Tervehdys Kommenttiarpajaisista, ja onnittelut voitosta!
Perhefluff tuntui oikein sopivalta tähän sunnuntai-iltapäivään, joten päätin kunnostautua ja palata kommentoimaan tätä tekstiä, jonka lukeminen joskus jäi minulla jostain syystä hieman kesken!
Rakastan arkisia hetkiä niin kirjoittaessa kuin lukiessakin. Aina tunteiden välittämiseen ei todellakaan tarvita suuria mullistuksia ja dramaattisia käänteitä, vaan ihan vain arjen ja hahmojen sisäisen mielenmaiseman kuvaaminen riittää luomaan koskettavan ja sykähdyttävän lukukokemuksen, mistä tämä tarina on oiva esimerkki. On helppo samaistua tällaiseen aamuun, jona aluksi tekisi vain mieli jäädä nukkumaan pikkuisen pidempään tai vähintäänkin rötväämään peiton alle, mutta joka lopulta sitten jopa piristää ja virkistää mieltä, kun arkisten asioiden ja tapahtumien ansiosta tajuaa, miten onnellinen onkaan juuri tässä ja nyt. Minusta tästä tarinasta ja sekä Hermionen että Dracon ajatuksista välittyy ihanasti sellaista hetkeen keskittymistä ja kykyä arvostaa kaikkea sitä hyvää, mitä elämä on tuonut tullessaan. Alex on heidän yhteisen rakkautensa tuloksena selvästi heitä yhdistävä tekijä, joka ikään kuin sitoo kaiken onnen yhteen tehokkaammin kuin yksikään sormus tai ulkoinen symboli. Minusta onkin todella kaunis se Hermionen ajatus, että hän olisi aivan yhtä onnellinen ilmankin sormusta, vaikka se kuvastaakin pienen perheen nykyisyyttä ja yhteistä tulevaisuutta. Riittää, kun saa joka aamu herätä uuteen päivään Alexin kanssa ja joka ilta olla Dracoa vastassa. ♥ Tämä teksti saa minut hyvälle mielelle ja iloiseksi näiden hahmojen puolesta. He ansaitsevat kaiken mahdollisen onnen kaikkien kurjien koettelemustensa jälkeen.
Pidän kovasti siitä, miten tekstissä on sekä Hermionen että Dracon näkökulmaa, koska ne täydentävät hienosti toisiaan ja soivat samoja rakkauden säveliä, mistä tulee ihana molemminpuolisuuden tuntu. Pieni Alexkin on ihanasti kaiken keskipisteessä vanhempiensa silmin tarkasteltuna, ja lukiessa tuleekin sellainen fiilis, että tässä lukee nimenomaan
perheestä - ei pelkästään kolmesta yksittäisestä ihmisestä, vaan siitä, miten heidän elämänsä kietoutuvat toisiinsa harmoniseksi ja levolliseksi yhteiseloksi. Kaikesta vuorovaikutuksesta välittyy mielestäni hauskasti se, miten läheisiä hahmot ovat ja miten hyvä heidän on olla juuri toistensa kanssa. Voi että, perhefuffia parhaimmillaan!
”Äitii, en tahdo tuohon tyhmään tuoliin. Otaan ittua itse itojen tuolitta, katso!” Alex huudahti ja koetti kiivetä keittiön tuolille. Hermione hymyili itsekseen ja auttoi pojan tuolille, jossa tämä keikkui ja heilui huutaen äitiään katsomaan kuinka hän osaa.
Alex on niin symppis, ja hänen sanomisistaan ja tekemisistään välittyy ihan sellainen fiilis, että kyse on pienestä lapsesta jolla on valtavasti virtaa ja energiaa ja tietysti halua todistaa olevansa isompi kuin onkaan!
Minulla ei ole juuri kokemusta lapsista, mutta minusta ainakin tämän tekstin kuvaukset tuntuvat todella aidoilta ja uskottavilta. Pidän lisäksi kovasti siitä, miten Alex puhuu osaamatta vielä ihan ärrää ja ässää, jotka usein ovatkin vaikeita pienille puhujille. Aww!
”En, mutta äiti saa puttailla vaan minua!”
”Niinkö todella?” Draco naurahti.
”Niin!” Alex sanoi napakasti ja irvisteli isälleen.
”Hermione, minusta tuntuu, että olen saanut taloon kilpailijan, pitäisikö minun huolestua?”
Hermionen tavoin minäkin näen Alexissa ja Dracossa paljon samaa, sellaista samanlaista särmää ja pilkettä silmäkulmassa, ja se on kamalan sympaattinen ajatus!
Kiitos kovasti tästä ihanasta tarinasta, jonka lukemisesta tuli kaikin puolin levollinen olo.
-Walle
