Nimi: Muumipeikkofilosofointia jäähyväishetkillä
Kirjoittaja: Seidig
Beta: -
Paritus: Krista/Mira
Genre: Femme, fluffy, romance, angstiakin varmaan
Fandom: Originaali
Ikäraja: S
Varoitukset: -
Disclaimer: Hahmot ja juoni ovat minun.
Summary: ”Niin, olisitko sä mun Niiskuneiti, kun me nyt päästiin tähän muumiaiheeseen?”
A/N: Sain tähän idean koulussa kun viereisestä luokasta kuului muumien tunnusmusiikki ja aloin miettimään sitä, että pitäisi kirjoittaa taas pitkästä aikaa jotain femmeä. Miksenpä mä sitten olisi sotkenut muumeja tähän mukaan?
Kesäisyys varmaan johtuu siitä, että täällä pohjoisessa on tänään paistanut aurinko.
Tämän muuten piti olla korkeintaan ficlet, mutta sainkin lisää ideoita joten lähemmäs tuhat sanaa taitaa löytyä :’D Kommenteista tykkään yhtä paljon kuin muumeista. <3
Muumipeikkofilosofointia jäähyväishetkillä
Miran käsivarsi tuntui kuumalta mun omaani vasten. Pimeässä mä erotin ainoastaan sen hiusten pörröiset rajat ja vartalon kaaret, en mitään tarkkaa.
Me istuttiin pienessä komerossa, ilmeisesti se oli jonkinlainen siivouskomero. Mira oli vaan napannut mua kädestä ja kiskaissut mut sinne ilmoittaen, että meidän piti jutella.
Me oltiin tutustuttu riparin aikana, se asui pääkaupunkiseudulla ja mä pohjoisessa joten todennäköisesti me ei tavattaisi kovin pian uudestaan. Se harmitti mua koska mä olin ehtinyt jo kiintyä siihen – mä olin viettänyt sen kanssa upeita hetkiä ja yhden elämäni parhaista viikoista.
Nyt mäkin melkein pidättelin itkua kun mietin, ettei me nähtäisi ainakaan moneen, moneen kuukauteen.
”Kun, tiedätkö sä Krista miltä tuntuu, kun joku on sulle vähänkuin pyrstötähti ja sä oot muumipeikko?” se aloitti vähän aikaa kestäneen hiljaisuuden jälkeen ja mun oli pakko kurtistaa kulmiani. Vaikka se puhuikin välissä vähän outoja, niin ei se muumipeikkoihin vielä ollut sekaantunut.
”Niin kuin, sä oikeastaan yrität paeta sitä jotakuta koska sä pelkäät sitä, mitä tapahtuu jos päästät itses vielä lähemmäs?” Mira selvensi.
Mä käänsin katseeni siihen ja kohtasin pimeässä kirkkaasti näkyvien vihreiden piilolinssien katseen. Sen punainen hiuspörrö näkyi nyt paremmin pimeässä, myös keskellä alahuulta olevan renkaan saattoi erottaa.
”En, suoraan sanottuna”, virnistin anteeksipyytävästi nojaten oikeastaan ihan vieressä olevaan seinään. Meidän olisi ilmeisesti pitänyt olla jossain halailemassa muita kavereita, mutta en mä uskonut niiden etsivän meitä ekana täältä.
Mira painoi päänsä. Mä tunsin oloni vähän hämmentyneeksi, silitin vähän epäröivästi sen mustan t-paidan peittämää olkapäätä. Se ei nostanut katsettaan, mikä vähän huolestutti mua. Mitä jos sillä olis jokin vakavampi hätä? Tosin tähän mennessä se kuulosti lähinnä perus ihastushuolilta.
Se, miten sen silmät hehkuivat kun se nosti lopulta katseensa – mä tunsin sen tärisevän käteni alla – sai mun sydämen hakkaamaan jotenkin oudosti. Mä en saanut kunnolla ilmaa, pimeys ja pieni tila alkoivat ahdistaa.
”Mä luulen että mun pitää ---”, mä ehdin aloittaa lauseen ja siirsin jo kätenikin ovelle tyrkätäkseni sen auki, mutta mua vasten painautuva vartalo keskeytti mun aikeet. Mut työnnettiin sitä seinää vasten ja kuumat huulet painautui hapuilevasti mun omille. Mä en ehtinyt tehdä mitään, en tehnyt yhtään vastarintaa, mutten sitä enempää myöskään lähtenyt matkaan, pikemminkin tunsin oloni järkyttyneeksi. Mun silmät olivat apposen auki joten mä näin kajaalit sen yläluomilla ja ripsiväristä paakkuiset ripset, jotka lepäsi alaluomia vasten.
Outo tunne levisi mun sisällä, lämmin ja haparoiva.
Hetken kuluttua se päästi musta irti ja katsoi mua ehkä vähän anteeksipyytävästi ja toisaalta jotenkin ylpeän näköisenä. Mä yritin sukia mustia hiussuortuviani jotenkin ojennukseen, mun käsi tärisi ja en tiennyt yhtään, mitä sanoa.
”Niin, olisitko sä mun Niiskuneiti, kun me nyt päästiin tähän muumiaiheeseen?” se naurahti heikohkolla äänellä. Kuulosti siltä, että sen ääni olisi pettänyt minä hetkenä hyvänsä.
”Mun pitää miettiä sitä”, virnistin varovasti varsin epävarmana siitä, mitä mun olisi pitänyt sanoa. Mira oli just suudellut mua, mun päässä hakkasi. Ja sen huulet maistuivat mustikoille ja se tuoksui muumipeikkoshampoolle. Sen mä muistin erittäin hyvin äskeisestä hetkestä.
”Mä annan sulle niin paljon miettimisaikaa kuin sä vaan tartteet”, Mira tokaisi, kompuroi seisaalleen ja tönäisi oven auki. Mä ehdin nähdä sen mustan paidan heilahtavan ja farkkujen lahkeista varisi vähän soraa komeron lattialle, ja sitten se oli kadonnut. Se laittoi oven varovasti kiinni perässään jättäen mut sinne kahden – tai sadastaan – ajatuksieni kanssa.
Kun mä parin minuutin kuluttua sain koottua itseni ja tarkistettuani näyttäväni edes jotenkuten säädylliseltä, pujahdin itsekin pois komerosta. Siirryin suoraan ulos haettuani huoneestani mun vetomatkalaukun, leirikeskuksen piha oli täynnä auringonvaloa, itkeskeleviä tyttöjä ja poikia, jotka oli olevinaan onnellisia päästessään eroon muista ihmisistä.
Mä erotin heti Miran punaiset hiukset parinkymmenen metrin päässä ovelta, se oli juttelemassa parille kaverille. En tiennyt, kehtaisinko mennä sinne, mutta päätin olla epäröimättä enempää. Miran veli tulisi pian ja nakkaisi mut samalla juna-asemalle, joten hyvästit olisivat joka tapauksessa pian edessä.
Aurinko poltteli mun paljaita harteita ja jokin muu poskia, kun mä laukunrenkaat kolisten raivasin tieni pihan poikki Miran ja kumppaneiden luokse. Sen silmissä välähti ja huulille nousi hymy mun ilmestyessä sen vierelle.
”Kohta tulee sitten lähtö”, Emmi voivotteli pyöritellen vaaleaa hiussuortuvaa sormiensa ympärillä ja vilkuillen viereisen poikaporukan suuntaan. Se oli epätoivoisesti rakastunut yhteen Aleksiin ja oli toivonut niiden kokevan oikean ripariromanssin. Sitä ei ollut koskaan tapahtunut, mutta vielä se elätteli toivoa.
Mä nyökkäsin vähän alakuloisesti.
Me halattiin vielä muutamaan kertaan, mutta Miralle mä en puhunut sanaakaan. Silti sen veljen kaartaessa leirikeskuksen pihaan, se nosteli mun tavarat takakonttiin ja hypähti mun vierelle istumaan taakse.
Miro kyseli meiltä kaikki mahdolliset ”oliko kivaa, oliko kivoja poikia, oliko kivoja tyttöjä, oliko kivoja isosia, oliko kivaa ruokaa” –kysymykset. Oikeastaan se joutui huutamaan musiikin ylitse, muttei siltikään suostunut laittamaan sitä pienemmälle.
Meidän saapuessa rautatieasemalle Mira ilmoitti saattelevansa mut vielä junalle asti, Miro voisi sillä välin käydä vaikka kahvilassa tai jotain.
Mua pelotti vähän se, mitä me tultaisiin juttelemaan, tai oikeammin se, että se vaan sanoisi moi ja mä hyppäisin junaan.
Se kantoi mun reppua ja mä vedin vetolaukkua, olkalaukku keikkui mun hartialla ja heilahteli aina välissä kylkeä vasten.
”Muistathan sä edelleen, missä mä asun?” se kysyi yllättäen parin minuutin hiljaisuuden jälkeen. ”Onhan sulla osoite?”
Mä nyökkäsin.
”Naantali, Muumimaailma”, virnistin vähän ontuvasti ja se iski silmää nauraen, vaikka siinä naurussa olikin alakuloinen sointi. Mä nojailin johonkin tolppaan siinä ja se katseli miettivästi ympärilleen. Me ei taaskaan puhuttu mitään ennen kuin se juna, missä mä viettäisin seuraavat kuutisen tuntia, kuulutettiin. Mun sisällä muljahti jokin epämiellyttävä.
”Mä en voi rengastaa sua nilkkarenkaalla, mutta sä olet silti Niiskuneiti”, Mira sanoi hiljaa, sen sormet oli kietoutuneet mun omien lomaan ja mä tunsin oloni vaivautuneeksi, vaikkakin jollain tavalla mukavaksi.
”Mä olen enemmän Pikku Myy.”
”Mulle sä olet Niiskuneiti.”
Me vaihdettiin vielä yksi suudelma siinä junalaiturilla ihmisjoukossa ja mä uppouduin sen muumipeikkoshampoon tuoksuun syreenien, tuomien ja pakokaasun sijaan.
Mun vilkuttaessa silmät kyynelissä junan ikkunasta Miralle, jonka kasvot oli jähmettyneet eikä se edes räpäyttänyt silmäripsiään, mä tiesin tapaavani sen vielä jokin päivä, vaikka sitten siellä Muumimaailmassa.
-------
