sensaatio: Kiitos virhebongauskesta!
Ja hirmusti kiitosta kommentistasi, ja tahtosi on lakini.
Fandom: BBC!Sherlock / Elementary
Ikäraja: K-11
Beta: Brangwen, kiitos
Vastuuvapaus: En omista mitään, enkä saa tästä rahaa. Sherlock Holmes kuuluu ACD:lle ja sarjat tekijöilleen.
Varoitukset:
Huomioitavaa: Puhutaan kuolemasta ja murhistaPaholaiset juovat viiniäJim nykäisi tuolin esiin ja auttoi Jamien istumaan. Nainen hymyili, eikä irrottanut katsettaan Jimistä, kun mies kiersi omalle paikalleen pöydän toiselle puolelle. Ravintolan sisustus oli moderni, talon viini kallista ja kaukana tuotettua. Paikka oli täynnä ihmisiä, joista toiset olivat kieroja, toiset keinottelijoita, toiset julmia ja osa, häviävän pieni osa, melkein synnittömiä.
Teuraslampaat petojen keskellä.
Mutta yksikään pörssihuijari, sisäpiirin kaupoilla rikastunut luopio, yksikään sekalaisen ja 98 prosenttisesti synkimmistä syntisistä koostuvasta massasta, ei ollut yhä vaarallinen kuin he. Jim hymyili leveästi tilatessaan punaviiniä, sydänveren väristä, makeaa ja täyteläistä.
Jamie tilasi valkoviiniä, kevyttä ja raikasta, jälkiruokaviiniä pääruuan kanssa. Naisen lakatut kynnet siirsivät hiuskiehkuran pois kasvoilta.
Hitaasti Jim työnsi kätensä takkinsa taskuun ja veti rasian esiin. Hän työnsi sen pöydän yli Jamielle. Kynttilän valo lepatti. Klassista musiikkia rääkättiin taustalla. Joku sivustakatsoja pidätteli hengitystään, odotti sormusta turhaan.
Jamie avasi rasian, kallisti suloisesti päätään ja nyökkäsi. Hän työnsi tyhjältä vaikuttavan rasian takaisin Jimille ja vaihtoi uudet korvakorut korviinsa. Jim sujautti rasian taskuunsa ja tiputti samalla sen sisällön kämmenelleen.
Taikatempun idea oli aina siinä mitä kukaan ei huomannut. Kun rasiassa oli korvakorut ja ne ojensi mies ja otti vastaan nainen, kaikki olettivat tempun olevan siinä. Ei se ollut. Oikea temppu oli siinä mitä Jim ja Jamie olivat juuri vaihtaneet keskenään.
Tällaisina hetkinä Jim ikävöi Sherlockia. Kaikki oli niin helppoa tässä entisessä siirtomaassa.
Jamie ja Jim vilkaisivat yhtä aikaa vaihtamiaan esineitä. Hopeakolikot olivat nykykolikkoja kevyempiä, ohuempia ja kärsineen ja kuluneen näköisiä. Niitä oli maailmassa jäljellä viisi. Kaikissa oli kuviona pääkallo ja keihäs ja kääntöpuolella sanat:
Mortui vivos docent.
*Tärkein opetus, jonka kukaan saattoi omaksua. Kuolleet eivät valehdelleet, kuolleet eivät juorunneet, kuolema oli kaunis ja ainoa todellinen asia. Elämä oli illuusio, kuolema taidetta.
Moriartyn koulukunta.
Heitä oli ollut historian aikana useita, heitä, jotka saivat kunnian ottaa Moriartyn nimen omakseen. Kolikkoja ei koskaan annettu, ne piti löytää. Jos halusi kuulua tähän kerhoon, piti tietää mitä etsi, mitä halusi, mitä oli.
Kuolleet johdattivat elävät oppiensa äärelle ja tälle tielle lähteneet tunsivat toisensa kolikoista. James Moriarty, Jamie Moriarty, samanlaiset hopeakolikot sitoivat heidät yhteen. Moriartyn nimi oli osa peliä, sitä tietä, jonka he olivat valinneet.
Tässä ravintolassa, tässä hetkessä, he kaksi olivat ainoat, jotka ymmärsivät kaiken ympärillään olevan tuhkaa ja alkeishiukkasia. He olivat pelkkää unta, jonka joku oli nähnyt vuosituhansia sitten, ihan niin kuin tähtien valo ja kaikki galaksit.
– Mukava nähdä sinut taas, James, Jamie sanoi ja kulautti viiniä kurkkuunsa.
Yksi nielaisu, kaksi, kolme.
– Viihdyn aina kauniissa seurassa ja olisi ollut tahditonta olla vastaamatta kutsuusi, Jim sanoi ja virnisti.
Jamie laski lasinsa pöydälle ja iskosti katseensa Jimiin. – Pyysin sinut tänne, koska ymmärsin sinusta jotain uutta.
– Niinkö? Jim sanoi. – Jos tämä koskee sitä maalaamaasi taulua, jonka varastin Amsterdamista, niin olen pahoillani, mutta minulla on aina ollut silmää puhuttelevalle ja herkälle taiteelle.
– Otin sen kohteliaisuutena. Jamie hymyili. – Tuo mies puvussa, joka puhuu varkaudesta kuin piknikistä ja järjestää pyynnöstä murhia, et ole sinä, James.
Jim venytti kasvojaan ja muotoili ilmeensä loukkaantuneeksi. – Voisin suuttua sanoistasi, Adler.
Jamie nauroi. – Siitä vain. Irene Adler oli minulle pelkkä valepuku. Tämä, Jamie levitti kätensä sirosti ja nyökäytti kehoaan kohti, – tämä on se, mitä minä ole. Jamie Moriarty. Olen Moriarty.
– Ja minäkö en? Jim kohotti kulmiaan.
– Olet ja et ole. James Moriarty on sinulle totuus ja hyväksyn sen, kunnioitan sitä ja kun olemme kuolleet, jaamme saman ikuisuuden, sen taiteelle ja kuolemalle varatun. Mutta sinun pitää ymmärtää, että James Moriarty on sinun luomuksesi. Synnyit noiden ominaisuuksien kanssa, mutta olisit voinut valita tuhat muuta polkua.
Jim tuhahti. – Sinäkään et syntynyt Moriartyksi.
– En, Jamie sanoi. – Mutta minä tein Moriartysta ainoan asuni, kaikki muut naamioni ovat peittämässä tosi olemukseni tarpeen mukaan. Sinulle Moriarty on yksi keino peittää todellinen olemuksesi.
– Muutos on liikettä ja kuolema on väistämätön pysähtymispiste. Miksi pysähtyisin yhteen naamioon, kun muuntautumalla voin tehdä niin paljon enemmän? Tämä kaikki on valhetta ja minä olen vale ja sinä olet vale, Jim sanoi ja joi viiniään, yksi, kaksi, kolme, neljä kulausta. – Mutta siinä missä sinä olet yksi vale, minä olen tuhat. Se on yhdenlaista taidetta.
– En kieltänyt sitä. Jamie kilautti lasinsa vasten Jimin lasia. – Osoitin vain havaintokykyä.
– Aaaaah, mitäköhän saisimme aikaan, jos alkaisimme vain havainnoida toisiamme?
– Maailmanlopun, Jamie sanoi, eikä hymyillyt.
– Niin, Jim sanoi. – Me polttaisimme kaiken todistaaksemme toistemme havainnot vääriksi.
– Siitä tulisi kaunista.
– Äärimmäisen.
* Kuolleet opettavat eläviä