Shh, älä kerro kenellekään! (Daphne Greengrass/? & K-11)

[tirsu]

Nimi: Shh, älä kerro kenellekään!
Kirjoittaja: tirsu
Beta: Word
Genre: Slice of life & pienoinen fluff
Paritukset: Daphne/?
Ikäraja: K-11
Varoitukset: Vihjailua/maininta seksistä ja alkoholista, eipä kai muuta...
Summary: Juuri niin. Daphnen tarvitsee vain odottaa.
Disclaimer: Tämä ficci on kirjoitettu pelkästään viihdytystarkoituksiin. Kaikki minkä tunnistatte lukeneenne joskus HP-kirjoista, kuuluu J.K.Rowlingille, minä ainoastaan jäljittelen hänen luomaansa maailmaa.
A/N: Tämä ficci osallistuu 3 kertaa kun...-haasteeseen (3 asiaa, joita kukaan ei tiennyt Daphne Greengrassista), johon olen jo kauan halunnut osallistua, mutta vasta nyt sain aikaiseksi.
_________________________________________________________

Shh, älä kerro kenellekään!

#1

Daphne seisoo peilin ääressä harjaten kullanvaaleita hiuksiaan. Jokainen suortuva on saatava ojennukseen, jotta hän näyttäisi hyvältä muiden silmissä. Varsinkin sen yhden henkilön, joka on ehdottomasti Tylypahkan parhaimman näköinen tyyppi. (Ne ketkä ovat eri mieltä, saisivat mennä tarkistuttamaan näkönsä matami Pompfreyn luo heti paikalla.)
Viimeinkin jokainen hiussuortuva on ojennuksessa ja silkkinen. Peilikuva hymyilee maireasti Daphnelle ennen kuin hän kääntää selkänsä sille viedäkseen hiusharjan omalle paikalleen yöpöydän laatikon vasempaan reunaan, juuri siihen taikasauvan koristeellisen kotelon viereen.
Lisättyään hipauksen huulikiiltoa huulilleen Daphne on viimeinkin valmis menemään suureen saliin nauttimaan aamiaista. Ja näkemään vilauksen siitä yhdestä komistuksesta.
Synkeässä oleskeluhuoneessa myrkynvihreällä sohvalla istuu Pansy naputellen ärsyyntyneesti oikeaa jalkaansa lattiaan. Tummahiuksisen huomattua Daphne, tämä nousee seisomaan.
Daphne huomioi kuinka Pansyn koulupuvun hameenhelma on lyhentynyt taas pari senttiä. Tätä menoa kangas loppuisi kesken. Elleivät professorit huomaisi asiaa ensin.
>> Kylläpä sinulla kesti >>, Pansy sanoo ärsytyksen paistaessa hänen äänestään.
>> Kauneuden eteen on tehtävä töitä ja se vie aikaa, kyllähän sinä sen tiedät >>, Daphne toteaa puolustellen ja heilauttaa kullanvaaleita hiuksiaan tavalla, jota monet kuvailisivat viehkeäksi.
Pansy pyöräyttää ainoastaan silmiään ja lähtee edeltä olettaen Daphnen seuraavan häntä. Ja oletus on aivan oikea, sillä juuri niin Daphne tekee.

Suuressa salissa kaikuu tuttu hälinä, kun Daphne astuu Pansyn perässä salin ovista sisälle ja menee vakiopaikalleen istumaan. Hän vilkuttaa pienesti siskolleen, joka istuu hieman kauempana pöydässä syöden vanukasta, ennen kuin antaa katseensa karata katsomaan ympärilleen. Lopulta hänen katseensa lipuu rohkelikkojen pöytään ja pysähtyy hetkeksi – hetkeksi ja hetkeksi - ihailemaan sydämensä (ainakin sen hetken) valittua.
Tämä lusikoi rennoin ottein kanelilla päällystettyä puuroa suuhunsa ja nauraa jollekin ystävänsä sanomalle tai tekemälle jutulle. Vaikea sitä oli sanoa, kun kyseinen ystävä istuu selkä Daphnea päin eikä hän nähnyt kummasta oli kyse.
Hymy kohoaa Daphnen huulille, kun hänen muistinsa kaivaa esiin komistuksen naurun, jota hänellä on sattunut muutaman kerran olemaan oikeus kuulla ohimennen. Kupliva ja lämpöä täynnä, hitusen liian kovaääninen (läheltä kuultuna nyt ainakin). Siitä naurusta on kaukana ilkeys ja ivallisuus – ne kuuluvat siihen nauruun, jota komistus nauraa yleensä luihuisten mokailtua tai saatua näpeilleen.
Sellaista se on rohkelikkojen ja luihuisten välillä… Kiusataan ja pilkataan toisia niin paljon kuin mahdollista vastavuoroisesti ja nautitaan toisten epäonnesta ja pisteiden menetyksistä. Häikäilemätöntä vahingoniloa ylimmillään.
Ja juuri sen seikan vuoksi heidän kahden suhteesta ei voisi koskaan tulla mitään. Koulussa ainakaan, mutta tuskinpa edes sen ulkopuolella. Heidän elämänsä ovat liian erilaisia.
Ajatuksen myötä hymy Daphnen verenpunaisilla huulilla sammuu. Tuntuu pahalta tietää, ettei hän koskaan pääse laskemaan pisamia toisen kasvoilta ja vartalolta. Ettei hän koskaan voi pujottaa siroa kättään toisen lapiokouraan ja puristaa sitä hellästi ja rakastavaisesti. Ettei hän koskaan saa maistaa toisen huulten makua.
Hetken vielä punapäätä tuijotettuaan Daphne riistää katseensa kohti edessään olevaa tyhjää lautasta, joka odottaa jokapäiväistä paahtoleipäänsä ja lohkoiksi leikattua kirpeältä maistuvaa omenaa. Huokaus pyrkii karkaamaan hänen huuliltaan, mutta hän pakottaa sen katoamaan takaisin sinne mistä tulikin. Sillä häntä ei kiinnosta ottaa riskiä, että joku huomaa huokaisun ja tivaa syytä sille.
Ei Daphne voi koskaan myöntää kenellekään, että hän on palavasti ihastunut Ron ”Weaselbee” Weasleyhyn, ei edes siskolleen (mitä jos joskus sattuu totuusseerumi onnettomuus?) saatikka päiväkirjalleen (joku voisi varastaa sen!). Sehän olisi pahemman luokan tragedia ja häntä alettaisiin karttaa samalla tavalla kuin shampoopullo tuntuu karttavan Kalkarosta. Eikä Daphne halua sellaista kohtaloa (hänen hiuksensa tarvitsevat shampoota – ei kun hei…)!
Joten siksi kukaan ei saisi koskaan tietää, että hänellä on tunteita Pyhän Potan parasta ystävää kohtaan. Sen vuoksi hän ei saisi koskaan tietää vastaisiko nuorin Weasleyn pojista hänen tunteisiinsa ja se hänen on vain pakko kestää.
Daphne nostaa katseensa lautaselta vilkaistakseen vielä kerran Ronia. Ja kuin kohtalon sallimana, punapään taivaansiniset silmät tuijottavat sekunnin kahden ajan Daphnen mintunvihreisiin silmiin tämän (siis Ronin) noustessa pystyyn. Sitten kyseiset siniset silmät kohdistavat katseensa hikipinko Grangeriin, jonka suu käy tavalliseen tapaan kuin jollain hemmetin papukaijalla.
Daphnen huulille kohoaa jälleen hymy eikä se katoa siitä koko päivän aikana. Sillä Ron Weasley oli katsonut häntä – vahingossa tai tarkoituksella, mitä väliä, kun oli katsonut kuitenkin.

#2

On tuskaisen kuuma päivä ja Daphnen tekisi mieli vääntelehtiä paikallaan. Mutta se olisi sopimatonta käytöstä sellaisella hetkellä, sen vuoksi hän istuu suorana niin kuin aristokraattiselta ihmiseltä sopii odottaakin.
Henkineuvoja puhuu liian pitkästi ja toisinaan tuntuu eksyvän aiheestakin. Daphne ei ymmärrä miksi Astoria ja Draco ovat halunneet kyseisen henkilön liittämään heidät ikuisesti yhteen. Varmasti parempiakin olisi löytynyt tehtävää suorittamaan. Kuten se yksi kuuma tummapäinen nuori mies, jota Astoria oli käynyt tapaamassa hänen kanssaan. 
Kun henkineuvoja viimein julistaa Astorian ja Dracon aviopariksi, Daphnea kouraisee syvältä. Kateus polttelee mieltä entistä enemmän tuoreen avioparin vaihtaessa ensisuudelmansa sanottuaan ”tahdon” toisilleen.
Ei Daphne ole kateellinen saati katkera siitä tosiasiasta, että Draco on rakastunut hänen pikkusiskoonsa eikä häneen. Hän ei ole kiinnostunut Dracosta, eikä ole koskaan ollutkaan. Huolimatta siitä seikasta, että hän oli kerran yrittänyt iskeä platinapään. (Daphne oli juonut muutaman liikaa Pansyn järjestämässä tyttöjen illassa ja tullut sen seurauksena siihen tulokseen, että Dracon iskeminen saisi hänet unohtamaan polttavan kaipuunsa punapää Roniin.) Ja yritykseen se jäikin, onneksi. Luojan kiitos, ettei Draco ollut kiinnostunut hänestä, koska Daphnea oli nolottanut ja kaduttanut jo pelkkä yrityskin seuraavana päivänä krapulan takoessa ryhmyn lailla otsassa.
Daphne on kateellinen Astorialle. Siitä, että tämä meni naimisiin ennen häntä vaikka hän on vanhempi heistä kahdesta.
Astoria on aloittamassa uuden luvun elämässään, perustamassa oman perheen, kun hän junnaa paikoillaan rivit silmillään hyppien – taas vaihteeksi sinkkuna.
Daphne huokaisee hiljaa mielessään. Taas yksi uusi asia, josta hän on kateellinen siskolleen. Pikkusiskolleen. Säälittävää. Niin säälittävää.
Kyllähän Daphne tietää, että on normaalia olla toisinaan kateellinen jostain sisaruksilleen, mutta siitä huolimatta hän tuntee itsensä inhottavaksi ihmiseksi. Sen vuoksi hän ei koskaan kerro kenellekään kadehtivansa Astoriaa vaan valehtelee aina, ettei edes tunne sanaa kateus. Ei ainakaan silloin, kun kyseessä on hänen siskonsa. Muiden kohdalla onkin sitten eri.
Ja kaikki uskovat Daphnea, uskovat, ettei hän ole koskaan mistään kateellinen siskolleen, sillä hän on vakuuttava kunnon luihuisen tapaan. Sitä paitsi kukaan hänen ystävistään ja tuttavistaan ei voisi kuvitella, että kukaan olisi kateellinen Astorialle, joka pursuaa mallinmitoista todellakin, kun taas Daphne on kadehdittavan laiha spagetin tapaan. Kukaan ei kuitenkaan sano sitä ääneen, ei enää sen jälkeen, kun Daphne kerran raivostui hillittömästi kuultuaan siskoaan pilkattavan koon takia, mutta niin he ajattelevat yhä. Kyllä Daphne sen tietää ja siksi hän inhoaakin ystäviään ja tuttaviaan.
Astorian ja Dracon irtautuessa intohimoisesta ensisuudelmastaan rouva ja herra Malfoyna Daphne hymyilee leveästi nousten ylös muiden vieraiden kanssa. Hän pakottaa kateuden vihreän peikon takaisin ahtaaseen häkkiinsä ja lukitsee sen sinne suunnittelemaan uutta pakoa, kun hän heittää mielessään avaimen ties monettako kertaa kadotuksen rotkoon vailla pohjaa.
Niin Daphnen on helppo väittää itselleenkin jälleen, ettei hän kadehdi siskoaan lainkaan vaan on pelkästään onnellinen tämän puolesta. Sillä hän oikeasti on. Onnellinen siitä, että Astoria saa onnellisen loppunsa prinssinsä kanssa.
Jonain päivänä on Daphnen vuoro. Aivan varmasti.
Eikä hänen silloin tarvitsisi enää koskaan olla kateellinen siskolleen. Ei, kun hänkin eläisi omaa onnellista loppuaan.
Juuri niin. Daphnen tarvitsee vain odottaa.

#3

Halloween yö lähestyy loppuaan, kun Daphne löytää itsensä yllättävän upeasta asunnosta. Ulko-oven sulkeutuessa hän kietoo sirot käsivartensa nuoren hopeaisenvaaleat hiukset omaavan miehen kaulan ympärille, jonka silmissä hehkuu intohimo ja nälkä – nälkä päästä hänen kimppuunsa. Huulet hakeutuvat yhteen, jotta voisivat maistaa toisen maun. Kieletkin haluavat oman osuutensa tutkimusmatkasta toisen suuhun.
Haltijaksi pukeutuneen vaaleaverikön johdattaessa heitä makuuhuoneen suuntaan vaatteet löytävät itsensä lattialta, muutama onnistuu jopa laskeutua huonekalun päälle. Heillä on kiire päästä tutkimaan jokaista sopukkaa toistensa vartaloilta.
Daphne yllättyy hivenen, kun vahvat käsivarret nappaavat hänet äkisti kevyesti syliin ja heittävät lempeän napakasti upottavan pehmeälle sängylle. Vaaleaverikkö virnistää valloittavasti ja tulee perässä sängylle voidakseen tehdä jälleen tuttavuutta toisen kirkuvanpunaisten huulten kanssa. Helmenvalkoiset hampaat näykkivät vaativasti alahuulta ennen kielen sujahtamista suuhun - neljättä kertaa sinä yönä.
Daphne antaa mustiksi maalattujen pitkien kynsiensä vaeltaa jykevää selkää ylös alas ja jättää merkit oliivi-ihoon. Se tuntuu sillä hetkellä reviirin merkitsemiseltä – sitä paitsi vaaleaverikön innostus lisääntyy huomattavasti, kun hänen kyntensä painautuvat tämän ihoon. Ja se puolestaan saa Daphnen käymään vielä kuumempana kuin hän uskoi koskaan olevan mahdollistakaan.
Vaaleaverikön siirtäessä huulensa Daphnen kaulalle värjätyiltä huulilta karkaa mielihyvän voihkaisu. Kynnet uppoavat syvemmälle ihoon, kun vaaleaverikkö alkaa näykkiä hampaillaan hitusen kovakouraisesti kaulan herkkää ihoa.
Seuraavana päivänä maidonvaalea iho tulisi olemaan värillinen parista kohtaa näykkimisen ja imemisen ansiosta ja jokin sen tajuamisessa saa Daphnen tonttuviinin sumentamat aivot reagoimaan heikosti. Kuin yrittäen muistuttaa jostakin, mistä hän ei saa millään kiinni eikä sen takia jaksa välittääkään tuntemuksesta. Tuskin se mitään tärkeää olisi edes.
Daphne siirtää kätensä selästä vaaleaverikön kasvoille, jotka ovat vaeltaneet kaulalta alemmas, paljon alemmas, nostaakseen ne. Hän haluaa nähdä lumoavan tummansiniset silmät.
Daphnen vatsaa kouraisee mielihyvästä, kun hän näkee vaaleaverikön silmien värin tummenneen pari astetta himosta, joka on myös saanut silmistä sumeat. Ja kaikki se johtuu hänestä. Hän saa yhä miehissä tuon reaktion aikaan.
Hymyillen Daphne vetää vaaleaverikön kasvot alemmas ja koskettaa huulillaan toisen suutelemisesta jo turvonneita huulia. Hän suutelee vaativasti, tehden selväksi että on aika mennä suutelemista ja hyväilemistä pidemmälle. Heti, sillä muuten hän varmasti halkeaisi jäytävästä halusta.
Daphnen onneksi vaaleaverikkö on hyvin kuuliainen.

Muutamia tunteja myöhemmin, aamun sarastaessa, Daphne herää päänsä tuskalliseen jyskytykseen. Eikä tunnetta laisinkaan helpota vieraalta näyttävä katto. Se aiheuttaa vain lisää päänsärkyä ja kulmien kurtistumisen, kun hän yrittää keksiä missä on.
Hitaasti Daphne nousee istumaan ja katsoo ympärilleen. Huone kielii sisustuksellaan sen asukin luonteesta. Tai no, ainakin asukkaan hyvästä mausta.
Äkillinen tuhina hätkäyttää Daphnen ja hän kääntää katseensa vieressään nukkuvaan alastomaan vaaleaverikköön. Vatsassa kouraisee jälleen, mutta eri syystä kuin yöllä. Olo pahenee entisestään, kun Daphne tajuaa nähneensä hopeaisenvaaleat hiukset omaavan nuorukaisen aikaisemminkin. Hän jopa tuntee tämän pintapuolisesti. 
Pahoinvoinnin aalto vierii Daphneen ja hän kipuaa pois sängystä. Hän ei ymmärrä miksei ollut yöllä tajunnut kuka haltijaksi pukeutunut nuorukainen on. Jos hän olisi tajunnut, hän ei olisi mennyt sänkyyn tämän kanssa.
Voi luoja! Minä todella makasin hänen kanssaan. Minä makasin itseäni puolta nuoremman tyypin kanssa!
Järkyttyneenä Daphne kerää ympäri asuntoa lojuvat vaatteensa, jotka yhdessä muodostivat hänen naamiaisasunsa, mitkä hänellä oli ollut yllään ystävänsä järjestämissä halloween-juhlissa. Hän pukeutuu niihin pika pikaa. Hän ei halua olla asunnossa, kun vaaleaverikkö herää. Hän haluaa olla kaukana silloin, hän haluaa olla kotonaan.
Tungettuaan toisenkin saapikkaan jalkaansa Daphne pujahtaa ulos ja huokaisee suljettuaan oven takanaan. Sitten hän ilmiintyy kotiinsa.

Kaikkialla on pimeää, mutta Daphne ei välitä siitä. Hän ei vaivaudu sytyttämään valoja, suuntaa vain suihkuun. Hän haluaa pestä yölliset tapahtumat iholtaan.
Daphne pujottautuu ulos vaatteistaan ja astuu suihkukoppiin. Hän vääntää veden kylmälle ja seisoo jäätävän kylmän suihkun alla, kunnes alkaa vapista.
Tahkottuaan melkeinpä kovakouraisesti ihoaan saippuaisella pesusienellä Daphne antaa lämpimän veden virrata ylitseen. Nyt hän voisi teeskennellä, ettei yöllä ollut tapahtunut lainkaan mitään kiihkeää ja villiä.
Kukaan ei saisi koskaan tietää, että hän oli ollut yhden yön ajan puuma. Kukaan ei saa koskaan tietää, että hän oli viettänyt äärimmäisen villin yön Louisin kanssa. Ei kukaan, ei edes Louis itse – kiitos Daphnen naamiaispukuun kuuluneen vaaleanpunaisen peruukin ja värillisten piilolinssien.
Ja niin hänen on helppo esittää, että sitä kaikkea ei tapahtunut. Hän ei ollut yöllä päätynyt nuoren miehenalun asuntoon vaan hän oli suunnannut suoraan kotiin juhlista. Kukaan ei koskaan tietäisi, ettei se pitänyt paikkaansa.
Daphne kuivaa itsensä hellävaroin pehmoiseen pyyheliinan ennen kuin vetää yllensä pehmeän ja lämpimän kylpytakkinsa. Sitten hän kerää lattialta vaatteet ja peruukin syliinsä ja astelee paljain jaloin makuuhuoneeseen, jossa sängyssä tuhisee hopeahiuksinen mies.
Daphne laskee vaatteet sängyn päädyssä olevalle penkille ja kömpii sitten aviomiehensä viereen yrittäen olla välittämät kiljuvasta omastatunnostaan. Hänellä ei ole mitään syytä potea huonoa omaatuntoa, sillä hän ei ollut pettänyt miestään Louisin kanssa.
Hän on ainoa, joka tietää mitä yöllä oikeasti tapahtui (Louisia ei edelleenkään laskettu, sillä tämä ei tiennyt hänen henkilöllisyyttään). Ja koska hän on päättänyt olla niin kuin koko yön tapahtumia ei koskaan tapahtunut, niin silloin niin ei tapahtunut. Hän ei pettänyt Zacia.
Niin Daphne uskottelee itselleen mantran lailla ja lopulta hän uskoo sen. Joten kun Zac myöhemmin sinä aamuna vetää hänet syliinsä, sanoo rakastavansa ja suutelee niin, että jalat olisivat pettää seistessä alta, hän ei tunne enää syyllisyyttä.

(Ja omassa asunnossaan heräävä Louis ei yhtään ihmettele seuralaisensa katoamista – se oli vain halloween yön intohimon täyttämä hetki, jolla ei ollut enää väliä. Louisilla ei ollut hajuakaan siitä, että kuka kiihkeä salaperäinen nainen oli ollut eikä sillä ollut hänelle oikeastaan väliä. Vain sillä oli väliä, että hän oli muistanut suojautua ennen leikkiin ryhtymistä.)

[Renneto]

Daphne Greengrassista ei tule liian usein luettavia, olipa siis mukavaa törmätä. Erityisesti tykkäsin siitä, ettei tämä ollut hemmetin synkkä kuten useimmat Greengrassin sisaruksista lukemistani tarinoista muttei toisaalta myöskään mikään täysin vaaleanpunainen unelmahattarahöttörö vaan aika mukava kipakka draama. Kaikkea sopivasti mukana. :>

Musta jaottelu toimi tässä hyvin, muuten ei näin pitkää ajanjaksoa ja kolmea eri miestä olisikaan kannattanut oikeastaan käsitellä. Oli erityisen hauskaa pohtia, että kenestä milloinkin oli kyse, ja tykkäilin kyllä siitäkin, että asiat sanottiin lopulta aika suoraan, esimerkiksi että kyseessä oli Ron Weasley ja niin edelleen. kaikista tärkeintä oli kuitenkin juuri pohdiskelu, joka tunteisiin. Esimerkiksi se, että kateuden peikko hyökkää, kun lihava nuorempi sisar menee aikaisemmin naimisiin tai voiko luihuinen ja rohkelikko pitää toisistaan tai onko oikein vietellä itseään puolta nuorempi ja niin edelleen. Ikäeroa mietin kyllä aika lailla siinä mielessä, että Louis syntyi vuonna 2005, joten Daphnen oli oltava kaiketi yli neljäkymmentävuotias, jotta Louis olisi edes kuusitoista. Mutta niin tai näin, tarinssa rakenteellisesti parhaita juttuja oli esimerkiksi just se, että Ron Weasleytä ei ehkä saatu, mutta hänen veljenpoikansa onnistui sitten vähän myöhemmin. Niin sitä pitää. :D

Näistä tykkäsin kanssa:

Halloween yö lähestyy loppuaan, kun Daphne löytää itsensä yllättävän upeasta asunnosta.

Eikä tunnetta laisinkaan helpota vieraalta näyttävä katto. Se aiheuttaa vain lisää päänsärkyä...

Ikävä todellisuus kivan Halloween-yön jälkeen. :<

Vaikka rakenteesta tykkäsinkin, niin enteriä käytettiin minun makuuni liian vähän. Pelkkä seuraavalle riville hyppääminen tekee tekstistä helposti massaantuvaa pötköä, mutta nämä ovat niitä kuuluisia makuasioita. Muutamia näppäily- ja kielioppioutouksia oli, mutta ne eivät ainakaan minua häirinneet paitsi ehkä Kalkkaroksen nimen kohdalla, kun se puski niin voimakkaasti. :)

Se, että kaikki pätkät pyörivät miesten ympärillä, antaa vähän hassun ja varmaankin väärän kuvan kuvan Daphnesta, mutta se on täysin ymmärrettävää, kun haaste oli mikä oli ja musta oli tosi piristävää lukea tällainen hieman perinteistä leffaa muistuttava fikki. Pidin myös otsikosta todella paljon, se muistutti siitä, että Daphnehan tosiaan oli aika shh shh tunteistaan eli ei jakanut niitä eikä kertonut niistä muille. Tosiaankin siis 3 asiaa, joita kukaan ei tiennyt Daphne Greengrassista!

[tirsu]

Renneto, kiitos kommentistasi!  Mukavaa kuulla, että pidit tästä.

Synkkyys ei oo ihan mun juttu kirjoittaessa (okei, angstia tulee aina välillä kirjoitettua, mutta mulla on aina mukana jotain happy happy, joy joytakin) -  eikä oikeastaan muutenkaan. Vaaleanpunainen höttö on ihan kivaa tiettyyn rajaan asti ja sitä kyllä löytyy ainakin aina jollain tapaa kirjoituksistani, mutta tässä sitä ei tainnut olla edes vähääkään...

Tykkään kirjoittaa alussa aina niin, ettei lukija aina pakosti tiedä, että mistä tai kenestä on kyse ja paljastaa se vasta lopussa. Yleensä pyrin siihen, että lukija reagoi tyyliin "no tota en olisi ihan heti ajatellut, tuli iha puun takaa", mutta tässä en pyrkinyt siihen. Toki siis koetin kirjoittaa niin, ettei lukija heti arvaisi kenestä on kyse, mutta en ollut ihan niin tarkkana sen kanssa, että jääkö tekstiin jotain sellaista, mikä voisi vihjata lopputuloksesta.
Mun tarinoista taitaa melkein kaikista löytyä pohdiskelua. Syystä tai toisesta tykkään kirjoittaa henkilöhahmojen ajatuksenjuoksua kuin keskittyä kuvailemaan tapahtuma paikkoja ja niin edelleen (sen vuoksi kuvailun taitoni ontuu, huoh...).

Laskeskelin tarinaa kirjoittaessa kuinka vanha Daphnen on silloin, kun Louis olisi täysikäinen (jotain yli neljäkymmentä se oli, en enää muista tarkkasti, että paljonko). Sen jälkeen miettisin hetken aikaa, että otanko sittenkin jonkun toisen hahmon kuin Lousin, mutta lopulta päädyin siihen, että en ottaisi. Hahmon oli oltava Louis jo ihan sen vuoksi, koska halusin Daphnen saavan yhden Weasleyn miehistä - vaikka vain hetkeksi - kun hän ei Ronia voinut saada. Joten niin Daphnesta tuli tehtyä sitten puuma.

Mitä sitten tulee enterin käyttöön. En tiedä, jotenkin musta tuntuu vaan tyhmältä käyttää sitä niin usein tarinoita kirjoitellessa. Yleensä käytän sitä silloin kuin kohtaus vaihtuu. Ja sen vuoksi yleensä koetan pitää aina yhden kohtauksen sopivan pituisena. Ei liian lyhyenä, muttei ihan liian pitkänäkään. Tietenkin sitä voisi käyttää useammin, mutta jotenkin se ei vaan oo mun juttu. (Mutta ehkä joskus tulevaisuudessa saatan kokeilla sitä kirjoittaessa...)

Kirjoitusvirheitä on voinut jäädä vaikka luin tarinan muutamaan otteeseen läpi ennen tänne laittoa. Kaikkia ei tule aina huomattua, joten niistä saa aina sanoa. Esim. Kalkarokseen oli vahingossa tullut kaksi k-kirjainta.
Noita kielioppiin liittyviä outoksia jäin miettimään, että millaisia siellä sitten oli. Koska jotkut niistä ovat ihan tarkoituksellisia, mutta joukkoon on voinut eksyä toki sellaisiakin, jotka ovat vain ajatuskatkon/liiallisen juonen eteenpäin ajattelemisen aikaansaannoksia.

Eka- ja kolmospätkä pyörivät tarkoituksella miesten ympärillä, mutta kakkosen oli tarkoitus keksittyä Daphneen ja Astoriaan. Dracoon liittyvän kohdan piti olla vain sellainen sivuhuomautuksen tapainen. No jaa, eipä sitten voi mitää. 

Ja kiva, että pidit otsikosta. Mietin hetken, että onko se vähän hönö, mutta lopulta päädyin sitten pitämään sen, sillä musta se ainakin kuvastaa ficin sisältöä/ideaa loistavasti.

Vielä kerran kiitos aivan ihanasta kommentistasi! 
-tirsu

[tirsu]

Kiitokset kommentista, Gwenllian! 

Daphne on hahmona mulle itselle sellainen välinpitämätön tyyppi. En pidä, mutten inhoakaan. Daphne on vaan Astorian sisko. Se olikin yksi suurimmista syistä miksi päätin kirjoittaa hänestä tämän ficin.

Kuten jo Rennetolle totesin välilyöntien lyömiseen kappaleiden välille, niin musta se tuntuu jotenkin tyhmältä... Se ei oikein ole mun juttuni.

Mulla on sellainen kuva Daphnesta, että se on jonkin verran itsekäs ja ulkonäkökeskeinen tyyppi (varsinkin nuoruudessaan, mutta vanhempana myös, tosin hitusen vähempi), joten siksi oli hyvä aloittaa teksti ulkonäön kuvaamisella. Se jotenkin kiteyttää musta sen millainen Daphne on.

Täytyy todeta, että se vähän oli tarkoituksenikin. Siis että, lukija kuvittelisi kyseessä olevan ensin juuri joko Draco tai Harry, kun puhuttiin "komistuksesta" jne, mutta sitten lopulta paljastuukin, että Daphne on tarkoittanut koko ajan Ronia. Ron kun ei tule aina kaikkien mieleen heti ekana enkä yhtään ymmärrä, että miksi niin on. Ronia ei arvosteta tarpeeksi.

Kiva kuulla, että tykkäsit kyseisestä kielikuvasta. Mullakin on hetkeni niiden kanssa, heh! Todella ilahduttavaa, että pystyit näkemään kalterin takana olevan vihreän peikon. Ihanaa tietää, että osaan toisinaan kirjoittaa niin, että tapahtuman pystyy näkemään mielessään.

Lukijoiden yllättäminen on aina kivaa. Mutta ei Daphne nyt Dracoon sekaantuisi, ei se tekisi sitä siskolleen. Daphne arvostaa ja rakastaa Astoriaa mun mielessäni niin paljon, ettei se tekisi sellaista.
Loppulauseen olisi toki voinut jättää pois, mutta päädyin kuitenkin laittamaan sen sinne. Sen tarkoitus oli vain kertoa pienesti siitä, mitä mieltä Louis oli yön tapahtumista, miten sitä ei pahemmin jaksanut kiinnostaa asia enää herättyään.

Eikä se mitään vaikket vaivautunut etsimään typoja. Tärkeintä, että jätit kommentin ja kerroit mielipiteesi. Oli kiva kuulla, että pidit tästä vaikka Daphnesta et tykkääkään. 

-tirsu