?
LUONNE
Mitä Sherlock tähän mennessä tiesi Irene Adlerista? Ainakin sen, että nainen oli itsekäs ja epäluotettava domina (joka muuten hauskasti periytyy latinan sanasta rouva). Joku teini olisi saattanut sanoa, että neiti Adler oli varsinainen bitch.
John lähetti hänelle tekstiviestin, kun lentokone oli laskeutunut Lontoon länsipuolelle, yksityiselle pienlentokentälle.
Missä hitossa sinä olet?Niin John Watsonin tapaista käyttää voimasanoja silloin, kun hän ilmaisi (ja samalla korosti) omaa tietämättömyyttään. Sherlock näpytteli nopeasti vastauksen, että hän oli vaelluksella.
”Sinulla on vieläkin minun äänimerkkini käytössä”, Adler huomautti ja näytti nautiskelevan sanoistaan.
Itsekäs. ”Se muistuttaa minua siitä, että ei pidä luottaa kehenkään”, Sherlock heitti takaisin, ”ei varsinkaan
kännykkää koskevissa asioissa.”
Hymy hyytyi Adlerin kasvoilta. Hänen kasvonsa olivat kuulaat ja selkeät, mikä sai hänet näyttämään veistokselliselta.
Katsoppas noita poskipäitä… Haavoittuisin, jos läpsäisin noita kasvoja.Sherlock kosketti omia poskipäitään hetkellisesti. Hän ei saanut haavaa, joten Adlerin teoria oli todistettu vääräksi.
”Kyyti odottaa”, Sherlock totesi, kun hän näki tutun mustan auton liukuvan kentän laidalle. ”Kiitos, herra Tyrell!”
Sherlock heilautti kättään lentäjälle, joka nosti hattuaan.
Ei Sherlock ollut varsinaisesti odottanut, että Mycroft olisi vastaanottamassa heidät.
”Onko minun kannattavaa astua tuohon kyytiin?” Adler kysyi. Hänen äänessään särähti epäilys.
”Laita huivi kasvoille”, Sherlock komensi, ”ja pysy hiljaa.”
Sitten hän veti naisen autoon, jonka omistaja ei osannut ajaa sitä itse. Oli siinäkin statussymboli.
”Kuka ystäväsi on?” veli uteli, kun he olivat hädin tuskin päässeet kyytiin, laittaneet turvavyöt kiinni ja ajaneet muutaman kilometrin.
”Todistaja eräässä yksityisessä tapauksessa”, Sherlock vastasi empimättä, ”juttu liittyy ihmiskauppaan.”
Mycroft katsoi tarkasti hunnutettua Adleria olkansa yli.
”Oletko ensimmäistä kertaa Lontoossa?”
Adler nyökkäsi.
”En suosittelisi tutustumaan Britanniaan veljeni seurassa. Hän osaa olla välillä tavattoman… hankala.”
Sherlock tuhahti.
”Sanoo mies, jolla oli tapana nukkua koirankopissa.”
Kun hän oli ollut kahdeksanvuotias.
”Olen töissä Britannian hallituksessa”, Mycroft sanoi kovaa. ”Salaisessa palvelussa.”
Sherlock pyöräytti silmiään.
”Mitä järkeä on olla salainen palvelu, jos sinne voi soittaa numeropalvelun kautta?”
”Minä tiesin, että sinä soitat pilapuheluita”, Mycroft ärähti.
Sherlock kohautti olkiaan. Joskus hänellä oli niin tylsää, että hän viihdytti itseään pirauttamalla Mycroftin työpuhelimeen ja esitti salaista agenttia. Touhusta oli hiipunut hupi, kun Mycroft oli palkannut erillisen työntekijän vastaamaan näistä puheluista.
”Miten tiesit, että olen tulossa kentälle?”
Mycroft osoitti puhelintaan.
”Sain ilmavalvontakeskukselta lentoluvan ja –reitin.”
Äh.
”Tyrell lainaa tällä hetkellä minun konettani.”
Sherlock hymyili väkinäisesti.
”Ilmankos lentokoneen sisustus oli niin mauton.”
Samalla hän pani merkille, että isoveljellä oli taas se kravatti, jossa oli sateenvarjon kuva. Mycroftilla oli siis työuupumusta, koska hän ei nähnyt vaivaa pukeutumisessaan.
He olivat loppumatkan hiljaa. Sherlock käytti vaitonaisen ajan ankaraan aivotyöskentelyyn, jossa yhdistyivät seuraavan päivän suunnitelmat, Adler ja Moriarty. Siinä sivussa Sherlock laski, kuinka paljon kananmunia hänen pitäisi syödä, jotta valkuaistasapaino olisi kohdallaan.
Auto pysähtyi osoitteeseen 221B Baker Street. Sherlock ja Adler jäivät kyydistä pois, mutta Mycroft huusi vielä avoimesta ikkunasta:
”Ensi kerralla kysyt luvan lentokoneen lainaamiseen!”
Rouva Hudsonia ei näkynyt. Ikävä kyllä John istui olohuoneen nojatuolissa kuorsaamassa, sanomalehti sylissään.
”Minun huoneeseeni”, Sherlock ohjasi Adleria, joka totteli nurisematta.
Sherlock heitti takkinsa naulakkoon ja paistoi itselleen yhden täydellisen värisen munakkaan. Hän odotti, koska John heräisi ja aloittaisi tenttaamisen.
Mutta John oli ilmeisen sikeässä unessa, koska Sherlock sai rauhassa nauttia myöhäisen illallisensa. Lopulta hän ravisteli tohtorin hereille.
”Mi – mitä? Sherlock!”
John hieroi kasvojaan ja vilkaisi rannekelloaan.
01:35 ”Miksi sinä nukut siinä?” Sherlock kysyi.
”Olen ilmeisesti nukahtanut vahingossa”, John ärähti, ”luulin, että sinulle on käynyt jotain. Et todellakaan ollut vaeltamassa.”
Sherlock kallisti päätään.
”Ensinnäkin, kuulostat ihan Mycroftilta. Toiseksi, minä olin saamassa raitista ilmaa. Tekisi hyvää sinullekin joskus.”
John änkytti.
”Minä käyn paljon enemmän ulkona kuin sinä!”
”Pubeja ei lasketa.”
John nousi vaivalloisesti tuolista ylös ja osoitti sanomalehden etusivua.
”Meille olisi taas tekemistä!”
Sherlock katsoi ikkunasta ulos ja nyökkäsi. Hän oli nähnyt päivän pääotsikot jo aamulla.
”Kahteen lontoolaiseen apteekkiin on iskenyt varkaita”, John luki lehdestä karhealla, monta tuntia käyttämättömällä äänellä, ”molemmista on viety huomattava määrä erilaisia unilääkkeitä.”
Sherlock vaipui omiin ajatuksiinsa, sillä hän osasi uutisen ulkoa.
”Hypnootteja”, hän mutisi.
John rapisteli lehden kasaan.
”Anteeksi mitä?”
”Hypnootteja”, Sherlock toisti, ”toinen nimi unilääkkeille. Joku havittelee niitä, mutta miksi? Suuria määriä on pakko varastaa, sehän on selvä, jos ei tyydy vähään…”
John katsoi häntä huolestuneena.
”Unilääkkeitä käytetään unettomuuteen”, John huomautti, ”mutta liiallinen käyttö tekee lääkkeet hyödyttömiksi. Yliannostus johtaa kuolemaan.”
Sherlock käveli pientä ympyrää huoneessa, kädet selän takana. Varkaat eivät haalineet unilääkkeitä omaan käyttöönsä. Riippuvaiset olisivat vain kinuneet reseptejä lääkäreiltä uudestaan ja uudestaan.
”Mitä unilääkkeistä voi valmistaa?” Sherlock kysyi itseltään. ”Masennuslääkkeitä ehkä…”
Hän pysähtyi ja kysyi Johnilta:
”Kumpaa lääkkeissä on enemmän, kannabista vai rohtovirmajuurta?”
Taas John änkytti.
”Sherlock, kannabista käytetään vain vakavasti sairaiden terminaalihoidossa.”
Mutta Sherlock heilautti kättään vähättelevästi ja jatkoi pyörimistä.
”Minä taidan mennä nukkumaan”, John sanoi haukotellen hetken kuluttua, ”huomenna ollaan sitten viisaampia.”
Sherlock nauroi sisäisesti.
”Käytännössä heräät tänään.”
John naksautti kieltään.
Sherlock lueskeli vielä tovin lääketiedettä ja nukahti sitten nojatuoliin, jossa John oli hetki sitten lepuuttanut silmiään. Unissa leijailivat valkoiset pillerit ja monimutkaiset kaavat.
Hän heräsi äkäiseen sanaharkkaan, joka kantautui kylpyhuoneesta.
Ilmeisesti John oli huomannut, että heillä oli vieras.
”…minä pyydän sinua poistumaan, tai ehkä olisi parempi, jos soittaisin poliisille…”
Johnilla oli vauhti päällä.
Sherlock ei missään nimessä halunnut jutustella Lestraden kanssa, sillä hänellä oli muutakin tekemistä. Niinpä hän vaivautui kylpyhuoneeseen, jossa hän kohtasi hänen kylpytakkiinsa kietoutuneen neiti Adlerin ja Johnin, jolla oli pelkkä pyyhe lanteilla.
”Taidan olla tilaisuuteen hieman ylipukeutunut”, Sherlock tuumi huvittuneesti ovensuusta.
”Liity ihmeessä seuraan”, Adler tokaisi, ”olenkin miettinyt, mitä tuon puvun alla on.”
John osoitti naista karkeasti.
”Hän on hiipinyt tänne yöllä!”
Adler nauroi kepeästi.
”Minä pelastin hänet brutaalilta teloitukselta”, Sherlock selvensi, ”toin hänet väliaikaisesti tänne turvaan.”
John kohotti rehottavia kulmakarvojaan.
”Sinä
pelastit tuon? Kaiken sen jälkeen, mitä hän sinulle teki…”
Kuin vastaukseksi Adler antoi Sherlockin tummansinisen kylpytakin valua pois päältään. Hän oli edelleen täysin samoissa mitoissa kuin viime kerralla.
Kurinalainen. Tarkka.John kadotti tietenkin puhekykynsä.
”Anteeksi herrat, mutta minä menen nyt suihkuun. Liittykää seuraan, tai menkää valmistamaan aamupalaa.”
Sherlock lähti etsimään rouva Hudsonia, joka valmisti kadun parhaita paahtoleipiä. John mutisi jotain epäselvää ja teki jotain, mikä ei kiinnostanut Sherlockia.
Aamiaispöydässä keskusteltiin apteekkimurroista.
”Viime yönä on jälleen isketty yhteen paikkaan”, John luki sanomalehden takaa, ”se on ihan tässä lähellä. Pistäydytään siellä.”
Adler nautiskeli banaania eikä kuunnellut häntä. Hän suorastaan imeskeli hedelmää.
”Odotan, että Lestrade soittaa minulle”, Sherlock vastasi seuratessaan Adlerin syömistä, ”en viitsi tuppautua paikalle, ennen kuin virkavalta myöntää tarvitsevansa minua.”
John mulkaisi Adleria, joka vinkkasi silmää.
Viiden minuutin kuluttua puhelin soi.
”Tulossa ollaan”, Sherlock sanoi kyllästyneesti ennen kuin Lestrade ehti kunnolla tervehtiä. ”Älkää koskeko mihinkään majoneesisormillanne.”
”Mistä tiesit, että söin aamulla majoneesilla kuorrutettuja kananmunia?” kuului puhelimen toisesta päästä hämmästynyt ääni. ”Äh, antaa olla…”
Tietenkin hän oli syönyt majoneesia, koska johtava tutkija toisti saman joka kolmas aamu. Lisäksi tuubissa oli eräpäivä tänään (Sherlock oli tarkistanut asian viimeksi, kun hän oli käynyt poliisiasemalla).
”Minä en suostu siihen, että tuo nainen jää tänne, kun me olemme poissa”, John protestoi.
Sherlock asetti hattunsa päähän.
”Neiti Adler, tulisitteko mukaan? John pelkää, että tuhoatte hänen pornoelokuvansa, jos jäätte tänne yksin.”
John änkytti taas.
”Ilman muuta”, Adler vastasi mielissään, ”minua kiinnostaa nähdä nero työssään.”
Mielistelijä.Sitten he lähtivät kolmisin kohti rikospaikkaa. Jos Irene Adlerista jotain hyötyä oli, niin ainakin hänessä oli pirusti enemmän oveluutta kuin Johnissa. Poliisien kanssa kannatti olla jämpti.
Pienessä apteekissa kuhisi poliiseja, jotka valokuvasivat rikottuja ikkunoita. Amatöörit, Sherlock ajatteli. Hänellä itsellään oli valokuvamuisti, minkä ansiosta hän säästi sekä pitkän pennin että aikaa.
”Onko sinulla
korkokengät?” John älähti, kun hän näki, miten Adler puikkelehti lasinsirujen yli punaisille avokkailla.
”Oletko sinä oikeasti konsultoivan etsivän avustaja?” Adler heitti takaisin. ”Olet hyvin tarkkanäköinen, sillä kyllä, minulla on korkokengät.”
Lestrade tavoitti heidät.
”Taas vietiin pelkkiä unilääkkeitä”, hän kertoi otsa rypyssä, ”murto on tapahtunut viideltä aamulla.”
”Ilmeisesti joku ei saa unta öisin”, Sherlock tuumi ja asteli varovaisesti sisälle ryöstettyyn apteekkiin. Se oli yllättävän siistissä kunnossa.
”Unilääkkeet olivat tuolla hyllyssä sekä varastossa. Kaikki on tyhjennetty”, kertoi joku apulaisista.
Sherlock katsoi tyhjää hyllyä intensiivisesti. Hän meni lähemmäs ja huomasi, että valkoisen hyllyn pintaan oli jäänyt pieniä jälkiä… älä anna sen olla majoneesia…
Se oli perusrasvaa, joka tuoksui kanelille.
Lisäksi maassa oli hiekkaa. Tekijällä oli ollut kengät, joiden pohjissa oli uria. Ei mikään hirveän isokokoinen, koska hiekkaa ei ollut paljon.
”Nainen”, Sherlock mutisi.
Ikkunat oli rikottu kivellä. Hyvin karkeaa.
”Hän ei ole akateemisesti koulutettu”, Sherlock totesi huomattuaan, että kassan luona oli avonainen reseptivihko. ”Kenties hän on myös köyhä, koska hän on joutunut tarkistamaan lääkkeiden nimet vasta täällä.”
Hän katseli ympärilleen.
”Rosvo on pienikokoinen ja nopea. Hänen käyttämäänsä rasvaa myydään intialaisissa kaupoissa.”
John tutki lääkepakkauksia, jotka lojuivat lattialla. Ne olivat varmasti olleet vain rosvon tiellä, joten Sherlock ei kiinnostunut lääkkeiden sisällöstä.
Adlerin vihreät silmät hehkuivat innostuksesta.
”Saanko auttaa?”
Sherlock katsoi häntä hetken arvioiden. Hän tiesi, että Adlerilla oli taipumusta hyvään päättelykykyyn.
Adler käveli kassalle pehmein askelin.
”Rahaa ei viety, joten naisen motiivi ei ole raha. Sanoisin, että hän janoaa kostoa.”
Adler osoitti reseptikirjaa, jossa oli pieni repeämä.
”Hän on intohimoinen.”
Sherlock odotti.
”Kivi viittaa vimmaan ja taistelutahtoon”, Adler jatkoi hymyillen, ”hän ei aio lopettaa tähän.”
”Onko nainen varma, mitä hän on tekemässä?” Sherlock heitti kysymyksen, johon ei välttämättä odottanut vastausta.
”Nainen haluaa jatkaa”, Adler vastasi itsevarmasti.
”Hän toimii jonkun muun piikkiin”, Sherlock täydensi.
Adler pudisti päätään ja hänen hymynsä hyytyi hieman.
”Ei enää.”
Adler tarttui Sherlockin käteen voimakkaalla otteella.
”Nainen haluaa elää.”
He katsoivat toisiaan kuin odottaen, että jompikumpi voittaisi taas.
John rykäisi kuuluvasti, ja Adler päästi irti.
Ennustamaton.*
Kommentteja?
