Lasilintu (One shot)
Kirjoittaja: Universe
Genre: Angst, H/C, Femme, (Romance)
Ikäraja: K-11
A/N: Ensimmäinen täällä julkaistu one shotini, muusana toiminut Hursin Help, josta lainaus alempana. Kommentoikaa mieluusti ja rakentavaa toivon kovasti (: Muistakaa kuitenkin että kyseessä on eka julkaisuni täällä.
Varoitukset: Sisältää masentavaa tekstiä, joka koskee myös itsemurhaa
Epilogi
Tiedättekö sen tunteen kun rakastaa toista koko sydämestään, muttei saa vastarakkautta? Minä sain vastarakkautta mutta tajusin sen kun oli liian myöhäistä. Tämä on tarina avunpyynnöstä.
Take my hand and lead the way
Out of the darkness and into the light of the day
And take me somewhere I’ll be safe
Carry my lifeless body away from the pain
‘Cause I know what I’ve been missing
And I know that I should try
Hurts - Help
LasilintuHän oli kaunein olento, jonka tiesin. Kuin herkkä ja eloisa lasilintu liitämässä taivaalle, tavoittelemassa jotakin näkymätöntä. Hänen hiuksensa olivat puhtaat, miltei valkeat, ihonsa vaalea ja läpikuultava kuin lumi. Ja ne silmät. Kuin suuret, siniset tähdet, tulvillaan eloa ja kauneutta.
Hän oli paras ystävä minulle ja minä rakastin häntä. Rakastin jokaista asiaa hänessä, myös kaikkia pikkuasioita jota muut eivät edes huomaa. Sitä miten hän inhosi kookosen hajua ja miten hänellä oli joka päivä kynsissään uskollisesti erivärinen lakka. Me vietimme kauniita kesäpäiviä makoillen nurmikolla ja nauraen. Jaoimme salaisuudet ja lohdutimme toisiamme. Halusin suojella häntä kaikelta pahalta mitä koskaan saattoi olla. Hän oli minun enkelini, toteen käynyt ihmeeni. Tiesin, ettei meistä koskaan voisi tulla mitään enempää, vaikka halusin, mutta mikään ei saisi minua katoamaan hänen luotaan, ei edes se jos hän itse sanoisi niin.
Hiljalleen hän muuttui, etääntyi minusta. Yritin päästä hänen luokseen, puhua hänelle. Olisin antanut mitä tahansa jos hänen silmänsä olisivat luoneet minuun sen tutun terävän katseen joka tuntui näkevän minun sieluni ja tietävän kaiken mitä olen salannut jopa itseltäni. Mutta hiljalleen hän vaipui ja tuntui kuin pimeys olisi päässyt häneen käsiksi eikä minun suojeluni olisi häneen yltänyt. Sumu oli laskeutunut hänen silmiinsä.
Oli marraskuu ja ilta. En voinut käydä nukkumaan vaan oli levoton. Hän asui vain lyhyeen matkan päässä, joten lähdin hänen luokseen. Verhouduin lämpimiin vaatteisiin ja lähdin kulkemaan routaista polkua pitkin pimeyden läpi.
Hän oli siellä. Makasi talonsa edessä pajupuiden kurkottaessa kätensä hänen turvakseen. Hänen silmänsä katsoivat kohti taivasta ja kuuta joka jäi pilvien taakse yksinäisyyteen. Valkeat hiukset olivat levittäytyneet maahan viuhkaksi ja huulilla Mona Lisan hymy. Ja hänen kyntensä olivat kerrankin puhtaat ja vailla väriä. Tärisevin käsin nostin maasta hänen vierestään kirjeen ja löysin sen viimeiset rivit hapuilevin sydämin.
”
Ellen – olit minulle aina enemmän ja rakastin sinua. Tiedän, ettet tunne samalla tavalla. Ole kiltti ja anna anteeksi itsekkyyteni, sillä tulen aina suojelemaan sinua ja valvomaan kanssasi jokaisen unettoman yön.
Annabeth.”
Ensilumi satoi maahan valkoisina kylmänkukkasina särkyneen Lasilintuni ylle kun ambulanssi viimein ajoi pihaan.
Sen jälkeen kuljin aina hänen rinnallaan, kunnes sain viimeinkin nähdä hänen silmissään jälleen taivaan sinen ja painaa suudelman hänen huulilleen. Aina yön koittaessa pidin häntä sylissäni ja lohdutin pimeyteen vaipunutta sydäntä. Toisinaan itkimme yhdessä ja joinain hetkinä sain luututa verta kylpyhuoneen lattialta, mutta nyt olimme yhdessä ja tiesin hänen vielä paranevan.
Ja niin minun lasilintuni lensi.
