Nimi: Sydämen tie
Kirjoittaja: Jeeetu
Beta: Swizzy
Genre: drama, fluffy, angst
Ikäraja: k-11 //zougati muokkasi ikärajan vastaamaan uusia ikärajoja
Pairing: Dean/OMC
Disclaimer: J.K Rowling omistaa Deanin ja muun hänelle tunnistettavan, minä vain lainaan, enkä saa rahallista korvausta
Dean Thomasta ei ollut jännittänyt näin paljon sitten Tylypahkan ensimmäisen päivän. Nyt hän kuitenkin oli ollut koulussa jo viisi vuotta ja tällä hetkellä hänen jännityksensä aiheuttivat jästit.
Äiti oli löytänyt lehdestä mainoksen jalkapalloleiristä ja kysynyt, olisiko Dean kiinnostunut. Poika oli vastannut kyllä, sillä hän ei ollut ehtinyt pelata aikoihin ja oli luvannut mennä Seamukselle kylään vasta loppukesästä. Äiti oli arvellut, että leiri antaisi Deanille hengähdystauon lordi Voldemortista ja velhomaailmasta.
Ja siellä poika nyt oli, tuijotti kohtaa, josta äidin auto oli juuri lähtenyt. Miten hän ikinä uskaltaisi sanoa kenellekään mitään, mistä hänen oikein pitäisi puhua? Hänestä ei tuntunut yhtään rohkelikkomaiselta sillä hetkellä. Ai niin, hän oli jalkapalloleirillä, joten ehkä hänen pitäisi keksiä siitä aiheesta jotain. Ongelmana vain oli, että Dean oli seurannut enemmän huispausta kuin jalkapalloa.
“Dean! Dean Thomas! Oletko se todella sinä?” ääni keskeytti Deanin ajatukset. Poika hämmästyi, miten kukaan muka tunnisti hänet täällä? Paikkahan ihan kuhisi jästejä ja Dean tunsi vain velhoja ja noitia.
Mutta aivan, kyllä hän tunsi jästejäkin. Hän ei ollut nähnyt Adrian Carpenteria viiteen vuoteen, joten oli ihan unohtanut tämän. Adrian oli kasvanut, mutta ruskeat hiukset olivat vieläkin yhtä kiharat ja vihreät silmät tuikkivat samalla tavalla kuin vuosia sitten Adrianin keksiessä hyvän kepposen. Poika oli ollut Deanin paras ystävä ennen Tylypahkaa, he olivat olleet erottamattomat. Ensin he olivat leikkineet hiekkalaatikolla, sitten siirtyneet jalkapalloon, aina yhdessä. Dean ei voinut ymmärtää, miten oli unohtanut Adrianin. Hetken hän tunsi, että kaikki voisi palata ennalleen.
“Joo, olen se minä”, Dean hymyili hieman vaivaantuneena. Adrian rutisti pojan tiukkaan halaukseen ja Dean tajusi, kuinka kovasti hän oli Adriania kaivannutkaan.
“Missä sinä olet ollut?” Adrian kysyi ja päästi Deanin irti.
“Ööö…” Dean aloitti, hän ei millään voisi kertoa totuutta, ei edes Adrianille. Poika passittaisi hänet vielä hoitoon ja hänet erotettaisiin Tylypahkasta. Hän ei voisi edes todistaa puheitaan, koska alaikäisillä velhoilla ei ollut lupaa taikoa kesälomalla.
“Irlannissa”, oli ensimmäinen paikka, joka tuli Deanin mieleen. Jos kerran Adrian ei ollut nähnyt häntä edes kesälomalla, hän voisi valehdella olevansa vaikka Pohjoisnavalla. Paitsi että hänestä ei tuntunut yhtään kivalta valehdella parhaalle ystävälleen, oli sitten entinen tai ei.
“Hei kaikki ja tervetuloa! Alkukokoontuminen tapahtuu kentällä numero yksi ja siellä lisää informaatiota leirin tapahtumista”, joku sanoi, ilmeisesti megafoniin. Ei se ainakaan melutus-loitsu ollut.
“Tule, mennään”, Adrian sanoi ja johdatti Deanin kentälle numero yksi. Matkalla he näkivät toinen toistaan vihreämpiä jalkapallokenttiä, pieniä ruskeita mökkejä, jossa oli kai tarkoitus nukkua ja paviljongin, siellä varmaan syötiin.
Viimein pojat olivat perillä. Osalla leiriläisistä oli jo jalkapallovermeet päällä, mutta monen muun tavoin Dean oli sonnustautunut tavallisiin jättivaatteisiin. Paikalla oli yhtä paljon tyttöjä kuin poikiakin.
Adrian istuutui muutaman erittäin hämärästi tutulta näyttävän pojan viereen. Dean arveli, että oli saattanut joskus leikkiä myös heidän kanssaan, vaikka nimiä hän ei enää muistanut. He esittelivät itsensä Samiksi ja Jasoniksi, kun hän sitä nolona kysyi.
Joku alkoi puhua ja Dean arveli, että tämä noin viisikymppinen mies oli ollut joskus jonkun maajoukkueen valmentaja. Leirillä oli ollut onnea, että oli saanut hänet mukaan.
Miehen puhuessa Deanin ajatukset karkasivat omille teilleen. Katsellessaan Adriania ja tämän ystäviä hän ei voinut olla miettimättä, mitä olisi voinut tapahtua, jos hän ei ikinä olisi mennyt Tylypahkaan. Hän olisi varmaan mennyt Adrianin kanssa samalle luokalle ja pelaisi tämän kanssa jalkapalloa joka päivä. Dean ei uskaltanut edes ajatella, minkä valheen hän oli Adrianille syöttänyt mennessään ensimmäistä kertaa taikakouluun. Mutta kaikista eniten häntä kummastutti, että miten ihmeessä hän oli unohtanut parhaan ystävänsä, ei ollut edes joulukorttia lähettänyt.
“Sinä tulet meidän huoneeseen, eikö niin?” Adrian kysyi, valmentaja oli ilmeisesti lopettanut sepostuksensa.
“Joo, totta kai”, Dean sanoi.
Enää Deania ei jännittänyt. Hän oli löytänyt uudelleen Adrianin ja lupasi itselleen, että tällä kertaa hän ei poikaa unohtaisi ja yrittäisi korjata välinsä tämän kanssa. Ja hän yrittäisi pitää jotenkin yhteyttä poikaan myös Tylypahkassa, hänen oli pakko.
Seuraavaksi leiriläiset menivät syömään, Adrian siirsi avuliaasti tuoliaan, että Dean mahtuisi hänen viereensä. Dean toivoi, että Adriankin haluaisi tutustua häneen uudestaan.
Jalkapallokentällä leiriläiset käskettiin pareiksi.
“Olisitko minun parini?” Dean kysyi.
“Totta kai”, Adrian virnisti iloisesti ja lähti hakemaan palloa.
“No, mitä kaikkea teit siellä Irlannissa?” Adrian kysyi kiinnostuneena, kun pojat olivat tehneet muutaman potkun.
“No sitä tavallista… kävin koulua”, Dean vastasi välttelevästi. Toivottavasti Adrian ei kysyisi mitä koulua, sillä siihen Deanilla ei olisi vastausta.
“Miksi te muutitte sinne?” Adrian jatkoi. Dean kirosi hiljaa, taas pitäisi valehdella.
“Brianilla oli siellä joku työjuttu”, Dean keksi. Brian oli hänen isäpuolensa nimi, mutta hän ei ollut varma, muistiko Adrian sitä. Hän ei ainakaan muistanut Adrianin vanhempia.
“Miten sinulla on mennyt?” Dean kysyi, ennen kuin Adrian ehti kysellä enempää hänestä.
“Jouduin huumevieroitukseen, koska sinun lähtösi traumatisoi minut niin kovasti. Ei suinkaan, sitä tavallista, nähnyt kavereita ja pelannut jalkapalloa”, Adrian selitti nauraen.
Seuraavana aamuna Deanista tuntui, että hän ei ollut edes sulkenut silmiään, kun piti jo herätä. Hän ei aluksi muistanut, missä oli, mutta sitten se räjäytti hänen tajuntansa. Hän oli jalkapalloleirillä Adrianin kanssa! Uskomatonta, fantastista. Mahdotonta, täysin epärealistista. Deania teki melkein mieli koskea Adriania ja kokeilla, oliko tämä aito.
Venytellen pojat lähtivät aamupalalle ja pelaamaan, nyt he olivat siirtyneet oikeaan peliin pelkän potkimisen sijasta. Adrian syötti pallon Deanille, hän otti sen kiinni ja tunsi voiman virtaavan jalkaansa pitkin, kun hän potkaisi sen maaliin. Sitä tunnetta ei huispauksessa saatu, Dean ei ollut muistanutkaan, kuinka ihanaa jalkapallon pelaaminen oli. Hän oli yhtä Adrianin kanssa, he tekivät vielä monta maalia.
“Hyvin pelattu, Adri”, Dean virnisti pelin jälkeen ja läimäytti ylävitosen.
“Kiitos, Deany”, Adrian hymyili. Pienille pojille Adrian oli ollut liian pitkä nimi, joten se oli lyhentynyt Adriksi ja tietysti Deanillekin oli pitänyt keksiä lempinimi.
Monen tunnin pelaamisen jälkeen Dean oli ihan poikki, mutta onnellinen. Pojasta tuntui, että hänellä ei ollut aikoihin niin hauskaa, hän oli rökittänyt melkein kaikki muut Adrianin kanssa. Hän melkein toivoi, että voisi pelata joskus Adrianin kanssa Tylypahkassa, mutta sysäsi ajatuksen mielestään ennen kuin se ehti kunnolla muodostua.
“Jäikö sinulle kavereita sinne Irlantiin?” Adrian kysyi myöhemmin, kun hän ja Dean olivat kahden.
“Joo… he olivat minulle kuin toinen perhe, vaikka sinäkin tulet aina olemaan veljeni”, Dean kertoi ja kerrankin hänen ei edes tarvinnut valehdella.
Dean ja Adrian olivat oikeasti pieninä kuvitelleet, että olivat syntymässä erotetut kaksosveljet, jotka sattuman oikusta olivat muuttaneet samalle kadulle. Fred ja George Weasleyn näkemisen jälkeen Dean ei ollut asiasta enää niin varma.
“Näen heidät sitten taas kun menen syksyllä takaisin”, Dean totesi. Olisihan se kuitenkin jossain välissä tullut ilmi, että hänen pitäisi mennä takaisin Tylypahkaan, silti hänestä tuntui oudon ontolta. Adrian näytti siltä, että hänen oli vaikea salata pettymystään.
“Ai, minä luulin, että sinä et enää mene sinne”, Adrian totesi.
“Brianilla jäi työt kesken”, Dean sanoi. Adrian ei virkkonut sen jälkeen enää mitään, mutta näytti kummasti kiinnostuvan ruohomättäästä, joka kasvoi heidän vieressään. Deania ärsytti nähdä Adrian noin surullisena ja vielä tietäen, että se oli hänen syytään. Miksei Adriankin voinut olla velho? Epäreilua.
Deanin onneksi Adrian oli taas melkein normaali illalla, kun he päättivät pitää Samin ja Jasonin kanssa pienet pirskeet. Adrian kaivoi laukustaan kitaran ja alkoi soittaa. Dean otti hikisen sukan ja piti sitä mikkinä laulaessaan mitä nyt mieleen pälkähti. Hän ei osannut oikeasti laulaa, mutta se ei näyttänyt haittaavan ketään.
Kun Sam ja Jason olivat jo menneet nukkumaan, Adrian ja Dean mutustelivat vielä viimeisiä sipsejä.
“En tiennytkään, että osaat soittaa kitaraa niin hyvin”, Dean kehui.
“No joo. Ajattelin, että olisi kivaa välillä tehdä jotain muutakin, kuin vain pelata. Entä sinä, mitä muuta sinä teet?” Adrian kysyi.
Dean arveli, että ehkä hänen ei kannattaisi kertoa huispauksesta, sillä hän ei ollut edes Rohkelikon joukkueessa ja sekin oli urheilua.
“Minä piirrän”, Dean totesi.
“Niinkö? Voisitko piirtää minulle jotain?”, Adrian kysyi kiinnostuneena.
“Totta kai, jos löydät minulle paperia”, Dean suostui hymyillen.
Pienen etsimisen jälkeen Adrian löysi paperia.
“Okei, mitä minun pitäisi piirtää?” Dean kysyi.
“Minun kuvani”, Adrian vastasi ja punastui hieman.
“Mitä, miksi? Tykkäätkö itsestäsi niin paljon, että aiot pussata omaa kuvaasi joka päivä ennen nukkumaanmenoa?” Dean ihmetteli.
“Ei… piirrä nyt vain”, Adrian kehotti.
Kun Dean piirsi, hänestä tuntui, että Adrian teki henkilökohtaisen ennätyksen hiljaa olemisessa. Piirtämisessä oli vain se huono puoli, että Deanin ajatukset alkoivat taas harhailla. Poika pohti, että Adrian olisi varmaan pitänyt liikkuvista kuvista, ja oli harmi, ettei hän voinut piirtää semmoista tällä kertaa.
“Valmis!” Dean hihkaisi, kun viimeinenkin viiva oli piirretty.
“Se on tosi hieno”, Adrian kehui nyt vuorostaan Deania. Hän otti kuvan Deanilta ja piirsi siihen tikku-ukon. Dean ei tajunnut yhtään, mistä oli kyse.
“Tuossa kuvassa olemme minä ja sinä ja voit ottaa sen mukaasi, kun menet Irlantiin ja muistella, miten sinulla on täällä Britanniassa paras ystävä nimeltään Adrian Carpenter”, Adrian selitti, eikä Dean ollut varma, kuuliko hän pojan äänessä ivaa vai ei.
“Kiitos paljon, Adri”, Dean hymyili.
Pojat menivät kumpikin omaan sänkyynsä nukkumaan, mutta Dean ei voinut olla pohtimatta, että mitä Seamus sanoisi, jos Dean kiinnittäisi kuvan huispauksen maailmanmestaruus- ja West Ham Unitedin julisteiden väliin.
Pian leiri alkoi sujua jo rutiinilla. Aamulla pelattiin, päivällä oli taukoa, iltapäivällä taas pelattiin ja illalla oli makkaranpaistoa, muuta ohjattua toimintaa tai vapaa-aikaa. Deanista alkoi jo pikkuhiljaa tuntua, että hän ei ollut koskaan Tylypahkaan mennytkään, sillä oli siinä nyt vaikea pelätä kuolonsyöjiä ja tiedät-kai-ketä, kun muut puhuivat jalkapallosta ja sen hetken suosituimmista julkkiksista. Jalkapallon pelaaminenkin sujui kun tanssi, varsinkin Adrianin kanssa. He olivat voittamaton tiimi, saivat enemmän maaleja kun kukaan toinen pelaaja, vaikka he hävisivätkin, tosin vain muutaman kerran. Oli harvinaista, että he pelasivat eri joukkueissa, sillä samassa mökissä nukkuvat pelasivat myös samassa joukkueessa.
“Se on leirin loppukisojen takia, jossa kilpaillaan mökkimestaruudesta. Etkö kuullut sitä ensimmäisenä päivänä?” Adrian selitti auliisti eräänä päivänä, kun Dean sitä sattui kysymään.
Viimeinkin Deanista tuntui, että hän oli saanut parhaan ystävänsä takaisin. Jos joku olisi kysynyt, kuka on hänen paras ystävänsä, hän olisi vastannut empimättä, että Seamus ja Adrian. Hän ei kuitenkaan ollut kertonut Tylypahkasta Adrianille eikä aikonutkaan, vaikka häntä sattui aina, kun Adrian puhui Irlannista.
Deanilla oli paha tunne, että Adrian oli kertonut hänelle kaiken, jokaisen salaisuuden, eikä Dean pystynyt tehdä samaa Adrianille. Mitä sellaisella parhaalla ystävällä teki, joka ei luottanut? Deanista Adrianin kuului tietää, ja mitä pahaa siitä voisi seurata, korkeintaan Adrian ei uskoisi ja luulisi häntä kaheliksi, mutta kukaan saisi koskaan taikaministeriössä tietää, että Dean olisi kertonut jästille taikuudesta. Sillä hetkellä se jästi vaan tuntui olevan Deanille kaikki, mikä pisti hänet miettimään uudelleen seksuaalista suuntautumistaan. Mutta eihän Dean herranen aika nyt poikaan, samaan sukupuoleen voinut ihastua, sehän oli täysin luonnotonta! Hän tunsi vain syvää kiintymystä millä ei ollut mitään tekemistä rakkauden kanssa. Toisaalta hän ei ollut tuntenut mitään sellaista koskaan Seamusta kohtaan ja Seamuskin oli hänen paras ystävänsä. Dean arveli, että hänen aivonsa ylireagoivat kaiken salailun takia. Hän lupasi itselleen, että kertoisi seuraavana päivänä.
Aamupalalla Adrian heilutti paistettua kananmunaa Deanin edessä, mutta pojan silmät harittivat tyhjyyteen.
“Deany? Haloo, onko siellä ketään?” Adrian huhuili.
Minä olen velho.
Osaan taikoa.
Käyn Tylypahkaa, joka on taikakoulu. Deanilla ei ollut mitään hajua, miten kertoisi totuuden.
Sitten hän tajusi hämärästi, että Adrian oli toistanut hänen nimensä ainakin viisikymmentä kertaa.
“Minulla ei ole nälkä, taidan mennä mökille vaihtamaan vaatteet”, Dean sanoi viimein.
“Minä olen jo syönyt, minäkin menen”, Adrian päätti ja nousi hänkin seisomaan Deanin tavoin. Dean halusi oksentaa.
Poika ehti mökille ennen Adriania, vaikka tämä tuli vain pari minuuttia Deanin jälkeen.
“Mikä sinulla on? Minä kyllä tunnen veljeni ja sinua on selvästi vaivaa jokin”, Adrian sanoi ja istui sängylle vetäen Deanin viereensä.
Dean ei vieläkään tiennyt, miten olisi asian ilmoittanut. Miksi se oli niin vaikeaa kertoa, hän ei edes ollut syyllistynyt mihinkään laittomaan. Hän ei käyttänyt huumeita eikä muitakaan päihteitä, ei ollut raskaana (tuskinpa miehet tulisivat raskaaksi edes taikakeinoin), ei ollut sekaantunut muuhunkaan rikolliseen toimintaan. Hän oli velho, mutta siinä ei ollut mitään laitonta, ongelmana vain oli, että useimmat jästit eivät uskoneet taikuuteen.
“Öö… tuota, Adri-rakas, tässä on nyt käynyt sillä tavalla, että minä olen homo”, Dean kuuli äänensä sanovan. Hetkinen, homo? Adri-rakas? Hänen piti ilmoittaa, että hän oli velho, ei homo. Täydellistä, nyt hän olikin kuin olikin onnistunut pilaamaan ystävyyssuhteensa, ei Adrian nyt homon kaveri haluaisi olla, onneksi kukaan Tylypahkasta ei ollut kuullut Deanin tunnustusta.
“Oikeastiko?” Adrian kysyi yllättyneenä, mutta Dean ei osannut tulkita hänen ilmettään.
“Ei, kun en tiedä! Mutta ei minun sitä pitänyt sanoa, vaan sitä, että olen velho, mutta alaikäiset velhot ja noidat eivät saa taikoa kesälomalla. Älä sitten kerro kenellekään tai voin joutua vaikeuksiin”, Dean sai viimeinkin kakistettua ulos.
“Minä tiesin sen! Aina kun sinä näytit vihaiselta tai pelokkaalta, tapahtui jotain hassua, esimerkiksi kun meidän äitimme olivat kieltäneet meitä pelaamasta, koska emme tehneet läksyjä ja sitten jalkapallo vain pomppasi katolle. Se oli niin siistiä!” Adrian selitti innostuneena. Deania hieman ärsytti, miksi Adrianin oli pitänyt ottaa hänen uutisensa niin hyvin, kun hän oli pantannut sitä itsellään päiväkausia?
Adrian näytti vielä siltä, että aikoi sanoa jotain, mutta sulki suunsa, kun Jason ja Sam tulivat mökkiin ja kaikki pojat alkoivat viimeinkin vaihtaa vaatteitaan.
Dean oli varma, että hän tulisi pelaamaan vieläkin paremmin, nyt kun ei ollut enää mitään salailtavaa, kun hän oli tullut vahingossa paljastaneeksi olevansa homo, vaikka eihän kyllä ollutkaan, vai oliko sittenkin? Dean päätti, että pohtisi sitä myöhemmin, vaikka siinä ei ollut mitään pohdittavaa.
Deanin yllätykseksi Adrian vuorostaan oli ihan tonttu, eikä keskittynyt peliin yhtään. Poika hymyili kuin idiootti, eikä vastannut syöttöihin tai niemeltä kutsuttaessa. Dean ei voinut ymmärtää, miten hänen paljastuksensa nyt niin iso oli ollut, sillä se ei muuttanut mitään.
Dean hölkkäsi Adrianin viereen. Hänen täytyi nipistää Adriania korvasta, ennen kuin tämä virkosi.
“Koita ryhdistäytyä, kaveri”, Dean kehotti.
“Joo joo”, Adrian sanoi hieman haaveilevasti.
Peli jatkui, Deanin onneksi Adrian pysyi tällä kertaa vähän enemmän mukana ja teki jopa pari maalia.
“Mikä sinua vaivasi tänään?” Sam kysyi ruokapöydässä Adrianilta.
“Haluaako kukaan tulla kanssani hakemaan lisää ruokaa?” Dean yritti vaihtaa puheenaihetta, sillä hän ei halunnut saattaa Adriania vaikeaan tilanteeseen.
“Vastahan sinä hait lisää ruokaa”, Jason totesi.
“Ai”, Dean sanoi nolona ja kävi takaisin istumaan.
“Mikä teitä oikein vaivaa? Kumpikin teistä on käyttäytynyt tosi oudosti. Aiotteko tulla kaapista ulos ja ryhtyä julkisesti homoiksi?” Jennifer viereisestä mökistä kysyi ivallisesti. Dean olisi antanut vaikka tuhat kaljuunaa, että hän ei olisi punastunut, Adrianinkaan kasvot eivät näyttäneet sen normaalimmilta.
“Ei, me olemme vain parhaita ystäviä. Taisinkin saada jo syötyä, heippa”, Adrian sanoi ja lähti pöydästä melkein juoksujalkaa. Jennifer kohautti olkiaan, Dean päätti seurata Adriania.
Hän löysi Adrianin heidän mökistään. Dean istui tämän viereen, mutta ei sanonut mitään; Adrian saisi puhua jos niin tahtoisi.
“Minusta tuntuu, että olen homo ja ihastunut sinuun”, Adrian tunnusti viimein. Hän puhui niin hiljaa, että Deanin piti kumartua hänen puoleensa, että saisi sanoista selvää.
Voi paska, oli ensimmäinen ajatus, joka tuli Deanin mieleen. Miten tässä nyt tällä tavalla kävi? Heidänhän piti olla vain parhaita ystäviä, ei seurustelukumppaneita. Ajatus, että hänellä, Deanilla, olisi poikaystävä, kuulosti oksettavalta. Mutta kun Dean ajatteli, että Adrian olisi hänen seurustelukumppaninsa, perhoset alkoivat leijailla pojan vatsassa. Mutta silti, samaan sukupuoleen ihastuminen on luonnonvastaista, ajatteli Dean surkeana. Mitä Seamuskin sanoisi, kun Dean ilmoittaisi seurustelevansa pojan kanssa?
“Et ole sanonut vielä mitään”, Adrian sanoi pitkän hiljaisuuden jälkeen.
“Anteeksi”, Dean sanoi surullisena.
“Anteeksi?” Adrian toisti yllättyneenä.
“Niin, anteeksi”, Dean sanoi ja lähti takaisin ruokalaan.
Ensimmäistä kertaa koko kesän aikana Dean ei halunnut pelata. Hän toivoi, että Adrian häviäisi maailmankartalta ja jättäisi Deanin rauhaan, hän ei halunnut tuntea Adriania sillä tavalla kuin tunsi. Hän halusi olla normaali ja tykätä tytöistä, mutta kun hän vain näki Adrianin, hänen teki mieli hukuttaa poika suudelmiin. Kaikkialla muualla Dean pystyi välttelemään Adriania; hän hakeutui isoihin porukoihin eikä koskaan jättäytynyt kahdestaan Adrianin kanssa. Vain kentällä hänen piti kohdata poika ja pelata tämän kanssa samassa joukkueessa. Ja he tekivät yhtä monta maalia kuin ennenkin.
Deanista tuntui hirveältä, hänellä oli ikävä Adriania, ikävä tämän ääntä, ikävä jokaista pientä asiaa, jotka yhdessä muodostivat Adrianin.
Viidentenä päivänä Dean ei enää kestänyt. Hän päätti ottaa itseään niskasta kiinni ja kertoa Adrianille tunteistaan, ainahan he voisivat tapailla salaa. Dean suunnitteli, että voisi tavata Adrianin ensimmäisellä vapaalla hetkellä pienellä ruohomättäällä, joka kasvoi jalkapallokenttien vieressä, mutta jota kuitenkin puut suojasivat. Siellä kasvoi paljon erivärisiä villikukkia.
“Adri, mennäänkö potkimaan palloa?” Dean kysyi. Hänen piti toistaa kysymyksensä kahdesti ennen kuin Adrian todella uskoi, että hän puhui tälle.
“Mikäs siinä”, Adrian vastasi varautuneesti.
Dean rohkaisi itsensä ja otti Adriania varovaisesti kädestä, kun he olivat melkein mättäällä. Adrian hymyili.
“Minä rakastan sinua”, Dean sanoi ja tajusi, kuinka täydelliset ne sanat olivat siihen hetkeen.
“Olet sinäkin yksi tollo!” Adrian nauroi ja viimeinkin he suutelivat, eivätkä he olleet enää veljeksiä.
Ehkä Dean ei uskaltaisi tulla vielä kaapista ensi viikolla, tai sitä seuraavana, tai edes ensi vuonna, mutta jonain päivänä hän vielä tekisi sen, kun hänellä oli Adrian vierellään. Ja he voittaisivat leirin mestaruuden, siitä Dean oli satavarma.
