Ficin nimi: I Don't Want to Say Goodbye
Kirjoittaja: Eririn
Fandom: Hobitti (elementtejä Sormusten herroista)
Genre: songfic (My Heart Will Go On), angstinen romantiikka/romanttinen angst, päättäkää itse kumpi
Ikäraja: K-11
Paritus: Bagginshield
Yhteenveto: "Elämä Konnussa suuren seikkailun jälkeen tuntui omituiselta. Rutiinit palautuivat mieleen tuskallisen hitaasti (hetkinen, oliko olemassa
toinenkin aamiainen?), eikä Bilbo voinut olla ihmettelemättä, kuinka ketään ei kiinnostanut, mitä kaukana idässä oli tapahtunut."
OneshotVastuunvapaus: En omista mitään, minkä voitte tunnistaa kuuluvan J. R. R. Tolkienille tai leffan käsikirjoittajille, kunhan vain vollotan hahmojen perään ja manaan, miten hyvin Bilbo ja Thorin sopivat toisilleen. (Tokavikassa osiossa osa repliikeistä on joko otettu suoraan tai muokattu Hobitista.)
A/N: Sain idean tähän ficciin tiistaiyönä, kun kuuntelin My Heart Will Go Onia. Pyörittelin ideaa mielessäni seuraavan päivän ja aloin kirjoittaa. Nimestä kiitos Naechiille (ja kiitos pahuksen hauskasta aivoriihestä kuuluu hänen lisäkseen myös siskolleni). Työnimi oli sobfest2013, koska itkin aika paljon tätä kirjoittaessani. En tiedä, millainen masokisti oikein olen, kun tällä lailla leikin tunteillani.
~..~
Every night in my dreams
I see you, I feel you
That is how I know you go on
~..~
Ensimmäiset pari vuotta olivat vaikeimmat. Joko Bilbo näki painajaisia tai vietti täysin unettomia öitä. Unettomat yöt olivat useimmiten suoraa seurausta painajaisista, eikä hän niitä nähtyään uskaltanut enää saman yön aikana nukahtaa, koska tiesi liian hyvin, millaiset unet häntä vainosivat. Joskus hän näki unta siitä, miten oli taistelukentällä Yksinäisen Vuoren edustalla. Ne unet eivät totta puhuen pahemmin haitanneet. Itse asiassa Bilbo näki mieluummin unta taistelusta ja hävityksestä. Toinen vaihtoehto oli nimittäin uneksia Filistä ja Kilistä tai Thorinista kuolinvuoteellaan. Liian usein Bilbo oli herännyt otsa hiessä ja kyyneleet silmissä. Voi, hän antaisi mitä tahansa jos vain saisi nähdä Thorinin elossa.
Vielä pahempia olivat ne yöt, joina Bilbo näki unta asioista, jotka olisivat voineet tapahtua. Thorin olisi voinut olla elossa, samoin Fili ja Kili, Bilbo olisi voinut jäädä Ereboriin, elämä olisi voinut olla rauhallista lukuun ottamatta satunnaisia nahinoita haltioiden kanssa. Ehkä Thorin olisi tullut silloin tällöin vierailulle Repunpäähän eksyttyään ensin taas kahdesti… Näitä unia Bilbo ei onneksi nähnyt kovinkaan usein, mutta silloin harvoin kun niin tapahtui, hän ei pystynyt herättyään seuraavana päivänä keskittymään mihinkään. Jos oikein huonosti kävi, hän saattoi purskahtaa itkuun ilman mitään näennäistä syytä – tai niin muut hobitit olettivat. Silloin yleensä syynä oli myös se, että Bilbolle oli tullut mieleen jokin, mitä Thorin oli joskus hänelle sanonut.
”Onko herra Reppuli taistellut paljonkin?”
”Hän on ollut hukassa siitä asti kun lähti kotoaan!”
”En ole eläissäni ollut yhtä väärässä.”
”Olen pahoillani, että epäilin sinua.”~..~
Far across the distance
And spaces between us
You have come to show you go on
~..~
Elämä Konnussa suuren seikkailun jälkeen tuntui omituiselta. Rutiinit palautuivat mieleen tuskallisen hitaasti (hetkinen, oliko olemassa
toinenkin aamiainen?), eikä Bilbo voinut olla ihmettelemättä, kuinka ketään ei kiinnostanut, mitä kaukana idässä oli tapahtunut.
Pahus soikoon, Thorin on kuollut, miten te voitte olla välittämättä?!
Vuosien mittaan Bilbo kävi yhä sulkeutuneemmaksi ja sulkeutuneemmaksi. Frodon adoptoiminen tämän vanhempien kuoleman jälkeen helpotti jonkin verran, mutta ei tarpeeksi. Miten Bilbo olisikaan voinut palata vanhaan, miten se olisi koskaan voinut onnistua, kun hän oli menettänyt sen, mikä oli hänelle kaikkein tärkeintä? Frodo oli kuitenkin hyvä poika ja tiesi, milloin oli paras olla kyselemättä mitään. Toki hän ihmetteli, miksi Bilbo aina välillä sulkeutui huoneeseensa moneksi tunniksi, eikä edes tullut syömään, mutta hän antoi asian olla. Bilbo puhuisi asiasta itse sitten kun olisi valmis. Jossain vaiheessa Frodo joutui huomaamaan, ettei tämä kuitenkaan puhunut.
Thorin Tammikilven lämmin hymy oli enää vain katkeransuloinen muisto. Bilbo ei enää ikinä näkisi sitä, ja se tieto sai hänen rintansa kivistämään.
Bilbo sai satunnaisesti kirjeitä Balinilta ja Orilta. Frodon tavoin ne lievittivät tuskaa jonkin verran, mutteivät läheskään tarpeeksi. Eikä Bilbo olisi halunnutkaan niin tapahtuvan. Eräässä Balinin kirjeistä oli ollut jälkikirjoitus, jonka Thorinin nuorempi sisar Dís oli kirjoittanut. Dís ilmeisesti tiesi täsmälleen, mitä oli tapahtunut, mutta hän ei syyttänyt Bilboa mistään. Hän vain kiitti siitä, miten tämä oli huolehtinut hänen pojistaan ja miten tämä oli ollut niin kärsivällinen hänen veljensä kanssa.
Kirje oli yksi Bilbon rakkaimpia aarteita. Dísin sanat saivat hänet joka ikinen kerta vakuuttuneeksi siitä, että Thorin ja pojat olivat joskus olleet olemassa. Joskus nimittäin Bilbo melkein toivoi seikkailun olleen vain pahaa unta.
~..~
Near, far, wherever you are
I believe that the heart does go on
Once more you open the door
And you're here in my heart
And my heart will go on and on
~..~
”Sinä! Mitä oikein kuvittelit tekeväsi?”
Bilbon helpotus muuttui sekunnin murto-osassa hämmennykseksi. Toki hän oli tavallaan odottanut Thorinin olevan kiukkuinen ja kaikkea muuta kuin kiitollinen, mutta hän ei ollut kuvitellut tämän jaksavan alkaa räyhätä. Bilbolla ei ollut harmainta aavistusta, miten hän olisi voinut vastata.
”Melkein tapatit itsesi!” Thorin jatkoi ja hengitti raskaasti. ”Enkö minä sanonut, että olisit taakka? Ettet selviäisi Erämaassa? Ettei sinulla ole paikkaa joukossamme?”
Thorinin sanoissa piili selvä totuuden siemen. Bilbo katseli maata jossain kääpiökuninkaan saappaiden edustalla ja tunsi häpeävänsä niin syvästi. Tämä oli ollut täysin odotettavissa. Olisihan hänen pitänyt arvata…
”En ole eläissäni ollut yhtä väärässä.”
Bilbo puolestaan ei ollut eläissään ollut yhtä yllättynyt. Thorin halasi häntä – ja halasi oikein kunnolla. Se ei kestänyt kauan, mutta tarpeeksi kauan saadakseen Bilbon tuntemaan olonsa lämpimäksi ja tarpeelliseksi. Thorin oli juuri myöntänyt, että hän oli tehnyt jotain oikein, siitäkin huolimatta että olisi voinut tapattaa itsensä. Bilbon teki mieli ottaa Thorinia kädestä, mutta niin rohkea hän ei sentään ollut, olkoonkin että hän oli juuri tappanut ainakin kaksi hukkaa ja örkin, mistä hän ei ollut lainkaan ylpeä, mutta hän oli toiminut pakon edessä.
Ja se hymy, jonka Thorin soi Bilbolle, kun he näkivät Ereborin horisontissa Otavankalteen huipulta…
~..~
Love can touch us one time
And last for a lifetime
And never let go till we're gone
~..~
Thorin kertoi Bilbolle tunteistaan Järvikaupungissa. Bilbo oli monta minuuttia niin häkeltynyt, ettei saanut sanaa lainkaan suustaan. Vasta siinä vaiheessa, kun Thorin oli huolestunut hänen mykkyydestään, hän oli saanut kakaistua ulos jotain. Bilboa tosin nolotti yhä, että se, mitä hän oli saanut sanotuksi, oli melkein peittynyt epämääräisiin rykäyksiin ja muihin äännähdyksiin. Oli suoranainen ihme, että Thorin oli saanut lainkaan tolkkua.
Bilbo muistaisi ikuisesti puhtaan ilon Thorinin kasvoilla, kun hän oli kertonut tuntevansa samoin tätä kohtaan. Thorin hymyili vielä onnellisemmin kuin silloin Otavankalteella, ja se oli paljon sanottu se.
Ja se yö, jonka he viettivät yhdessä…
Tavallisissa olosuhteissa Bilbo ei olisi ikinä tehnyt mitään sellaista, varsinkin kun hän oli vasta toipunut sitkeästä vilustumisesta, mutta nyt olosuhteet eivät olleet missään nimessä normaalit. Bilboa silti vihlaisi edes kuvitella Lobelia Säkinheimo-Reppulin ilmettä, jos tämä koskaan saisi tietää sukulaisensa viettäneen yön kääpiökuninkaan kanssa (olkoonkin, ettei kyseisellä kuninkaalla vielä siinä vaiheessa ollut valtakuntaa hallittavanaan). Toisaalta mitäpä se Lobelialle kuului, kenen kanssa Bilbo jakoi vuoteensa. Hän oli aikuinen hobitti ja pystyi hyvin tekemään omat päätöksensä, kiitos vain.
Thorin oli yllättävän hellä. Hän ei pakottanut Bilboa tekemään mitään, mitä tämä ei tahtonut, ja lopetti heti kun tämä ilmaisi yhtään tuntevansa kipua. Itse asiassa itselleen hyvin epätyypillisesti Bilbo otti ohjat omiin käsiinsä, koska Thorin eteni tuskastuttavan hitaasti. Heillä ei ollut ikuisuutta aikaa, taivaan tähden! Heidän oli sitä paitsi tarkoitus lähteä seuraavana päivänä kohti Yksinäistä Vuorta. Mutta sen onnellisempi Bilbo ei ollut koskaan aikaisemmin ollut. Edes Filin ja Kilin ruikutus seuraavana päivänä siitä, miten he eivät olleet nukkuneet lainkaan viereisestä huoneesta kuuluneen melun takia ja Dwalinin vihjailevat kommentit eivät onnistuneet pilaamaan iloa.
Valitettavasti onnea ei kestänyt kauan.
~..~
Love was when I loved you
One true time I hold to
In my life we'll always go on
~..~
Bilbo ei ollut täysin varma, miten oli selvinnyt takaisin kotiin Repunpäähän tämän seikkailun jälkeen. Niin monet kerrat hän oli ollut täysin vakuuttunut, että tämä tai tuo olisi vienyt häneltä hengen (minkä lisäksi hän kammoaisi hämähäkkejä lopun ikäänsä). Silti hän oli taas kotona ja vieläpä ehjin nahoin, ainakin fyysisesti.
Henkinen puoli oli asia erikseen. Bilbo ei tuntenut helpotusta siitä, että oli selvinnyt hengissä, vaikka hänen olisi ehkä pitänyt. Repunpää oli aivan liian hiljainen ja hän oli aivan liian yksinäinen ollakseen helpottunut, saati sitten onnellinen. Bilbolla ei ollut pienintäkään aavistusta, kuinka hän olisi enää koskaan voinut olla onnellinen.
Gandalf ei ollut sanonut mitään lähtiessään, mutta jokin hänen ilmeessään kertoi, että hän tiesi mitä Bilbon mielessä liikkui. Hän ei osannut sanoa mitään, mikä olisi saanut Bilbon tuntemaan olonsa paremmaksi, joten hän oli vain sanonut näkemiin ja lähtenyt. Bilbo oli kiitollinen, sillä hän ei kaivannut sanoja.
Hän kaipasi Thorinia, eikä hän näkisi tätä enää koskaan. Ensimmäiset yöt omassa sängyssään Bilbo itki itsensä uneen ja aamulla hänen päätään särki julmetusti. Hän ei kuitenkaan pannut kipua pahakseen. Kipu nimittäin muistutti häntä aina, miten hän oli särkenyt sydämensä, eikä hän halunnut koskaan unohtaa.
~..~
Near, far, wherever you are
I believe that the heart does go on
Once more you open the door
And you're here in my heart
And my heart will go on and on
~..~
”Entä puolituinen?”
”Bilbo on täällä, täysin turvassa.”
Thorin olisi hymyillyt, ellei se olisi sattunut. Gandalf oli tuonut Bilbon niin nopeasti kuin oli pystynyt – ja oli kuin olikin ehtinyt ajoissa. Bilbo tunsi olonsa äärimmäisen epämukavaksi, mutta hän istui sängyn viereen hiljaa. Thorin tarttui häntä kädestä ja puristi niin lujaa kuin pystyi. Hän yski hiukan verta ennen kuin puhui jälleen.
”Hyvästi, Bilbo. Pyysin sinut tänne, koska tahdon erota sinusta ystävänä, ja otan takaisin sanani ja tekoni Vuoren Portilla.”
Bilbo nieli kyyneleensä parhaansa mukaan, mutta todella huonolla menestyksellä. Kyyneleet vain päättivät itsepintaisesti lähteä vaeltamaan pitkin hänen poskiaan.
”Katkera on seikkailu, jos sen täytyy päättyä näin, eikä mikään kultavuori korvaa tätä”, Bilbo vastasi tukkoisella äänellä. ”Mutta olen silti iloinen, että olen saanut jakaa vaarat kanssasi – se on ollut enemmän kuin kukaan Reppuli ansaitsee.”
Nyt Thorin hymyili kivusta huolimatta ja hänkin tuntui itkevän. Hän yski hiukan lisää verta ja Bilbo pyyhki veren hihaansa. Mitä sillä oli väliä, kun Thorin teki kuolemaa? Bilbo puristi Thorinin kättä tiukemmin ja rukoili ihmettä.
”Soisin sinun hymyilevän”, Thorin sanoi vaisusti. ”Se muistuttaa minua siitä, miten hyvä olet. Sekä viisautta että rohkeutta ja sopivassa suhteessa. Jos useammat meistä pitäisivät suuremmassa arvossa ruokaa ja huvia ja laulua kuin kulta-aarteita, olisi maailma hauskempi paikka. Jätän nyt hyvästit ja pyydän, ettet… ettet unohda minua.”
Bilbo niiskaisi ja naurahti samanaikaisesti. Hän ei voisi ikinä unohtaa Thorinia, ei ikinä. Sen tapahtumiseen vaadittaisiin vielä suurempi ihme kuin Sormuksen ilmestyminen. Bilbo istui Thorinin vierellä vielä pitkään, eikä juuri edes reagoinut, kun Bofur tuli kertomaan hänelle Filistä ja Kilistä.
Mitä väliä millään enää oli, kun Thorin oli kuollut?
Sinä iltana Bilbo itki enemmän kuin koskaan aikaisemmin elämässään.
~..~
You're here, there's nothing I fear
And I know that my heart will go on
We'll stay forever this way
You are safe in my heart
And my heart will go on and on
~..~
Bilbo Reppuli oli elänyt pitkän elämän. Lähdettyään 111-vuotissyntymäpäivänään Rivendelliä kohti vanhat haavat alkoivat viimeinkin parantua. Hän ei unohtanut, hän ei olisi ikinä voinut unohtaa, mutta hän ei myöskään surrut samalla lailla. Bilbo jatkoi kirjansa kirjoittamista ja mietti samalla, mahtaisiko kukaan lukea sitä kun hän saisi sen valmiiksi. Ei niin että sillä olisi hänelle suurtakaan merkitystä, sillä suurin syy sen kirjoittamiselle oli saada kaikki puhalletuksi ulos. Bilbo ei kuitenkaan kirjoittanut tarkkoja yksityiskohtia suhteestaan Thoriniin. Hän ei pystynyt tuomaan niitä tunteita julki.
Bilbo asui Rivendellissä aina siihen asti, kunnes lähti Frodon, Gandalfin, Elrondin, Galadrielin ja Celebornin kanssa Harmaisiin Satamiin ja purjehti sieltä heidän kanssaan meren yli Kuolemattomille maille. Bilbo toivoi salassa kaikilta löytävänsä sieltä viimein lopullisen rauhan. Kahdeksankymmentä vuotta oli pitkä aika, kyllä hän oli ansainnut sen levon, jonka Kuolemattomat maat tarjosivat.
”Bilbo, minäpä kerron sinulle erään asian”, Gandalf sanoi yllättäen kun matkaa oli taitettu neljä päivää. ”Sanotaan, että kun kuolevainen saapuu Valinoriin, hän näyttää samalta kuin silloin kun oli kaikkein onnellisin. Näyttää nimittäin pahaenteisesti siltä, että alat nuortua, hobitti-hyvä.”
”Miten niin pahaenteisesti?” Bilbo puuskahti hyväntahtoisesti. Gandalf vain nauroi ja lisäsi, että matka veisi enää pari päivää. Sitten he olisivat perillä. Bilbo ei ollut täysin varma, mitä odottaa, mutta Gandalf ja Frodo olivat mukana. Kyllä hän pärjäisi.
Gandalf tosiaan puhui totta. Mitä lähemmäs Valinoria he tulivat, sitä nuoremmaksi Bilbo kävi. Bilbon ei tarvinnut edes arvata, mihin hänen ruumiinsa tähtäsi. Hän oli ollut kaikkein onnellisin sinä yönä Järvikaupungissa, se oli selvä, vaikka kaikki olikin sen jälkeen mennyt täysin alamäkeen. Toki hän oli ollut onnellinen myös silloin, kun Frodo oli muuttanut asumaan hänen luokseen, muttei se silti ollut sama. Bilbo ei ollut ollut täysin kokonainen sitten Thorinin kuoleman.
Lopulta eräänä päivänä Frodo lennähti Bilbon hyttiin ja huudahti: ”Me olemme perillä aivan kohta! Se näkyy jo!”
”Näkyykö?” Bilbo kysyi ja nousi. ”Paras tulla katsomaan, pitävätkö legendat paikkansa.”
Näky oli henkeäsalpaava. Maa oli loputtoman vihreä ja siellä oli siellä täällä kukkuloita, vuoria ja pieniä järviä. Bilbo ei voinut olla hymyilemättä. Kuolemattomat maat ylittivät kirkkaasti kaikki hänen kuvitelmansa.
”Elrond, mitä haltiasilmäsi näkevät?” Bilbo kysyi tummatukkaiselta haltialta, joka ei tuntunut tietävän miten päin olisi.
”Ne näkevät vaikka mitä, hyvä Bilbo”, Elrond vastasi.
”Onko vaimosi siellä?”
”On, ja mietin tässä, voisinko uida loput matkasta, mutta laiva vie meidät nopeammin perille.”
Elrond iski nopeasti silmää Gandalfille, joka hymyili. Bilbo kohotti kulmiaan epäluuloisena. Mitä kummaa nuo kaksi tiesivät, mitä hän ei tiennyt? He vain virnuilivat toisilleen epäilyttävästi.
Bilbo oli juuri vaatia selitystä, kun laiva töksähti maihin. Ja silloin… silloin hän näki syyn Gandalfin ja Elrondin salakähmäisyydelle. Hän ei edes vaivautunut odottamaan laskusillan laskemista, vaan hyppäsi suoraan reelingin yli rantahiekalle ja keräsi sillä Frodolta jälkeenpäin tonneittain kysymyksiä. Mutta hän ei voinut odottaa, ei vain voinut. Hän kuuli Gandalfin ja Elrondin nauravan jossain, mikä tuntui tuhannelta kilometriltä.
”Sinä et tosiaan turhia hoppuillut.”
Bilbo tuhahti. ”Mikä tervehdys tuo nyt oli?”
Thorin hymyili ja kyyneleet kihosivat Bilbon silmiin. ”Fili ja Kili kehottivat minua sanomaan noin, kun saavut, rakas Bilbo. Tosin päättelen ilmeestäsi, ettei se yllätä.”
”Ei tosiaan”, Bilbo mutisi, mutta oli samalla iloinen, kun Thorin mainitsi pojat. Fili ja Kili olivat kunnossa, se oli hyvä kuulla.
Thorin otti Bilboa kädestä ja halasi tätä. Bilbo veti syvään henkeä ja painautui sitten Thorinia vasten ensimmäistä kertaa kahdeksaankymmeneen vuoteen. Thorin oli niin lämmin. Viimeinkin Bilbo oli rakastamansa kääpiön luona.
Viimeinkin Bilbo oli onnellinen.
