Heikko
Kirjoittaja: niiina
Ikäraja: K-11
Lajit: Angst, fluff?, one-shot
Varoitukset: Sisältää väkivaltaa.
Beta: Nay-, kiitos! Sekä Fiorella hieman, kiitos paljon!
Paritus: Draco/Hermione ja jos joku haluaa ajatella kinkysti niin Draco/Lucius (paritukset eivät ole pääosassa)
Kuvaus: Olin pettänyt hänet. Olin pettänyt oman vereni, oman lihani.
A/N: Kun ajatukset ovat synkkiä, voi ficcikin lipsahtaa pimeyden puolelle. Idea lähti omasta elämästä, jonka sijoitin liioiteltuna näiden hahmojen sekaan. Parhaalta näytti Luciuksen ja Dracon isä poika suhde, jolla kuvata tätä.
Fiorellalle suuri kiitos kun pelasti tämän ficin vanhasta finistä sellaisena versiona kun se nyt täällä tulee olemaan! Koneellani oli vain tästä hieman eriversio, joten paljon kiitoksia sinulle!
Varoitukset: Verta ja katkenneita luita. Ajatuksien erottaminen tekstistä onkin tehtävä. Siinä hyvä varoitus.
Kyyneleet olivat turhia. Opin sen jo kauan aikaa sitten. Ne eivät vieneet kipua pois. Ne eivät hellittäneet sitä tunnetta kun oli yksin. Miksi olisivat vieneet? Niiden tarkoitus oli näyttää kuinka vahvinkin voisi särkyä. Niiden oli tarkoitus näyttää maailmalle, että kaikki ei ollut hyvin. Mutta entä se tärkein, se miten saisi kaikki menemään hyvin. Sitä ne eivät korjanneet.
Kipu. Tuska. Huuto. Lyönti. Ääni.
Pystyin tuntemaan verenmaun suussani vyön nahkaisen pinnan iskeytyessä poskeeni. Sen ääni täytti täysin hiljaisen huoneen kaiullaan ja se kihelmöivän kuumottava tunne iskeytyi poskeeni kuin sähköisku.
Minut potkaistiin likaiseen maahan ja minulle huudettiin verestäviä sanoja, jotka saivat korvakäytäväni huutamaan kivusta. En saanut sanoista selvää. En halunnut saada.
Pienet kivet painoivat selkääni kivuliaasti, mutta en valittanut. En koskaan valittanut. Minä vain häpesin, häpesin kaikkea. Tunsin kolmen silmäparin tuijottavan polttavasti kehoani ja niiden huolestuneen ilmeen ja avuttomuuden. He eivät voineet auttaa minua.
Hetkisen rauha särkyi veren purskahdukseen suustani. Tunsin kylkiluuni rikkoutuvan suuren mustan jalan saavuttaessa sen heikon pinnan. Se raksahti ikävästi hiljaisuudessa ja näin sumenevin silmin nuoren tytön poskea pitkin valuvat kyyneleet mustiin pukeutuneen miehen pidellessä tätä kiinni. Tyttö huusi, huusi niin kovaa. En minä häntä kuullut, hänen huulensa liikkuivat silmissäni hidastetusti ja niiden pinta värisi hieman. Häneenkin sattui.
Kaikki pimeni pikku hiljaa. Musta verho levittäytyi kasvojeni päälle kivun saattelemana. Halusin sulkea silmäni maailmalta ja sen ilkeältä kohtalolta. Tiesin, ettei se olisi mahdollista. Olisin aina osa tätä maailmaa ja sulkemalla itseni ulos siitä olisin pelkuri. Olisin juuri se mitä kaikki sanoivat, olisin heikko.
Kylmät sanat olivat painuneet aivojeni jokaiseen pieneen sopukkaan, sulattamalla itsensä niiden pintaan. Sinä et ole mitään. Minä halusin olla, mutta minä en ollut. Olin elänyt koko elämäni jonain muuna, jonain muuna, jota muokattiin ja hakattiin uomiinsa.
”Sinä olet Malfoy, älä unohda sitä!”
Kuinka minä voisin unohtaa, kuinka voisin unohtaa jotain sellaista? Isäni piti huolen, etten minä koskaan unohtanut.
Tunsin tutun pojan huutavan kauempana sanoja, joita en koskaan odottanut kuulevani hänen yleviltä huuliltaan. ”Lopeta, sinä tapat hänet!”
Ei Harry, ei. Hän oli tappanut minut jo aikoja sitten.
Tunsin kengän painautuvan lujaa rikkoutuneen kylkiluuni päälle ja se vihlaisi kipua ympäri heikkoa kehoani. Silmäni tuntuivat kierähtävän kivusta ympäri. Tunsin niiden hapuilevan joka suuntaan, kunnes ne pysähtyivät hennon tytön hahmoon. Tyttö potkaisi mustiin pukeutunutta miestä kivuliaasti jalkaan ja juoksi kovaa luokseni.
Tytön kosteudesta sokeat silmät katsoivat kalpeita kasvojani huolestuneesti ja vilkuilivat samalla peloissaan ylläni seisovaa miestä, jonka katse oli kiinnittynyt vierelläni olevaan hentoon hahmoon.
Tyttö laski kätensä täysin kylmille sormilleni, joihin tunto tuntui palaavan heti hänen kosketuksestaan. Puristin sormeni hitaasti tytön sormien ympärille.
Vaaleat hiukset omaava hahmo painoi jalkaansa nyt kaksi kertaa kovempaa vasten kylkeäni. Hän irvisti vihoissaan ja tönäisi vieressäni ollutta tyttöä kauemmaksi samalla nostaen minut ylös kauluksistani. Jalkani olivat tunnottomat, ne eivät tahtoneet pitää minua pystyssä. Tunsin kuinka poskeni iho turposi kipeästi ja kuinka mustelma alkoi kertyä sen kermaiselle pinnalle.
Viimein kohtasin miehen jäänväriset silmät, jotka katsoivat minua tunteettomasti. Tunsin palan nousevan kurkkuuni. Tuon miehen pitäisi olla isäni, hänen pitäisi olla suojelijani, hänen pitäisi pitää minua poikanaan. Minä en ollut hänelle mitään. Olin mitäänsanomaton hahmo, joka oli hänelle vain piikki lihassa. Olin hänen täydellisen maineensa pilaaja, olin hänen imagonsa kolhu, jonka pintaa hän ei osannut suoristaa.
Olin pettänyt hänet. Olin pettänyt oman vereni, oman lihani.
Kuulin Hermionen itkun tunkeutuvan sisälleni. Tunsin hennon käden tarttuvan jalkani ympärille, puristaen sitä kovaa. Kuulin Ronin ja Harryn kaukaisen huudon kuolonsyöjien kourissa. Kaikki oli selvää. Kerrankin.
Nostin kipeän käteni isäni vaalealle kaulalle ja painoin kynteni syvälle miehen lihaan. Tunsin kuinka isäni nielaisi kuuluvasti ja hengähti tuntiessaan terävyyden uppoavan täydelliseen ihoonsa. Seisoimme lähes samanpituisina vastakkain ja kannattelin omaa painoani vihan sumentamin silmin.
Huomasin isäni vihaisen ilmeen tämän painaessa kätensä kivuliaasti kylkeeni. Kivun aalto läpäisi minut kuin nuoli sydämeni. Tiesin aina sen sattuvan. Tiesin tunteiden olevan väärin, kyllä minä isä tiesin. Voiko hän syyttää minua asiasta, mihin en ole koskaan voinut vaikuttaa?
Voi.
”Sinä saasta!”
Pystyin kuulemaan sanat isäni huulilta kuin pahimpana myrkkynä. Hän halveksi minua. Tunsin edelleen aran kosketuksen jalassani ja se antoi minulle voimaa puristaa tuon hahmon vaaleaa kaulaa vielä hieman kovempaa, saaden tumman punaisen nesteen valumaan hiljaa pitkin valkoista ihoa. Se valui aataminomenalle ja siitä se kurottautui jatkamaan matkaansa kaulan hellää pintaa pitkin rintakehälle.
Seurasin sitä katseellani ja huomasin isäni silmissä pilkahtavan jotain uutta. Hän työnsi käteni nopealla liikkeellä pois ja piteli kaulansa kalpeaa ihoa. Hän nyökkäsi muille kuolonsyöjille kärkkäästi ja nämä hävisivät savuna ilmaan. Huomasin jäänharmaiden silmien pinnan kääntyvän puoleeni vielä kerran.
”Älä enää koskaan tule kotiin.”
En, en minä tulisikaan. Ne seinät saivat minut vankilaan. Niiden tumma pinta sai sydämeni pysähtymään vain olemassa olollaan. Olin kuin lintu häkissään. Olin pieni pojan alku, piilossa isän iskuilta ja pakenemassa ylvästä ilmettä. Pakenin elämääni omaan vankilaani, joka lopulta tukahdutti minua omilla ajatuksillani tehden minusta kylmyyttä hohtavan pelokkaan pojan, joka vain halusi lämmön.
Pian tunsin sen. Se nousi minua pitkin lämmön lailla ja katsoi minua kylmiin silmiini. Tytön silmien ruskeus katsoi poskeani pelon vallassa ja Hermione laski kämmenensä hellästi tummanvioletille pinnalle. Nielaisin.
Tyttö kosketteli kasvojani, kuin ollen sokea. Aivan kuin hän ei olisi uskonut minun olevan siinä. Silti minä olin ja ensimmäistä kertaa uskoin sen itsekin. Minä olin tässä. Minä olin maailmassa.
Eikä kukaan vienyt sitä minulta pois.
Kiersin käteni tärisevän hahmon ympärille ja painoin tämän rintaani vasten omistavaisesti. En halunnut hänen koskaan katoavan. Viimein laskin pääni tytön kaulakuoppaan ja vedin hänen tuoksuaan sisääni samalla painaen huuleni hellästi ihon kuumaa pintaa vasten.
Tunsin Hermionen kyyneleet poskellani sekoittuen mustelmani kipeän pinnan kanssa. Ero oli, ettei se sattunut enää. Tunsin, kuinka sisälläni ollut lanka löystyi. Se avautui ja antoi minun hengittää hieman ilmaa sisään.
Minä olin vapaa.
A/N: Viimeksi mietin pitkään minne tämän laittaisin ja lopulta se oli jopa hunajaherttuuassa, koska en halua painottaa ficin synkkyyttä, vain sitä, että kaikkein syvimmältäkin pohjalta suunta on ylöspäin. Silti tämä valitettavasti on enemmän angst soppaa, joten tänne siis.
Kommentteja arvostan aina todella ja Fiorellan ansiosta sain vanhatkin kommentit talteen, kiitoksia!
