Camera obscura, K-11

[sugared]

Ikäraja: K-11
Yhteenveto: Se kuva on hopeaa ja ummehtunutta huoneilmaa ja tunkkaisia lakanoita, tummia silmänalusia ja tummempaa rommia.
Kirjoittajalta: Yritys kuvata yhtä hetkeä ja laajentaa se jonkinlaiseksi todellisuutta kiinnostavammiksi tarinaksi. Lopusta hatunnosto Haruki Murakamille. Tämä olisi hyvä lukea hitaasti, ehkä tätä kappaletta kuunnellessa. Tai sitten ei.

Camera obscura

Muistan sinusta sen yhden kuvan, se on syöpynyt mieleni poimuihin kuin kuparilevyyn. Se on hopeaa ja ummehtunutta huoneilmaa ja tunkkaisia lakanoita, tummia silmänalusia ja tummempaa rommia. Se kuva on:


Kello on yhdeksän tai yksitoista, joka tapauksessa aurinko on korkealla ja piirittää taloa. Me emme halua antautua, emme ihan vielä, vaan varastaa vielä muutaman hetken ajattomuudesta. Sinä nojaat ikkunalautaan ja poltat tupakkaa. Olet selin minuun, katsot ehkä ulos ikkunasta. En tiedä, mitä siellä näet, mutta minä näen sinut. Jokaisella solullani, siltä minusta ainakin tuntuu siinä sängynlaidalla. Ikkuna päästää sisään päivänvaloa, pehmeää ja vaniljaista. Savu roikkuu ilmassa hopeisina riekaleina kuin unohdetut ajatukset. Kaikki on pysähtynyttä; vain sinun savuketta pitelevä kätesi liikkuu aika ajoin. Tiedän, että suljet silmäsi imiessäsi tupakkaa. Teet niin aina, paitsi silloin kun katsot minuun.

Minä nuuhkin tahmeaa ihoasi. Se muistuttaa väriltään cayennepippuria, ja minua aivastuttaa. Sinä tuoksut hieltä ja tupakalta ja siltä joltakin, jota kutsutaan Seksiksi. Minun nenänpääni sopii täydellisesti sinun solisluusi viereen. Tartun käteesi ja keskityn sormiisi, jotka vuosien työ varastolla on kuluttanut karheaksi kuin hiekkapaperi. Painan niitä vasten omat sormeni, joilla on edessään sileä tulevaisuus.

Sinä rakastelet minua ihan liian hellästi ja totisesti. Sinä olet romantikko, ja kun minä kerron vitsejä sängyssä, sinä tuhahdat äänekkäästi.
"Kurita minua", haluaisin sanoa. En kuitenkaan sano, sillä se tuntuisi samalta kuin keskeyttäisi pianovirtuoosin kesken konsertin.


Se kuva palaa mieleeni nyt, kun lajittelen tavaroitasi. Kirjoja ja elokuvia, ei kirjeen kirjettä luettavaksi. Kihlasormus, niin suuri ja ontto, että minä mahdun melkein pujahtamaan sen läpi. Ujutin sen sormestasi ennen kuin kansi laskettiin. Minä tarvitsen sitä nyt enemmän.

Sinä olet poissa, mutta kuva ei ole kadonnut mihinkään. Kun suljen silmäni, istun taas sängynlaidalla, keskellä myllättyjä, tupakansavun kellastamia lakanoita ja katson, kuinka sinä poltat tupakkaa. Jos ojennan käteni, voin koskettaa paljasta, arpista selkääsi. Jos ojennan käteni, sinä voit tarttua siihen ja vetää minut takaisin siihen ajasta irtileikattuun aamupäivään.

Jos ojennan käteni.

Kas, näin se käy.

[Funtion]

Murakami!!!!! Jo sen takia eilen availin tätä innostuneena, Murakamiin nyt kun olen tässä viime kuukausina tutustunut ja rakastunut ja vihastunut. On hyvä että herättää tunteita. Murakami, kaikesta huolimatta, on yksi lempikirjailijoitani, joten jeejeejee! Ollaan kuin melkein jotain sielunsiskoja. : )

Tässä oli jotain mielettömän rauhallista, kun tän luki oikein hitaasti, juuri siten miten alkusanoissa kehotit. Mulle tuli sellainen sees ja ihanan lämmin olo, vähän samanlainen kuin mulla tulee kun nautin Murakamia (nimenomaan nautin). Vähän hymyilin tuolle seksille ja musiikille, koska ne kummatkin on about aina läsnä Murakamil, tai no, ainaki ne oli noissa kolmessa jotka mä oon lukenut (Norwegian Wood, Sputnik-rakastettuni ja 1Q84 osa 1). Ei se mua haitannut, missään nimessä! Sitä paitsi jokainen kirjoittaja saa vaikutteita joltain, ne pelkästään auttaa kehittymään -- ei niitä edes pidä peitellä! Ja mä oon sitä mieltä, et tää on paras teksti, jonka oon sulta lukenut (ja olisko myös samaan aikaan toinen, lol, että eipä oo kauheesti vertailukohteita).

Ujutin sen sormestasi ennen kuin kansi laskettiin. Minä tarvitsen sitä nyt enemmän.
Tää oli niin järkyttävän upea, et luin tän kolmesti. Tosin kuvittelin mielessäni -- ja kuvittelen yhä, anteeksi -- että vikan lauseen sanajärjestys on: minä tarvitsen sitä enemmän nyt. Jotenkin se korostais sitä "nyt" sanaa, mut tietty ymmärrän josset tahdo korostaa sitä. Ymmärrän tuonkin sanajärjestyksen. Mut jokainen lukija lukee tekstin omalla tavallaan ja tää nyt on mun tapa, anteeksi vielä kerran (kun menen muuttelemaan mielessäni sanajärjestystäs). :c

Jos ojennan käteni.

Kas, näin se käy.
Oh, miten upea lopetus! Ihan mielettömän siisti! Onneks mä en lukenut tätä tekstiä eilen, sanoin availleeni kuten teinkin, sillä eilen mun mieliala ei ollut tälle sopiva; eilen olin vähän liian nauruherkkä. Tää vaati vähän tällaisen... vakavamman? päivän. Tää teksti oli kuin valettu tähän mun hetkeeni. Mä oon niin iloinen että sain lukea tän. Ja jotenkin liikuttunut? Oon tosi lähelle etten itke nyt...

Mä rakastin sun kielenkäyttöäs tässä. Ja näitä sanaleikkejä! Karhea kuin hiekkapaperi ja sileä tulevaisuus. Näitä vastakohta-asetteluja oon sulla nähnyt aiemminkin, siinä Talo Kuolleenmeren rannalla -tekstissä. Ja pippuri oli hyvä, miten se aivastutti mutta myös kuvas väriä. Tää oli tällainen... hyvin helposti... uhmm... pysty helposti linkittämään asioita toisiinsa. Assosioimaan. Mä pidän siitä, kun kirjoittaja jättää tän vapauden ja mahdollisuuden. Se on ihan parasta! Että yksi asia voi ollakin kaksi. Ja nää hahmot sit taas... voi luoja. Ne oli ihania. En paljoo niistä saanut näin lyhyessä tekstissä, mut näiden kohtalo oli tosi traaginen.

Mulla ei oo paljoo ollu tästä sanottavaa, mut halusin tän vähänkin sulle todeta. Nautin tästä ihan liikaa. Otsikko oli myös muuten kiva, en oikein oo varma mitä se tarkottaa (ei, en viitsi googlettaa) mutta camera on oletettavasti kamera joten... :DD Jee! Joka tapauksessa, kiitos tästä ihan älyttömän paljon, et tiedäkään miten arvokas tää teksti on mulle nyt. <3

[sugared]

sensaatio: Ohhoh, vau mikä kommentti! :--D Kiitos kovasti!

Mä en itse asiassa ainakaan tietoisesti ajatellut Murakamia muuten kuin tuossa ihan lopussa (tykkään siitä, miten hän sekoittaa arkisinta arkea ja sitten hyvin absurdeja juonenkäänteitä), mutta toisaalta haluaisin kyllä oppia häneltä sellaista rauhallista kerrontaa ja sellaista tavallisten asioiden poetiikkaa.

Tosin kuvittelin mielessäni -- ja kuvittelen yhä, anteeksi -- että vikan lauseen sanajärjestys on: minä tarvitsen sitä enemmän nyt. Jotenkin se korostais sitä "nyt" sanaa, mut tietty ymmärrän josset tahdo korostaa sitä. Ymmärrän tuonkin sanajärjestyksen. Mut jokainen lukija lukee tekstin omalla tavallaan ja tää nyt on mun tapa, anteeksi vielä kerran (kun menen muuttelemaan mielessäni sanajärjestystäs). :c

Haha, siitä vaan. Mä itse asiassa tykkään tollaisista ei-korostavista sanajärjestyksistä, joten joo, tarkoituksella se on just noin, mutta kukin totta kai lukekoon niin kuin haluaa. Tosi kiva muuten kuulla, että tuo kohta toimi, sillä pähkäilin sitä pitkään. Halusin ilmaista mahdollisimman hienovaraisesti, mitä on tapahtunut, mutta kuitenkin niin, ettei jää sen suhteen suuria kysymyksiä, ja pelkäsin, ettei se toimi.

Muutenkin aivan ihana kuulla, että tykkäsit tästä tekstistä ja että se on jopa sulle arvokas. Tämä on mulle tärkeä ja tietyllä tapaa aika henkilökohtainen ja pelkäsin, että en saa kirjoitettua tätä niin kuin haluan.

Lainaan nyt Wikipediasta selityksen tuosta camera obscurasta:

Camera obscura (lat. pimeä huone) on nykyaikaisten valokuvauskoneiden edeltäjä. Siinä huoneen seinään tai laatikon sivuun tehdyn reiän kautta heijastuu takaseinälle ylösalaisin himmeä kuva kohteesta.

--

Camera obscuran avulla maailmaa tarkkailtaessa katsoja saattoi ymmärtää olevansa erillään ympäröivästä maailmasta. 1500-luvun lopulla camera obscura alkoi edistää käsitystä siitä, että katsoja ja maailma ovat erillään toisistaan. Camera obscura vaikutti René Descartesin näkemykseen ruumiin ja sielun erillisyydestä.

Tässä ne tärkeimmät ajatukset, jotka tuohon nimeen ja tähän tekstiin liittyy. Camera obscuraan ja kaikkeen valokuvaukseenhan liittyi myös piiitkään sellaista magiaa ja ihmetystä ja selittämättömyyden tuntua, mitä tässä tekstissäkin on. :--)

Kiitos vielä tosi paljon kommentista, et arvaakaan, miten iloiseksi se mut teki!

[RoastedGarlic]

Ihmismielen/muistojen rinnastaminen camera obscuraan on hieno lähtökohta tekstille. Tässä on paljon kaunista: perinteinen ikkunassaseisomistilanne, karheanrealistisella romanttisuudella kuvattu mies, arkinen tragedia. Tykkään itse lukea juurikin hitaasti tunnelmoiden, joten oli sinänsä kotiintullut olo, kun siihen oikein kehotettiin. Hetken laajentaminen on ehdottomasti yksi suosikkejani, mitä kirjoittamiseen (ja lukemiseenkin) tulee. Ei aina tarvitse isoa juonta tai tarkkaa valotusta. Voidaan hipoa proosarunon rajaa, se on viihdyttävää ja mielenkiintoista.

Oikeastaan ainoa, missä lukuflow häiriintyi, oli tuo 'sinä olet poissa'. Se oli rivien välistä luetun, itsestäänselvän toistamista, ja olisi tehnyt suuremman vaikutuksen jättää se sinne arkkuun ja muistojen ja poissaolon kerrottavaksi. Pieni asiahan tämä toki on ja ennen kaikkea mielipidekysymys. Ylitaiteellisuuteen ei sentään pahemmin sorruttu, mikä olisi tässä genressä ihan varteenotettava riski.

Tämä teksti luo kuvan, joka on juurikin niin rosoinen ja pysähtynyt, oranssiin vivahtavaa valoa tulviva ja kumma kyllä minun pääni sisällä italialainen, että se tuntuu tutulta sillä kauniilla tavalla, että haluaisi olla osa kuvaa. Loppuvaikutelma jää paremmaksi kuin olo tekstiä lukiessa. Yksittäin eriteltyinä jokseenkin kaikki palaset ovat vähän kliseisiä, mutta tekstin pinnasta se ei tulvi läpi, vaan muuttuu tosiaan lähinnä tutuksi kauneudeksi, jota on miellyttävä katsella. Katseleminen on jostain syystä luontevampi verbi tämän tekstin nautiskelusta käytettäväksi kuin lukeminen.

Kiitoksia!

[sugared]

RoastedGarlic: Kiitoksia oikein paljon kommentista näin heti ensinalkuun! Hetken laajentaminen on kyllä yksin munkin lempijuttuja näin lyhyissä teksteissä. Oot muuten ihan oikeassa tuosta Sinä olet poissa -virkkeestä. Se oli olemassa ennen tuota myöhempää tarkoitusta ja oli siinä vaiheessa jo osa tekstin rytmiä, mutta kieltämättä se on turha ja syö tekstin efektiä. Kiva muuten, että tuo hitaasti lukeminen onnistui, ehkä se on vaan mun oma ongelma, että tuppaan lukemaan tekstit liian nopeasti, vaikka pitäisi jäädä mutustelemaan vähän pidemmäksi aikaa. :--D

Sab: Haha, mitä sattumia! Onneksi et pettynyt! Mua välillä ahdistaa, kun tuntuu, etten ansaitse näin hienoja ja analyyttisiä kommentteja (viitaten siis myös sensaation ja RG:n kommentteihin!). Mutta sitten aloin miettiä, että ehkä se on just hyvän tekstin ominaisuus, että vaikka kirjoittajan ajatus on yksinkertainen tai henkilökohtainen tai mitä ikinä, teksti voi koskettaa lukijoita monella eri tavalla ja herättää yllättäviäkin tulkintoja. Kiitos todella paljon kommentista, arvostan sitä kovasti!

[Lyra]

Aah (ja terveisiä vaihdokkaista). Tämä oli niin täynnä tunnetta, ja sellaista fiilistä. Aivankuin pienestä kuvasta tulvisi maalit ja hajut yli ja kaikki ne muistot. Tämä oli niin täynnä jo sellaisia ihania kuvailevia kohtia että tuli sellainen täysi olo. Aivan kuin kaikki tulvisi yli äyräistä ja tunteita olisi vaan niin paljon. Minä pidin jo tuosta ensimmäisestä lauseesta ja mielen poimuissa ja kuparilevystä. Niin paljon kuvausta ja sellaista. En tajunnut, että otsikko on kyllä valokuvaustermi, ennen kuin vasta kommentteja lukiessa, mutta se kyllä jotenkin sopii tähän. Palaan vielä vähän asiassa taaksepäin, mutta tosiaan pidin tuosta alusta ehkä kaikkein eniten. Se kun mentiin hitaasti sillä alustuksella kohti sitä kuvaa ja tätä "tarinaa" mikä siinä kuvassa on. Se kuva on: oli ehkä jotenkin osuvimmiten ilmaistu. Tykkäsin kanssa tuosta rytmittelystä. Tämän kuvan ja muun tekstin välissä oli alussa ja lopussa tuplaenterit, se toi sellaista erilaisuutta siihen, eikä tekstiä oltu kuitenkaan katkaistu esimerkiksi tähdin, vaan se soljui luontevasti eteenpäin.

Kello on yhdeksän tai yksitoista, joka tapauksessa aurinko on korkealla ja piirittää taloa. Tämän halusin nostaa esiin. Musta oli jotenkin tosi hienoa, että vaikka tämä kertoja selkeästi muisti tämän kuvan elävänä mielessä, että yksityiskohdat oli silti vähän sumentunut. Ei muistettu kellon aikaa supertarkasti tai mitä se toinen ehkä katsoikaan. Mutta sitten tästä sinusta oli kertojalle jäänyt kaikki niin ihanan pienintäkin piirtoa myöten mieleen. Tämä väliosa oli sellaista ihanan kuvailevaa ja täyttä taas. En kuitenkaan sano, sillä se tuntuisi samalta kuin keskeyttäisi pianovirtuoosin kesken konsertin. Myös tämä oli tosi kauniisti ilmaistu. Pianovirtuooseja ja sellaista. Kaikki kertojan ajatukset on tässä todella kauniita ja hienosti ilmaistuja.

Osasin jotenkin aavistella, että tämä sinä on kuollut. Jotenkin se paluu tästä kuvasta oli kuitenkin niin rauhallinen, eikä töksähtävä, etten kuitenkaan heti sisäistänyt asiaa. Kihlasormus toi jotenkin mieleen, että he eivät olleet vielä ehtineet naimisiin? Voi kuinka surullista mahtaa olla kertojalle tällainen tilanne. Jotenkin tämä loppu sulki tämän ympyrän. Kaiken tunteiden ja täyden jälkeen loppu oli loppu, eikä mikään epämääräinen lause. Sopi tähän loistavasti. Kiitos kovasti lukunautinnosta!