, olen niin kiireinen, ettei mitään rajaa. Teen tosi pitkiä vuoroja Riuttabaarissa. Alkaa pikkuhiljaa tuntua, että koko Atlantis käy siellä syömässä päivittäin. Asiakkaita riittää”, Medina huokaisi.
”Olet kyllä uskomaton, kun jaksat vääntää vielä sitäkin kaiken tämän opiskelun lomassa”, Melody katsoi ystäväänsä kunnioittavasti.
”Niinpä. Onneksi pian koittaa palkkapäivä... Ai niin muuten. Minnekäs sinä olet hukannut seksikkään komistuksesi? Olette yleensä aina kylki kyljessä. Enkä siis yhtään tuomitse. Sellaisia herkkuja ei nimittäin ihan jokaisessa kaupassa jaeta”, Medina kysyi vihjaillen ja iskien silmää.
Ystävänsä sanat kuullessaan Melodyn rinnassa kivisti. Hän ei olisi halunnut puhua Corallista juuri nyt. Hän yritti unohtaa pojan. Hän ei ollutkaan noudattanut Aristan neuvoa mennä keskustelemaan hänen kanssaan, vaan oli vältellyt poikaa parhaan taitonsa mukaan. Henkiin herännyt katkera piru hänen sisällään oli käskenyt hänen antaa Corallin hengata rauhassa uuden tyttöystävänsä kanssa.
Melody vältteli Medinan sinisinä tuikkivien silmien katsetta ja vastasi:
”En mihinkään. Eikä hän ole mikään
minun komistukseni.”
”Mitä minä asiasta tiedän, niin tähän asti on ainakin aika visusti ollut. Se on tullut hyvin selväksi teidän toimintaanne sivusta seuratessa”, Medina sanoi ja pukkasi mustahiuksista vihjailevasti.
”Lopeta nyt jo, Dina. Meillä ei ole mitään.”
”Ai eikö? Väitätkö tosissasi, että se sinisilmäinen herkku on nykyään vapaata riistaa?”
Silloin Melody ei heti tiennyt, mitä vastata. Hän vain tuijotti pyrstöään sanattomana, punan noustessa hänen kasvoilleen.
Medina katsoi häntä hetken tutkivasti ja sitten tietäväinen ilme laskeutui hänen kasvoilleen.
”Sitähän minäkin. Mutta et selvästikään halua puhua tästä aiheesta nyt, ja se on OK. Sanon kuitenkin vielä sen, että sinuna en laskisi sitä pakkausta käsistäni. Tiedän, että Coral on oikeasti ihana tyyppi, muutenkin kuin vain ulkonäöltään.”
Melody väänsi kasvoilleen myöntyväisen hymyn, Medinan mieliksi. Aihe jäi onneksi siihen ja pian puhuttiinkin jo Medinan pohjattomasta ihastuksesta heitä paria vuotta vanhempaan Ricoon, joka oli Medinan sanoiksi
älyttömän ihana, tumma ja tulinen. Melodyn ahdistuneisuus katosi pikkuhiljaa heidän jutellessaan ja hän pystyi keskittymään pian jo muuhunkin kuin ainoastaan kultatukkaiseen poikaan, joka pyöri jatkuvasti hänen ajatuksissaan.
Medina ehdotti, että he menisivät koulun jälkeen Riuttaan juomaan meriteet ja juttelemaan niitä näitä. Melody ehti juuri ajatella, että suostuisi pyyntöön, eikä jaksaisi miettiä Corallia enää ainakaan sinä päivänä, kun pitkä hahmo ilmestyi nojailemaan luokan luolamaisen sisäänkäynnin suulle.
Siinä paha, missä mainitaan. Lihaksikas poika pyyhkäisi vaalean hiussuortuvan silmiensä edestä ja katseli rennosti muita oppilaita. Coral. Melody jähmettyi ja kaikki vapautuneisuus oli tiessään.
Coral etsi katseellaan jotain, ja Melody tunsi rinnassaan jysähtävän, kun pojan katse pysähtyi häneen. Suklaasilmät kohtasivat siniset, ja hetken he ainoastaan tuijottivat toisiaan jumiutuneesti. Sitten Melody veti katseensa pois, ja ruskeat silmät jäivät vaille kohdetta. Samassa sinisilmäisen tytön sisimpään sattui. Hän kääntyi poispäin, kuin ei olisi huomannutkaan Corallia, joka kuitenkin jostain syystä tuntui hakevan hänen huomiotaan. Melody taisteli vastaan refleksimäistä liikettä juosta suin päin pojan syliin. Hän vain yritti olla välittämättä.
Lopulta kello soi tunnin alkamisen merkiksi, ja oppilaat alkoivat valua sisään luokkaan. Huonoksi onnekseen Melody tajusi, ettei Coral mennytkään heti muiden mukana sisään, vaan jäi norkoilemaan oven suulle. Melody arvasi heti, miksi. Medina ei tuntunut huomaavan mitään outoa, vaan uiskenteli huolettomasti toisten perässä luokkaan jättäen Melodyn yksin käytävään. Eikä hänen auttanut kuin seurata.
Hänen tullessaan ovelle Coral suorastaan hyökkäsi hänen luokseen nojaten kädellään oviaukkoon, estäen Melodyn kulkemisen. Hän katsoi Melodya tutkivasti ja tervehti tunnustelevaan sävyyn:
”Hei, kaunokainen.”
Melodyn sisällä tuntui pistos hänen kuullessaan pojan sanat ja varovaisen flirtin.
”Huomenta”, hän vastasi kohteliaasti, eikä katsonut poikaan.
Coral rypisti kulmiaan. ”Mikäs nyt on? En ole nähnyt sinua aikoihin. Olisin todella halunnut olla tukenasi lähipäivinä.”
Silloin Melodyn valtasi karu kylmyys. Hän suorastaan kiukustui pojan sanoista ja siitä hän sai selittämätöntä voimaa katsoakseen poikaa suoraan silmiin.
”Rehellisesti en usko, että se on ollut kovinkaan suuri menetys”, hän tokaisi. Merivesi heidän ympärillään tuntui kylmenevän hetkessä.
Coral tuijotti häntä silmin nähden hölmistyneenä, eikä kumpikaan sanonut enää mitään. Niinpä Melody kohotti leukaansa ja pujahti päättäväisesti pojan käden alitse luokkaan yrittäen näyttää siltä kuin mitään ei olisi tapahtunut.
”Hei, Prinsessa. Odota!”
Hän kuuli selkänsä takaa Corallin äänen. Medina katsoi häntä kummastuneena, kun hän saapui omalle paikalleen. Hän ei kuitenkaan välittänyt, sillä hän ei aikonut jäänyt kuuntelemaan selityksiä. Hän ei halunnut kuulla niitä. Ei nyt. Eikä välttämättä koskaan.
***
”Niin mikä ihmeen huorukka?”
”
Haarukka, Adella, haarukka.”
”Ja tälläkö muka
syödään?”
”Kyllä. Ja vielä yhdessä veitsen kanssa.”
”Eihän nämä pysy kädessä yhtä aikaa. Ihmiset tekee kaiken tosi hankalaksi.”
”Oi, vesihiisi...” Ariel huokaisi ja nojasi pöytään hieroen otsaansa.
Hän istui yhdessä kuuden siskonsa kanssa valtaistuinsalin ruokapöydässä. Kaikilla oli edessään lautanen, haarukka ja veitsi. Ariel yritti epätoivoisesti opettaa siskoilleen, kuinka käyttää ruokailuvälineitä. Oli hänen toinen päivänsä meressä. Ja hän todellakin yritti. Hän oli päättänyt yrittää parhaansa Melodyn, sisartensa ja valtakuntansa tähden.
Eilen hän oli saanut sanalla sanoen ihanan vastaanoton. Eilinen häntä oli pidetty tiukassa syleilyssä ja otteessa koko päivän ja illalla hänet oli lähes tulkoon nukutettu entiseen sänkyynsä. Tänään hänelle oli annettu tilaa. Tänään hänen oli annettu kertoa, kuinka hän toivoi asioita tehtävän ja mitä hän halusi muuttaa. Olisi ollut suorastaan ilkeää olla ottamatta vastaan tätä kaikkea. Hän yritti ajatella, että oli hänen oma päätöksensä tulla takaisin mereen, joten hän ei voinut soimata siitä sisariaan ja tehdä heidänkin mieltään pahaksi. Siksi hän piilotti surun ja ikävän syvimpään mielensä sopukkaan, eikä päästänyt niitä ulos kuin pimeinä, unettomina öinä.
”Näinkö?” Attina hihkaisi pöydän toisesta päästä.
Ariel nosti katseensa ja näki Attinan pitelevän haarukkaa vasemmassa ja veistä oikeassa kädessään.
Hän ei voinut pidätellä hymyään. ”Juuri noin.”
Muut merenneidot katsoivat tarkkaan sisartaan ja tekivät mallin mukaan. Pian kaikki pitelivät aterimia oikeinpäin.
”Ja tästäkö pitäisi ruveta popsimaan?” Arielin vanhempi sisko, Alana kysyi ihmeissään.
Ariel nyökkäsi. ”Se on helpompaa, kun siihen tottuu.”
”Miksi te syötte näin?” Alana jatkoi.
”En tiedä... Siksi kai, ettei sormet sotkeennu.”
”Mutta...” Aquata aloitti, ”Mehän olemme meressä. Eihän sillä ole mitään väliä.”
Ariel katsoi siskoaan pysähtyneesti. Sitten hän huokaisi syvään ja laski ruokailuvälineet hitaasti pöydälle. ”Eipä kai niin... Olet oikeassa.”
Muut tytöt katsoivat apeaa sisartaan myötätuntoisesti. Attina potkaisi Aquataa pöydän alla. Ariel tuijotti edessä olevaa ruokaansa haluttomana.
”Suokaa anteeksi. Minulla ei oikein ole nälkä”, hän sanoi ja nousi pöydästä.
Sitten hän ui hiljaa muiden ohitse, ulos salista. Muut eivät sanoneet mitään. Lopulta vaalea Arista pudisti päätään ja tökkäsi haarukkansa ruokaan.
”Jos kukaan muu ei mene, niin minä ainakin menen”, hän tuhahti ja poistui pöydästä.
Sitten hänkin ui kohti oviaukkoa, jonne Arielin vihreä pyrstö oli juuri hetki sitten kadonnut.
Hän löysi Arielin Tritonin makuuhuoneesta. Ariel istui sängyn päädyssä, halaten pyrstöään, ja silmissään hänellä oli haikea katse. Arista ei ollut astunut isänsä huoneeseen kertaakaan hänen kuolemansa jälkeen. Nyt hän tunsi olonsa ahdistuneeksi uidessaan hitaasti sisään.
”Ariel, kulta. Älä välitä Aquatasta, hän ei ymmärrä mitään”, hän sanoi ja laskeutui pehmeälle sängylle sisarensa viereen.
Ariel niiskaisi, muttei vastannut mitään.
”Me yritämme parhaamme, että sinulla olisi hyvä olla täällä.”
”Ei se ole siitä kiinni. Ette te tee mitään väärin. En vain osaa olla täällä.”
”Ymmärrän, rakas.”
”En osaa olla missään ilman häntä”, punatukka sanoi hiljaa.
”En ihmettele. Te olette luodut toisillenne. Olen aina ollut kateellinen sinulle ja teille”, Arista tunnusti, mutta sai Arielin kasvot vai synkkenemään entisestään.
”No, eipä tarvitse olla enää.”
”Tiedätkö... Minä en olisi tehnyt, kuten sinä teit”, Arista sanoi vaaleat hiukset hulmahtaen.
Ariel kohotti katseensa. ”Kuinka voit sanoa noin?”
”Eric rakastaa sinua. Sinä rakastat häntä. Teidät on tarkoitettu yhteen.”
”Hän teki valintansa, kun ei tullut mukaani”, Ariel tokaisi kylmästi.
”Siihen hänellä oli varmasti hyvä syy. Ariel, olen aina tuntenut sinut merenneitona, joka seuraa sydämensä ääntä. Minusta ei ole koskaan ollut siihen, vaikka haluaisinkin. Olen liian pelkuri ja kuten sanoin, olen aina kadehtinut sinua. Sinun päättäväinen persoonasi on pitänyt meidän perheemme koossa kaikista vaikeimpienkin hetkien läpi. Mutta nyt minusta tuntuu, etten tunne sinua nyt ollenkaan.”
”Sanotaan, että tosirakkaus kestää kovimmatkin vastoinkäymiset. Olen miettinyt... Ehkä meidän rakkautemme ei vain sitten kestänyt...” Arielin poskelle vierähti kyynel.
Arista silitti sisarensa kättä hellästi.
”Mene takaisin Ericin luokse. Kuuntele sydäntäsi, anna sen ohjata sinua jälleen.”
”Mutta Arista, sitä minä juuri teenkin. Annan sydämeni ohjata. Ja arvaa mitä. Se ohjasi minut tänne. Mutta Ericin sydän ei seurannut minua.”
Arista katsoi sisartaan kykenemättä käsittämään.
”Te tarvitsitte minua kipeämmin. Ja sydämessäni minä tiesin sen. Tämä ei ollut mikään hetken mielijohde. Tulin, koska rakastan teitä. Koska rakastan Atlantista.”
”Voi Ariel...” Aristan kasvot sulivat hymyyn ja hän sulki punatukkaisen lohduttavaan syleilyyn.
”Kiitos.”***
Melody rakasti auringon palvontaa. Lämpiminä, aurinkoisina päivinä hän yleensä nousi maalle, kuninkaanlinnan rantahietikolle loikoilemaan ja viettämään aikaa. Tämä päivä oli juuri sellainen päivä. Oli kulunut jonkin aikaa Arielin kruunaamisesta. Päiviä, viikkoja? Melody ei ollut enää varma, sillä päivät tuntuivat sulautuvan toisiinsa yhdeksi massaksi. Hänen äitinsä astuttuaan valtaan sää oli huomattavasti tyyntynyt. Loputon myrsky, tuuli ja sade olivat poissa ja oli suorastaan helle. Tämä johtui siitä, että valtamerellä oli jälleen hallitsija, joka piti yllä meren ja samalla ilmaston tasapainoa.
Tänään Melody oli pärskähtänyt pintaan lähinnä saadakseen olla rauhassa. Lisäksi hän toivoi voivansa puhua isänsä kanssa kaksin, ilman salakuuntelijoita. Hän köllötteli rauhallisesti kultaisella, lämpimällä rantahietikolla auringon hyvällessä selkäänsä. Hänen syvänoranssi pyrstönsä loisti päivän kirkkaudessa. Suomut kimalsivat kuin jalokivet valon osuessa niihin. Melody ajatteli äitiään ja isäänsä. Kuinka suuren virheen he olivatkaan tehneet.
Ja hän ajatteli Coralia. Hänellä oli ikävä. Hän ei kuitenkaan ollut päästänyt poikaa vieläkään lähelleen, ei ollut suostunut koulussa sattuneen välikohtauksen jälkeen enää puhumaan hänelle. Pyrstökoru kimalteli hopeisena auringossa muistuttaen olemassaolostaan. Prinsessa tunsi olonsa epämukavaksi ja käänsi kylkeä, muttei ahdistava, puristava tunne siltikään poistunut. Hän piirteli kuvioita hietikkoon vaipuen syvälle synkeisiin ajatuksiinsa.
Kuinka suuren virheen olenkaan tehnyt... Miksi, oi miksi, edes koskaan tapasin hänet?Melody tarttui vieressään lojuvaan pikkukiveen ja heitti sen menemään turhautuneena.
”Auts!” hän kuuli samassa tutun äänen lähettyviltään ja kääntyi katsomaan suuntaan, jonne oli kiven nakannut.
Rannalla, hänen edessään seisoi paljasjalkainen mies. Mustat hiukset laskeutuivat hänen otsalleen, kun hän hieroi kipeästi punertavaa kyynärpäätään. Sitten hän pyyhkäisi otsahiukset silmiensä edestä ja kohtasi tyttärensä katseen.
”Vähän rauhallisemmin, kiitos”, hän pyysi hymyillen.
”Hei, isä”, Melody sanoi ja toisen hymy tarttui varkain häneenkin.
Eric polvistui hänen vierelleen ja istahti sitten alas vajoten rantahietikkoon. He istuivat siinä hetken hiljaa, katsellen aaltoilevaa ulappaa.
”Luulin, ettet tulisi ihan
näin rantaan. Siksi en ottanut kenkiä”, Eric sanoi lopulta heilutellen paljaita varpaitaan.
Melody hymähti ja äkkiä hänet valtasi katkeruus. ”Luulin, ettet uskalla enää koskea veteen. Siksi tulin sinua vastaan.”
Hänen sanojensa myöntä Ericin kasvoille lankesi varjo ja rento hymy oli tiessään.
”Mitä äidille kuuluu?” hän kysyi väkinäisesti.
Melody loi isäänsä kiukkuisen katseen. ”Hän nauttii uusista-vanhoista evistään, juhlii joka päivä siskojensa kanssa ja ratsastelee merihevosella auringonlaskuun. No mitäpä luulet? Hän on onneton, isä!” Melody sanoi ja tuijotti isäänsä vaativasti. ”Hän ikävöi sinua.”
”Niin minäkin häntä”, Eric mumisi.
”Mikset sitten
tee asialle jotain? Aiotko tosiaan vain jäädä kotiin makaamaan?”
Eric avasi suunsa vastaväitteeseen, mutta sulki sen äkkiä. Sitten hän kaivoi hitaasti tummansinisten seilorihousujensa taskusta jotain, jonka hän piilotti nyrkkinsä sisään. Hän katsoi Melodya surullisesti. Melody ojensi kätensä uteliaana. Hänen isänsä painoi salaperäisen tavaran hänen kämmenelleen. Melody avasi kätensä ja hänen ilmeensä muuttui hämmästyneeksi.
Ooh! Se oli kaunein koru, jonka hän oli koskaan nähnyt. Kultaisessa ketjussa riippui yksi, suuri helmi. Ja kun aurinko osui siihen, se hohteli kaikissa sateenkaaren väreissä.
Melody katsoi isäänsä. ”Tämä on äidin koru”, hän henkäisi.
”Jonka minä hänelle annoin”, Eric jatkoi.
Melodyn silmät suurenivat. ”Miksen tiennyt? Äiti käytti tätä aina.”
”Se on vanha häälahja. Sukuni tarina kertoo, että isoisoisäni sukelsi sen kadonneesta Atlantiksen kaupungista. Olen perinyt sen aikoinaan äidiltäni, jolle isäni oli tämän lahjoittanut hääpäivänään. Minä annoin sen Arielille.”
Ikuinen rakkaus. Melody ajatteli.
”Mutta hän palautti tämän. Hän palautti sen ennen kuin astui takaisin mereen.”
”Mitä?” Melody älähti.
Eric nyökkäsi purren huultaan. ”Siitä syystä haluan vain jäädä kotiin makaamaan. Siksi en halua tehdä mitään. Hän hyvästeli minut palauttamalla tämän korun.”
Melody tuijotti isäänsä uskomatta korviaan.
Äiti on todellakin ihan sekaisin.”Mutta sanoitko sinä hyvästit?” hän kysyi isältään.
Eric hymyili surullisesti. ”Ei sillä ole mitään väliä.”
”Onhan sillä!” Melody kiivastui ja puristi korun tiukasti nyrkkiinsä.
”Sillä on paljonkin väliä! Voit vielä korjata kaiken.”
Eric pudisti päätään.
”Kyllä vain, isä, sinä voit! Sinä rakastat äitiä! Eikä rakkaistaan pidä olla erossa. Rakkaus ratkoo kaikki ongelmat puolestasi.”
Silloin Eric katsoi häntä vaikuttuneena. ”Sinäpäs puhut syvällisiä. Mistä olet oppinut tuollaista?”
”Yritän vain puhua sinulle järkeä, isukki”, Melody sanoi ja kosketti isänsä olkapäätä. Hän ei ollut varma, mistä sanat olivat tulleet.
”Eikös se ole paremminkin isien tehtävä?”
”Niin kauan, kuin he pysyvät järjissään.”
”Mistä tiedät?”
”Se on aika ilmeistä.”
Eric yritti hymyntapaista. Ilmapiiri oli keventynyt hiukan. ”No, tyttäreni. Olen miettinyt liian kauan, mitä pitäisi tehdä. Olen umpikujassa.”
Melody hymyili rohkaisevasti. ”Sitä varten tyttäret ovat.”
Eric kohotti kulmiaan kiinnostuneena. ”Mitä sinulla oikein on mielessäsi?”
Melody iski salaperäisesti silmää ja kysyi:
”Saanko säilyttää tätä korua puolestasi?”
***
Keskusteltuaan isänsä kanssa Melody oli saanut uutta ajattavaa. Vasta jälkeenpäin hän oli tajunnut omien sanojensa tarkoituksen ja ne olivat pakottaneet hänet pohtimaan syvemmin merkitystään. Hän oli paennut palatsin jatkuvaa hulinaa, jonka uuden kuningattaren saapuminen oli aiheuttanut. Hän uiskenteli jo toista tuntia pitkin Atlantiksen laitamia, yksin ja vaipuneena ajatuksiinsa.
Ympäristö oli hiljainen ja rauhallinen. Pinnalta kajasti auringonvaloa, joka siivilöityi kirkkaan meriveden läpi kauniisti aina pohjaan asti tehden harmaasta hietikosta satumaisen kimaltelevan.
Hän saapui aukiolle, jota ympäröivät pitkät, vihreät levät, jotka kurottelivat kohti pintaa. Ne keinuivat rauhallisesti puolelta toiselle ja pari korallikalaa näkyi puikkelehtivan niiden seassa. Melody seuraili niiden kisailua aikansa ja tajusi pian niiden olevan pariskunta. Samassa hän muisti Corallin ja heidän riitansa. Hän ei ollut vieläkään puhunut pojalle. Coral oli kyllä koettanut tavoitella häntä linnasta, mutta jääräpäisesti Melody oli kertonut vartijoille, ettei kultatukkainen poika ollut tervetullut.
Kultaseni, sinä satutat minua. Melody ajatteli apeana ja tunsi jälleen tutun pistoksen rinnassaan.
Silloin hänen omat sanansa isälleen pulpahtivat hänen mieleensä.
Ei rakkaistaan pidä olla erossa. Rakkaus ratkoo kaikki ongelmat sinun puolestasi. Voisiko se olla niin? Hän oli ollut niin tosissaan vannottaessaan tuota julistusta isälleen. Hän oli ainakin kovasti halunnut uskoa siihen. Oli se totta tai ei.
Mutta rakastanko minä? Hän pohti ajatellen Corallia. Poika oli ollut aina hänen paras ystävänsä ja läheisin koko Atlantiksessa. He olivat olleet yhdessä aina. Ajatellessaan sitä, kuinka kauan he olivat tunteneet, hän muisti sen. Hän muisti syyn, miksi oli alun perin muuttanut elämänsä ja tullut asumaan mereen. Se oli niiden ruskeiden silmien taika. Hän oli hukkunut. Hän oli rakastunut. Oli ollut jo tuolloin, ja oli nytkin. Siksi hän tunsi nyt itsensä niin haavoittuneeksi.
Melody huokaisi syvään ja päättäväisesti niin, että kasa kuplia pelmahti hänen ympärilleen.
”Minun on puhuttava hänelle”, hän totesi ääneen ja kääntyi lähteäkseen etsimään poikaa.
Samassa hän pysähtyi, sillä suoraan hänen edessään, leväpusikossa hän näki hahmon. Sillä samaisella sekunnilla, kun hän tunnisti henkilön, hän valahti kauttaaltaan kalpeaksi.
”Sinä?” hän änkytti ja tuijotti pusikossa seisovaa poikaa.
”Sinä”, Coral vastasi epävarmana, mutta ui silti lähemmäs yhdellä pyrstön heilautuksella.
”Mitä
sinä täällä oikein hiiviskelet?”Melody kysyi. ”Säikähdin kuoliaaksi.”
Coral näytti äkkiä hyvin vaivaantuneelta. Hän punastui ja hieroi ranteensa sisäpintaa, jossa Melody tiesi tatuoinnin sijaitsevan.
”Minä vaan... Satuin olemaan lähistöllä ja sitten näin sinut... Prinsessa”, hän valehteli hymyillen varovasti, koetellen.
Melody tunnisti valheen heti. Ja pojan epävarmasta flirtistä hänelle muistui mieleen vain tumma merenneito, jota Coral oli halaillut. Vaistomaisesti hän perääntyi hiukan ja kietoi kätensä suojelevasti ympärilleen.
Coral huomasi hänen eleensä, mutta jatkoi silti toiveikkaasti. ”Anteeksi salakuuntelu, mutta olit ilmeisesti lähdössä puhumaan jonkun kanssa.”
Se oli kysymys. Melody tuijotti edessään odottavia suklaasilmiä tietämättä, mitä vastata.
Oi ei. Olen pulassa.Hän punnitsi vaihtoehtoja. Lopulta hän kuitenkin päätti tarttua merihevosta selkäevästä ja kertoa totuuden.
Olen juossut pakoon jo liian kauan.”Itse asiassa olin lähdössä tapaamaan sinua”, hän sanoi ja näki Corallin kasvoille vaihtuvan yllättyneen ilmeen.
”Minusta tuntuu, että sinulla on jotain kerrottavaa minulle”, Melody jatkoi ajatellen näkemäänsä kohtausta, jossa Coral kaulaili jumalatarta muistuttavan tytön kanssa.
Nyt Coral tuijotti häntä entistä yllättyneempänä. Hänen ilmeensä vaihtelivat ällistyneestä katuvaan. Sitten hän huokaisi syvään, luovuttaneena ja sanoi:
”Olet oikeassa. Minun olisi pitänyt tunnustaa tämä sinulle jo pitkä aika sitten. Sanat ovat vain jotenkin aina juuttuneet kurkkuuni.”
Hahaa! Kiinni jäit. Melody ajatteli, eikä osannut enää kanavoida tunteitaan. Järkytys ja kipeä voitonriemu sekoittuivat keskenään.
”Minä olen sinun henkivartijasi”, Coral tunnusti.
Mitä? ”Triton palkkasi minut vuosia sitten. Ei ole sattumaa, että tapasimme. Olen pahoillani, etten ole kertonut tätä sinulle aiemmin. En vain ole... pystynyt...” Coral sanoi ja tuijotti käsiään.
Melody tuijotti häntä tietämättä, mitä sanoa.
”
Henkivartija?” hän kysyi lopulta.
Coral nyökkäsi. ”Niin. Triton halusi, että minä katson perääsi, kun muutit tänne. Hän halusi, että pysyt turvassa.”
”Mutta... En ymmärrä.”
”Minä tapasin sinut tahallani, Melody. Ehkä jopa hiukan hurmasin sinua tarkoituksella. Halusin, että minusta tulee henkilö, johon sinä luotat eniten, jolle kerrot kaiken...”
Melodyn silmät kaventuivat.
Eli et koskaan rakastanut minua.
Coral pudisti päätään salaisille ajatuksilleen. ”Aluksi vahdin sinua koulussa ja vapaa-aikanasi sekä opetin sinulle Atlantiksen. Mutta kun kotiuduit ja opit tuntemaan paikat ja tavat, minun ei tarvinnut enää niin sanotusti varjostaa sinua, vaan pystyin hengaamaan kanssasi tavallisesti aina tähän päivään saakka. Ja usko pois, halusin sitä todella”, Coral sanoi ja hymyili lämpimästi.
Melody ei kuitenkaan lämmennyt. ”Siis... Oliko
se kaikki pelkkää esitystä?” hän kysyi purren huultaan.
”Ei”, Coral vastasi heti ja hänen äänensä oli yhtäkkiä vahvempi.
”Ei todellakaan ollut. Sinä oli työtehtävä vain aluksi. Minä... Minä ihastuin sinuun. Minä tosissani välitän sinusta.”
Ooh... Melodyn sydämessä läikähti hänen kuullessaan pojan sanat.
”Mutta Triton ei koskaan saanut tietää sitä. Hän luuli, että olimme vain hyviä ystäviä, ja että esitin sinulle muuta. Se ei kuitenkaan ole totta. Luulen, että lopulta hänkin arvasi jotain...”
”Mutta mikset kertonut minulle?” Melody kysyi.
”En voinut. Halusin kyllä, mutta pelkäsin, että jos Triton olisi saanut tietää, hän olisi erottanut minut. Että hän olisi erottanut
meidät. Joka kerran, kun katsoin silmiisi, olisin halunnut kertoa. Olin liian itsekäs. Ennen kuolemaansa Triton kutsui minut luokseen, ja minä lupasin pitää sinusta huolta hänen mentyään”, Coral sanoi ja otti Melodyn kädet omiinsa. ”Ja sen lupauksen aion pitää”, hän jatkoi.
Sitten hän suuteli hitaasti Melodyn kättä ja ruskeiden silmien katse oli syvästi latautunut. Melody oli vähällä hukkua tuohon katseeseen, mutta silloin välähdys tummatukkaisesta jumalattaresta Corallin syleilyssä rikkoi juuri syntyneen lumouksen.
”Mutta entä se tyttö?” Melody kysyi ja veti kätensä pojan otteesta.
Jälleen Coral näytti yllättyneeltä. ”Mikä tyttö?”
”Se tummatukkainen...” Melody aloitti, muttei oikein enää ollut varma, halusiko jatkaa. Aloitettu mikä aloitettu. ”Um... Sinä päivänä, kun isoisä kuoli, näin sinut ja sen tytön. Sinä... syleilit sitä tyttöä.”
Ensin Coral tuijotti häntä otsa syvässä kurtussa. Sitten hänen kasvoilleen levisi ymmärrys ja hän huokaisi syvään.
Helpottuneestiko? Entä näkikö Melody hänen suupielessään ujon virnistyksen?
”Arvon Prinsessa,
se mysteerityttö oli minun siskoni”, hän sanoi puoliksi huvittuneena. Äkkiä tunnelma silmin nähden rentoutui.
Melody tunsi lehahtavansa punaiseksi korviaan myöten.
”Onko sinulla sisko?” hän piipitti.
”On. Hänen nimensä on Cenda. Anteeksi, etten ole kertonut.”
”Ei se mitään...” Melody sanoi hiljaa. Hän oli nolostunut, mutta tunsi samalla olonsa helpottuneeksi. Hän tajusi pidättäneensä hengitystään ja päästi hitaasti ilman virtaamaan ulos keuhkoistaan. Samalla puristava jännitys katosi.
Sisko. Tietenkin...”Cenda oli surullinen Tritonin poismenon takia. Lohdutin häntä. Miksi sinä edes olit meillä?”
”Hmm... Se on vähän mutkikas juttu”, Melody mumisi.
”Mutkikas?” Coral toisti kohottaen kulmaansa huvittuneena, ”Eli olit vakoilemassa minua.”
Melody pudisti päätään kiivaasti. ”En ollut!”
Coral virnisti.
Silloin Melody kiivastui. ”Olin surusta sekaisin ja olin tulossa luoksesi!”
”Etkä sitten tullut”, Coral huomautti.
”En! Minun mielestäni ihan ymmärrettävästä syystä. Tarvitsin sinua. Ja sitten näin sinut ja... ja ymmärsin väärin.”
”Mutta olen kai ymmärtänyt jotain muutakin väärin”, Melody sanoi loukkaantuneena ja käänsi selkänsä pojalle.
Et koskaan rakastanut minua. Sanat juuttuivat hänen kurkkuunsa ja hän halasi itseään tiukasti, pidätellen kyyneleitä.
”Hei...” Coral yritti koskettaa hänen olkapäätään, mutta Melody ui kauemmas.
”Se kaikki, mitä meillä oli. Se kaikki oli vain pelkkää esitystä.
Pelkkää työtä. Ymmärrätkö, kuinka loukatulta minusta tuntuu? Kuinka huijatulta, huiputetulta ja käytetyltä sait minut tuntemaan itseni.”
”En halunnut sitä. Eikä se ollut esitystä.”
”Coral, minä hiisi vie välitin sinusta! Valitettavasti, välitän edelleen. Vihaan sitä, koska sen takia joudun käymään läpi tämän tuskan”, Melody sanoi ja kääntyi takaisin pojan puoleen. Hän asetti kätensä sydämensä kohdalle ja puristi rintaansa. Samalla hän tunsi kyyneleiden valuvan poskiaan pitkin.
”Melody,
rakas, minä välitän sinusta oikeasti.”
Sana 'rakas' vihlaisi tytön rintaa.
”Pakko sanoa, että olet hoitanut henkivartijan työsi oikein hyvin. Ainoa, keneltä et ole voinut minua suojella, on sinä itse.”
Coral katsoi häntä murtuneena ja pudisti päätään. ”Mitä voin tehdä, että saan sinut takaisin? Miten voin todistaa, että olen tosissani, Prinsessa?”
Melody sulki silmänsä. Hän ei kyennyt katsomaan pojan kärsiviä silmiä.
”Haluan uuden henkivartijan”, hän kuiskasi lopulta.
Silloin Corallin kiihtynyt hengitys pysähtyi hetkeksi ja tuli aivan hiljaista. Sitten Melody kuuli pojan hiljaisen äänen:
”Sitten et todellakaan jätä minulle vaihtoehtoja.”
Mitä?Ja kun Melody avasi silmänsä, hän näki pojan laskeutuneen alas eteensä ja katsovan häntä ylöspäin suuret, ruskeat silmät loistaen. Oliko niissä toivoa? Melody ei ollut varma, mutta pojan seuraavat sanat olivat lähellä heittää hänet ulos todellisuudesta.
”Rakas Prinsessa Melody. Tuletko vaimokseni? Rakastan sinua.”