Medianoche, jee uusi lukija, kivaa että tykkäilet!
kiitos paljon kommentistasi!
Saphira, Isabella Volrangesta kuullaan vielä ja selvinnee tuo hänen sukunimensä siinä samalla sitten... tarkoitin menninkäisen purreen Jamieta, vaikka näköjään metsinkäisiä tullu kirjoitettua en tainnut muistaa kumpi oli kumpi
Anastasia Diaz on Tylypahkan rehtori, mutta ehkä oppilaat ovat myös vähän McGarmiwan oppilaita
kiitos paljon tarkkanäköisestä kommentistasi sitä oli kiva lukea! Hyvää viikonloppua sinullekin
LaraLura, hei mitä, onnistuinko kirjoittamaan luvun mistä et löytänyt virheitä
itse kyllä huomasin siellä ainakin yhden, "kätilö laski kätensä Avan varsan päälle" hahha hajosin ja puoliksi odotin sun huomanneen sen
mäkin luulen ettei Rox ihan heti paljasta salarakastaan ainakaan tarkoituksella...
kiva että tykkäilet vieläkin, kiitos paljon kommentistasi!
Huuuuh.. tämä oli ihan kiva luku kirjoittaa, vaikkakin taas tällainen tarinaa eteenpäin pukkaileva väliluku onkin... seuraava luku tulee olemaan tosi vaikea kirjoittaa ja siinä varmaan hetkinen menee että saan sen kokoon rutistettua, sellaiset juonikuviot tuolla päässä pörrää... saas nähä mitä tästäkin tulee
Kommentit inspiroivat tosi paljon ja niistä saa paljon kirjoituspuhtia vink vink
42. Kohti valoa29.12.2023Lily järkyttyi muutamaa päivää ennen uuden vuoden aattoa palatessaan Tulisalamallaan kotiin. Heidän pihaansa reunustavaa valkoista aitaa vasten oli kokoontunut valtaisa joukko ihmisiä, jotka näyttivät ja kuulostivat siltä kuin olisivat osoittaneet mieltään. Joukkio koostui pääosin talviviittoihin pukeutuneista naisista, mutta seassa oli muutamia jykeviä, matalalla äänellä uhkauksia huutelevia miehiäkin.
Lily liiteli joukkion ylle. Päivä oli kirkas ja aurinkoinen ja naiset hänen alapuolellaan siristelivät silmiään kohottaessaan katseensa taivaalle.
”Mitä te oikein haluatte?” Lily tivasi joukkiolta.
”Harry Potterin! Me haluamme Harry Potterin!” yksi pyylevimmistä naisista huudahti.
Lily irvisti ja vaihtoi käsiensä asentoa hieman mukavammaksi Tulisalaman siloisella varrella. ”Ikävä tuottaa pettymys, mutta hän taitaa olla onnellisesti naimisissa.”
”Me haluamme vastauksia!”
”Emme uskalla päästää lapsiemme Tylypahkaan ennen kuin tiedämme heidän olevan turvassa!”
Lilyä harmitti, hän kyllä ymmärsi naisten huolen, mutta hitsi, pitikö sitä tulla heidän kotinsa hujakoille asiasta huutelemaan? Eivät noita-akat voineet vain ilmestyä heidän talolleen ja vaatia Harrylta vastauksia ja pelastusta. ”Harry Potter ei tiedä Tylypahkan kohtalosta sen enempää kuin tekään!” Lily huudahti. Hän ei tiennyt, pitikö hänen sanomansa täysin paikkaansa, mutta päätti ottaa riskin. ”Menkää kotiinne! Päästäkää lapsenne Tylypahkaan, onhan siellä Minerva McGarmiwa ja karskeinkin kuolis pelkäisi häntä!”
Naiset eivät liikahtaneetkaan. ”Me haluamme Harry Potterilta vastauksia!”
Lily sulki silmänsä kärsivästi. ”Harry Potter ei edes ole kotona tällä hetkellä!”
”Me haluamme Harry Potterin!”
”Voihan Grindewaldin ruskeamömmöiset pöksyt”, Lily jupisi ja käänsi Tulisalamansa kotia kohti. Suojataiat pitäisivät naikkoset kyllä omalla puolellaan aitaa ja jos rouvat halusivat odotella Harry Potterin saapumista, siinähän odottelivat sitten. Isä ja äiti olivat menneet Ronin ja Hermionen kanssa jonnekin – Lily oli päätellyt salaperäisistä, ilmeettömyyteen pyrkivistä ilmeistä, että isä ja äiti suunnittelivat jotakin taikamaailman pelastukseen liittyvää.
Lily laskeutui kuistille. Keittiö ikkunan takana näytti olevan tyhjillään, vaikka Shawn, James ja Ava olivat jääneet sinne norkoilemaan Lilyn lähdettyä lentelemään. Heti sisälle astuttuaan Lily kuuli olohuoneesta Shawnin vahingoniloista hurraahuutoa, Jamesin kiroilua ja Avan naurua.
Olohuoneesta Lily löysi sohvalla makoilevat Shawnin ja Avan, jotka katselivat lattialla käytävää velhoshakkipeliä. James makasi mahallaan ruskealla matolla ja veljeä vastapäätä makasi tismalleen samassa asennossa Roxanne, jonka tummat silmät olivat haukkamaisen keskittyneet peliin.
Lily ei tiennyt, miksi Roxanne oli heille yhtäkkiä ilmestynyt, muttei vaivautunut kysymään kun meneillään oli jotakin niin paljon tärkeämpää. ”Voitatko sinä?” hän tivasi parhaalta ystävältään ja meni istumaan tämän viereen lattialle hipaisten samalla hänelle hymyilevän Shawnin käsivartta.
Roxanne tuskin vilkaisi häntä. ”Jamie on yllättävän tasavertainen pelikumppani.”
”James yrittää huijata koko ajan”, Ava kertoi kuulostaen huvittuneelta.
”Hän pelkää häviävänsä tytölle”, Lily arvasi. Shawn nauroi ja alkoi hieroa hänen hartioitaan. Lily huokaisi nautinnollisesti. James vilkaisi heitä kärsivästi.
”Yök. Minä söin juuri lasagnea, en haluaisi oksentaa sitä ulos.”
Lily näytti kieltään pojalle. ”Älä sitten oksenna.”
”Hah, hah”, James sanoi laiskasti. ”Olet niin nokkela, Lillero.”
”Enkös vain.”
”Olevinasi”, Roxanne pisti väliin virnistäen. Lily tökkäsi varpaansa tytön kylkeen. ”Ai ai! Älä viitsi! Huomioni herpaantuu! Elämääkin tärkeämpi ottelu, haloo!”
”Keskity”, Shawn kannusti. ”Päihitä Lohikäärmerakastaja ja olet meidän kaikkien sankari.”
”Yritän”, Roxanne lupasi vakavasti.
Lily katseli parasta ystäväänsä. Hän olisi voinut vaikka vannoa, ettei Roxanne ollut nukkunut silmällistäkään viime yönä, tytön silmät olivat utuisen väsyneet ja ruskeiden nappisilmien alla oli tummat pussit. Mikähän Roxannen mieltä painoi? Oliko tälle ja tämän rakastajalle tullut ryppyjä salaiseen rakkauteen?
Lily huokaisi. Oli asia miten tahansa, Roxanne tuskin hänelle uskoutuisi. Lily ei tiennyt, milloin tai miksi heidän koko elämänpituinen ystävyytensä oli oikein päässyt rakoilemaan. Roxanne oli vain yhtäkkiä lopettanut hänelle puhumisen, vaikka mielestään Lily oli aina ollut ystävänsä tukena ja luottamuksen arvoinen.
”HEI!” James karjahti yhtäkkiä kovalla äänellä. ”SINÄ HUIJASIT!”
”Miten niin?” Roxanne tuohtui ja kohensi asentoaan. ”Enhän! Sinä se siinä olet yrittänyt koko ajan tyrkkiä torniasi pikkurillilläsi!”
”Ei! Sinun ratsusi siirtyi äsken vaivihkaa, tuo tuossa!” James osoitti aivan yhtä tuohtuneena Roxannen ratsua. ”Minä näin!”
”En minä vaan mitään nähnyt”, Shawn huomautti.
”Enkä minä”, Ava ja Lily sanoivat yhteen ääneen ja vilkaisivat toisiaan virnistäen.
James oli noussut istumaan ja melkein pomppi paikallaan. ”Se aivan varmasti liikkui!” James käänsi hätääntyneen katseensa Roxanneen toruvasti. ”Sinä huijasit voodoollasi!”
”Enpäs huijannut!” Roxanne kohotti leukaansa uhmakkaasti.
”Ja kehtaat huijata vielä lisää! Häpeä!”
”Häpeä itse, sinä se täällä huijaat!”
”Lapset, lapset”, Ava sanoi rauhoittavasti, kohensi asentoaan ja työnsi päänsä shakkilaudan ylle. ”Eipäs tapella. James, minkä ratsun sinä näit liikkuvan?”
Roxanne virnisti Avan hiusten lomitse Jamesille. ”Tyttösestäsi tulee vielä loistelias äiti ja teidän pojankoltiaisestanne ehkä jopa normaali lapsi, kun hänellä on Ava pitämässä jöötä.”
Ava tuhahti. ”Meidän pojastamme tulee ihan yhtä järkyttävä riiviö kuin Jamesistakin.”
James näytti ilmeettömältä ja osoitti valkoista ratsua. ”Rox siirsi tuota tuossa noin.”
Ava ja Roxanne vilkaisivat toisiaan paljon puhuvasti ja Lily ja Shawn virnistivät toisilleen. Ava siirsi Roxannen tornia taaksepäin. ”No niin, jatkakaa sitten.”
Roxanne risti kätensä puuskaan. ”Ihan epäreilua! Jamie, olet pieni kana!”
James irvisti vahingoniloisesti. ”Ihastuttava tyttöystäväni on puhunut. Älä valita ja jatka peliä, magia-akka.”
Roxanne siristi silmiään. ”Minä vielä magia-akat sinulle näytän, Lohikäärmeiden rakastelija.”
”Magiasta puheen ollen”, Shawn sanoi yllättäen. ”Ava, kertoiko James sinulle entisestä lesbiaanikumppanistasi ja iso tissisestä magia-Meganista?”
”Ai mitä?” Ava kuulosti hölmistyneestä. James irvisti.
”En tainnut muistaa ottaa puheeksi.”
”Mitä sinä nyt olet jättänyt minulle kertomatta?” Ava kysyi alistuneen kuuloisena ja katseli Jamesia melkein kyllästyneesti.
”Minä, Lily ja Shawn näimme Aqualinen Viistokujalla”, Roxanne kertoi tytölle.
”Joo, hän imutteli magia-Meganin kitarisoja varmaan kymmenen minuuttia keskellä katua”, Lily jatkoi.
James näytti unohtaneen shakkipelin hetkeksi ja katseli Avaa. Lilystä tyttö näytti yhtäkkiä melkein sairaalta. Ava nieleskeli, oli kalpea ja tytön sirot kasvot olivat ilmeettömän vakavat.
”Minun täytyy mennä hetkeksi ulos”, Ava huoahti ja oli jo siinä samassa rynnännyt ulos olohuoneesta. Roxanne vislasi korkealta ja virnisti Jamesille, joka katseli Avan perään ilmeettömästi.
”Jatka, pöllö”, James töksäytti Roxannelle ja kääntyi tyynesti takaisin peliin päin.
Lily kohotteli kulmakarvojaan isoveljelleen. ”Miksi sinä et kertonut Avalle Aqualinesta? Eikös Shawn kertonut sinulle jo monta päivää sitten näkemästämme?”
”Eipä tullut mieleen”, James tokaisi. ”Aqualine ei ole minusta erityisen miellyttävä puheenaihe. Ehkäpä juuri siksi, että Ava reagoi häneen tuolla tavalla kuin reagoi.”
”Eikö sinun mielestäsi Avalla ole oikeus tietää, mitä hänen ex-tyttöystävänsä oikein puuhailee?” Lily kysäisi suloisesti.
James kohautti olkiaan. ”He ovat eronneet, joten onko sillä sitten jotakin väliä miten se ärsyttävä hurtta aikansa käyttää?”
”Minusta vähän tuntuu, että sillä on Avalle väliä”, Lily huomautti.
”No, sitten Avan täytyy varmaankin järjestellä vähän ajatuksiaan”, James töksäytti. ”Hän on nyt minun kanssani ja olisi jo korkea aika unohtaa se rasittava pikku ankeuttajan, iilimadon ja jättiläiskalmarin risteytys.”
Shawn purskahti nauruun. ”Sinun logiikkaasi ei voi muuta kuin ihailla.”
James nyökkäsi hartaasti. ”Minkäs minä mahtavuudelleni voin. Shakki.”
”Niinhän sinä luulet!” Roxanne huudahti ja siirsi kiireesti kuningastaan laudalla.
Lopulta James sai Roxannen kuninkaan kuitenkin syötyä omalla kuninkaallaan. Isoveli pomppasi seisomaan ja alkoi hyppelehtiä ympäri huonetta onnellisena.
Shawn tuijotti Jamesia. ”Onko tuo olevinaan jonkinlainen voitontanssi? Muistutat kiimaista simpanssia.”
James keikutti lanteitaan innostuneena. ”Minä selätin Roxyn, vaikka hän huijasikin, lällälällälää – ”
Roxanne näytti kiukkuiselta ja mulkaisi Jamesia noustessaan seisomaan. ”Minä en huijannut, senkin naurettava apinamainen olento.”
James näytti Roxannelle kieltä. ”Älä ole niin huono häviäjä, magia-akkaseni.”
Roxanne hyökkäsi Jamesin kimppuun ja alkoi kutittaa tätä hurjasti kyljistä. ”Tässä sinulle akkaa!”
James nauroi, pyöräytti yhdellä sulavalla liikkeellä Roxannea niin, että tyttö yhtäkkiä makasi selällään lattialla ja James piteli tätä käsivarsista tiiviisti paikallaan. ”Älä ryhdy isottelemaan isommille, Magiarella.”
”Magiarella?” Roxanne puuskahti inhoten ja yritti rimpuilla Jamesin tiukasta otteesta karkuun Shawnin ja Lilyn nauraessa. ”Mitäpä jos menisit kiusaamaan vaikkapa tyttöystävääsi, senkin anaalimaisteri.”
James nauroi, piteli Roxannea polviensa välissä ja kutitti tätä armotta kainaloista. Roxanne nauroi niin lujaa että koko talo raikui. Lily hymyili leveästi, Roxannen nauru sai hänet aina iloiseksi.
Lopulta James vapautti kikattavan ja rimpuilevan Roxannen ja ryhtyi pelaamaan Shawnin kanssa räjähtävää näpäystä. Lily mulkaisi veljeään.
”Sinun pitäisi mennä lohduttamaan Avaa.”
”Miksi?” James tuijotti Lilyä aivan kuin olisi katsellut kolmipäistä papukaijaa. ”Jos hän on surullinen typerän Aqualinen uuden tyttöystävän takia, niin olkoon ihan rauhassa minun puolestani.”
”Idiootti”, Lily tuomitsi turhautuneesti. Shawn nauroi.
”Lils, mennään sinun huoneeseesi”, Roxanne ehdotti haukotellen.
Lily nyökkäsi ja mulkaisi vielä veljeään ennen kuin meni Roxannen perässä keittiön lävitse ylös vieviin portaisiin.
”Onko kaikki jees?” Lily kysyi Roxannelta heidän kiivetessään toiseen kerrokseen. Lilyn huone oli samassa kerroksessa kuin Jamesin ja Albuksen huoneet, mutta toisella puolella taloa.
”Ei oikeastaan.” Roxanne huokaisi raskaasti astuessaan ensimmäisenä Lilyn huoneeseen.
”Mikä on?” Lily kysäisi ihmeissään. Roxanne loikkasi punaisen päiväpeiton peittämälle sängylle ja odotti, että Lily tuli istumaan hänen viereensä. ”Onko sinulla ja salaisella rakastajallasi jokin riita?”
”Ei”, Roxanne puuskahti ja siinä samassa Lilyn järkytykseksi tyttö valahti veltoksi ja purskahti itkuun.
”Hei!” Lily huudahti ja kietoi kätensä Roxannen ympärille. Tämä käpertyi hänen syliinsä aivan kuin olisi ollut lohdutusta kaipaava pikku lapsi. ”Mikä sinulla oikein on?”
”Minä en jaksa enää!” Roxanne nyyhki tukahtuneesti hänen vihreää villapaitaansa vasten. ”Joka yö – ja joka päivä – ja vain minä näen – ja sitten he vielä puhuvat koko ajan – ”
”Mitä sinä oikein höpötät?” Lily kysyi ja silitti Roxannen lyhyitä, mustia hiuksia. ”Kuka puhuu koko ajan?”
”Henget!” Roxanne huudahti itkuisesti. ”Ja minä en pysty enää nukkumaan, näen koko ajan niitä unia, ihan koko ajan, se on hirvittävää, en kestä niitä enää – ”
”Mitä unia?”
”Kaikki kuolevat”, Roxanne puuskahti. ”Kaikki kuolevat minun unissani! Tuntikausia näen kuolevia ihmisiä, juoksevia, hätääntyneitä ihmisiä. Joka puolella on tulta ja taivas on täynnä valoja ja pamauksia ja kaikki huutavat ja kuolevat, kiemurtelevat maassa naamat täynnä paiseita, he vain huutavat ja huutavat – ”
”Sinä näet unia kuolevista ihmisistä?” Lily toisti hieman kauhuissaan.
”Ja äiti ja kelmit ja Fred-setä eivät jätä minua rauhaan, he ilmestyvät milloin missäkin – aamulla Sirius Black ja James Potter senior ilmestyivät suihkuverhoni taakse! Kiljuin niin kovaa, että Fred pamahti pelkissä boksereissa sisälle, potkaisi oven auki ja kiskoi suihkuverhoni sivuun valmiina kiroamaan mahdolliset kuolikset fletkumadoiksi! Sirius ja James olivat tikahtua nauruunsa ja minä kiljuin entistäkin enemmän ja Fred sai varmaan ikuiset traumat näkemästään!”
Lilyn suupielet värähtivät. ”Ehkä heillä oli jotakin tärkeää asiaa.”
Roxanne nosti päänsä hänen sylistään ja katseli kyyneleisillä silmillään häntä epäuskoisesti. ”Niinhän sitä voisi luulla, mutta he eivät tee muuta kuin vihjailevat pirullisesti ja varoittelevat maailman muutoksista hyisesti! Tulen pian hulluksi!”
”Oletko yrittänyt puhua heille?” Lily kysyi otsaansa kurtistaen. ”Ehkä he kertoisivat sinulle, mitä oikein on meneillään, jos vain kysyisit.”
”Olen yrittänyt tivata heiltä vaikka millä konstein edes jotakin tuonpuoleista informaatiota, mutta ei, he eivät muuta tee kuin vihjailevat ärsyttävästi – ”
”Mitä he sitten vihjailevat?”
Roxanne laski katseensa. ”Ilmeisesti minun pitäisi heidän mielestään jättää salainen rakastajani.”
Lily räpytteli silmiään. ”Miksi?”
”Hän ei kuulemma ole hyväksi minulle.”
”Miksi?”
”Hän on kuulemma vaaraksi niin itselleen kuin muillekin ja rikkoi rajoja anteeksiantamattomasti. Tiedä sitten mitä se tarkoittaa.”
Lily katseli Roxannea. ”Jotenkin minusta tuntuu, ettet aio kuunnella henkien mielipiteitä.”
Roxanne kohautti olkiaan. ”En usko.”
”Sinä välität hänestä.” Lily ei kysynyt, se oli toteamus. Roxanne nyökkäsi pyyhkien kosteita silmäkulmiaan ja huokaisten syvään.
”Välitän minä. Siksi onkin niin vaikeaa, kun en voi puhua hänestä. Etenkin, kun en voi puhua sinulle.” Roxannen ääni oli karhean surullinen ja Lilyn sydäntä vihlaisi.
”Kerro minulle.” Lily ei tiennyt oliko se käsky vai pyyntö, sanat karkasivat hänen huuliltaan tukahtuneesti.
Roxannen silmät välähtivät. Tyttö kohotti katseensa Lilyyn, yhtäkkiä hyvin keskittynyt katse pyyhki hänen kasvojaan ja lukittautui sitten hänen silmiinsä. Hetken aikaa he vain katselivat toisiaan, Lilystä tuntui hämärästi siltä kuin jokin olisi lähestynyt häntä. Hän näki Roxannen silmissä surua ja ehkä myös jotakin vieläkin surullisempaa… melkein kuin sääliä. ”Minä haluaisin kertoa sinulle. En vain pysty siihen… ihan vielä. Okei? Kerron sinulle sitten kun… on oikea hetki.”
Lilystä tuntui siltä kuin Roxanne olisi pettänyt hänet. Vieläkin kamalampi oli tunne siitä, että hän oli pettänyt Roxannen. Kyyneleet täyttivät hänen silmänsä ja hän pusersi ne yhteen samalla kun hänen kätensä puristuivat tiukasti päiväpeitteeseen.
Roxanne nyyhkäisi. ”Olen pahoillani, Lils, mutta en usko että ymmärtäisit. Heti, kun olen valmis kertomaan jollekulle, kerron sinulle, lupaan.”
Lily pyöritti päätään surullisena. ”Miten vain.”
Roxanne huokaisi ja oli hetken hiljaa ennen kuin puhui taas. ”Kuolemaunet olisi paljon mukavampi kohdata, jos voisin nukkua hänen sylissään… mutta se luihu luuhaa jossakin eikä vaivaudu ilmoittamaan itsestään mitään.” Roxannen ääni muuttui lauseen loppua kohti kiukkuiseksi. ”Arvaa, onko mukavaa odotella päivästä toiseen, että typerä apinapoika päättäisi ilmestyä paikalle ihan vain ilmoittaakseen olevansa vielä elossa!”
Lily irvisti ja pyyhkäisi kyyneleen kasvoiltaan. ”Varmasti se on ärsyttävää. Minä en kestäisi, jos en tietäisi missä Shawn on ja mitä hän puuhaa.”
Roxanne hymyili. ”No, te olettekin oikea siirappipariskunta. Minä ja hän… en minä edes tiedä mitä me olemme. Tiedän vain, että minulla on paljon parempi olla hänen kanssaan kuin ilman häntä. Ja nukkuminen todellakin on huomattavan paljon mukavampaa kuin ilman häntä.”
Lily virnisti. ”Shawn on hiippaillut minun huoneeseeni jo kolmena yönä peräkkäin, eikä isä ole tajunnut mitään.”
Roxanne virnisti takaisin kannustavasti. ”Niin sitä pitää! Olen miettinyt… Shawn on varmaan melkoinen ori…”
Lilyn korvia pisteli ja mielihyvän puna kohosi hänen kaulaansa. ”Shawn on niin… ihana.”
”Ja kuuma.”
”Ja kuuma. Joskus vielä varastan kaikki hänen paitansa niin, että hän joutuu olemaan yläruumis paljaana. Kaiken aikaa. Koko ajan. Jatkuvasti. Aina ja ikuisesti.”
”Aamen”, Roxanne sanoi hengellisesti ja paheellinen hymy levisi tytön kasvoille. ”Onko hän hellä, vai onko hän omistava, vai onko hän kiireinen, vai onko hän raju – ”
Lily nauroi. ”Shawn on kaikkea noita. Vaihtelevasti.”
Roxanne nyökkäili aivan kuin olisi ollut asiantuntija. ”Minun apinamieheni on samaa laatua. Hänen kosketuksensa lennättää minut saman tien yhdeksänteen taivaaseen. Olemme testanneet Tylypahkan luutavaraston, muutaman salakäytävän, tarvehuoneen lukuisia kertoja, muutaman tyhjän luokkahuoneen ja kerran tähtitornin – ”
Lily purskahti nauruun, mutta jossakin hänen vatsassaan tuntui epämiellyttävää kouristelua. Hän ja Shawn olivat nautiskelleet toistensa vartaloista ainoastaan mukavasti ja turvallisesti vällyjen välissä ja yhtäkkiä häntä pelotti, että se kaikki oli aivan pliisua Shawnin kaltaiselle kokeneelle, no, oriille. Mitä jos Shawnia kyllästytti? Lily oli ajatellut heillä menevän hyvin hänen vähäisestä kokemuksestaan huolimatta, sillä Shawn oli kehunut hänen olevan luonnonlahjakkuus ja yllättävän luova uusien taitojen oppimisessa… mutta entä jos Shawn kaipasikin jotakin muuta, jotakin lisää…?
”Minä kaipaan häntä”, Roxanne puuskahti. ”Miksi hän ei voi vain ilmoittaa itsestään?”
Lily kohautti olkiaan ja katseli parhaan ystävänsä kasvoja tutkivasti. ”Ehkä hänellä on jotakin muuta tekemistä.”
Roxanne huokaisi ja laski päänsä Lilyn olalle. ”Hän voisi ihan hyvin tulla tekemään minua. Mikä muka voisi olla sen hauskempaa?”
Lily nojasi päätään Roxannen päätä vasten. ”Kyllä hän varmasti tulee tekemään sinua ihan pian.”
”Niinkö luulet?” Roxanne kysyi kuulostaen ilahtuneelta.
”Totta kai. Eihän kukaan voisi elää sinua muutamaa päivää kauempaa”, Lily lohdutti.
Roxanne naurahti. ”Jos sinä sanot niin.”
*
Albus kurkisti makuuhuoneeseen varovaisesti. Pimennysverhot olivat edelleen paikallaan ja huone oli häiritsevän hämärä, sillä ulkona oli kirkas auringonpaiste.
Makuuhuoneesta huokui surumielisyys, joka imaisi Albuksenkin sisäänsä. Amelie oli ollut jouluaatosta saakka sulkeutunut ja hiljainen ja viipyi joka päivä entistäkin pidempään heidän hämärässä makuuhuoneessaan aivan kuin olisi päättänyt jäädä sinne piiloon maailmalta ja hukuttautua hempeän sinisiin vällyihin. Albuksesta tuntui siltä kuin Amelie olisi yhtäkkiä rakentanut tyhjästä näkymättömän seinän heidän väliinsä.
Se tuntui sietämättömältä. He olivat aina jakaneet kaikki ajatuksensa, kertoneet toisilleen pieniä yksityiskohtia myöten kaiken tekemänsä, paljastaneet kaikki salaisuutensa, uskoutuneet toinen toisilleen omista huolistaan ja murheistaan. Albus ei muistanut Amelien koskaan sulkeneen häntä tällä tavalla pois. Tyttö oli jo monen päivän ajan kulkenut heidän talossaan kuin aave, hiukset pörrössä, kasvot kalpeina ja suu hymyttömänä, Albukselle tuskin mitään puhuen.
”Mel?” Albusta harmitti itseäänkin hänen äänestään huokuva epävarmuus.
Amelie ei vastannut, eikä pieni vaalea tupsu muhkeiden tyynyjen välissä liikahtanutkaan. Albuksella oli kummallinen tunne, että Amelie esitti nukkuvansa. Hän empi pienen hetken, oli jo sulkemassa makuuhuoneen ovea takaisin kiinni, mutta leväytti sen sitten päättäväisesti auki ja astui sisälle.
Albus työnsi vaaleansinisen untuvapeiton sivuun ja sujahti sen alle. Amelie oli lämmin ja tämän ihana laventelimainen tuoksahdus kouraisi Albuksen vatsaa. Vielä näinkin monien vuosien jälkeen Amelien tuoksu sai hänet veteläksi, se oli yhtä aikaa lohduttava ja kutkuttava.
Amelie huokaisi ja Albus huomasi olleensa oikeassa, tyttö ei nukkunut vaan makasi paikallaan ja halasi peittoaan kuin se olisi ollut pelastusrengas. Albus sujautti toisen kätensä Amelien niskan alle, asetti toisen tytön ympärille ja veti tämän syliinsä. Amelien vartalo painautui kuin täydelliseen muottiin häntä vasten.
”Kulta, mikä sinulla on?” Albus mutisi hiljaisella äänellä Amelien korvaan. Hentoinen tyttö värähti hänen sylissään, muttei vastannut. ”Miksi et puhuisi minulle? Ehkä se auttaisi.”
”Ei minua kukaan voi auttaa”, Amelie kähähti tukahtuneesti.
Albus painoi suukon tytön niskaan ja mietti. Amelie oli selvästi järkyttynyt jouluaaton tapahtumista, ehkä niin monien verenhimoisten susien kanssa taisteleminen oli todella järkyttänyt tätä, vaikkei taistelu ollutkaan kestänyt kauaa. Tosin täysikuu lähestyi myös uhkaavasti ja muutaman päivän kuluttua Amelie joutuisi jälleen käymään läpi inhottavan muodonmuutoksensa Pyhän Mungon taikasairaalassa. Albus oli vienyt tytön jo kerran sinne täydenkuun yön ajaksi, koska he eivät olleet keksineet vielä muutakaan sen mukavampaa ja turvallisempaa paikkaa. Mungossa parantajat antaisivat Amelielle sudenmyrkkyjuomaa ja veisivät tämän hyiseen kellarikerrokseen, joka oli täynnä pehmustettuja ja turvallisia sellejä (Mungon turvallisuusriskisyistä ihmissudet pidettiin äänieristetyssä kellarissa).
Amelie oli kuvaillut ensimmäistä heräämistä alasti pehmoluolassa kammottavaksi ja inhottavaksi, se oli saanut tytön tuntemaan itsensä ’saastaiseksi, epäsikiömäiseksi ja likaiseksi’ ja muistuttanut tätä epämiellyttävän paljon Azkabanin sellistä, vaikka olikin suhteellisen paljon esteettisemmin ja mukavammin rakennettu.
Albus oli halannut Amelien ryytynyttä, tuskanhikistä ja väsynyttä olemusta ja vienyt tämän kotiin luvaten keksiä mukavamman paikan tytön muodonmuutoksien ajaksi. Vielä hän ei ollut kuitenkaan ehtinyt keksiä mitään turvallisempaa paikkaa ja hänen täytyisi jälleen viedä Amelie Mungoon.
Albus oli päättänyt ryhtyä animaagiksi. Se olisi keino olla Amelien kanssa tämän muodonmuutoksien ajan, ihan niin kuin kelmit olivat aikoinaan olleet Remus Lupinin tukena ja turvana, kun tämä oli joutunut käymään tuskallisia muodonmuutoksiaan läpi. Albus päätti siinä samassa pyytää Hermionen apua ja aloittaa animaagiksi opettelun. Sitten Amelien ei enää koskaan tarvitsisi olla yksin.
”Mietitkö sinä täysikuuta?” Albus mumisi Amelien hiuksiin. ”Älä huoli, kaikki tulee menemään hyvin.”
”Niinkö luulet?” Amelie tuhahti tyynyynsä ja Albus kurtisti kulmiaan. Ei ollut Amelien tapaista äyskiä.
”Totta kai.”
”En halua mennä sinne pehmoluolaan.”
”Tämä on viimeinen kerta, minä lupaan. Etsimme paremman paikan ennen seuraavaa muodonmuutostasi.”
”Yh”, Amelie inahti inhoavasti. ”En halua muuttua. Se on hirvittävää. Se on ihan kamalaa.”
”Tiedän, kulta”, Albus yritti lohduttaa, mutta hänen ääneensä hiipi epätoivoinen sävy. Hän olisi tehnyt mitä tahansa ottaakseen Amelien tuskan itselleen, hän olisi muuttunut ihmissudeksi tuhat ja taas tuhat kertaa ettei Amelien olisi tarvinnut käydä sitä lävitse.
”Mistä sinä sen muka tiedät?” Amelie kivahti epäluonteenomaisen kiukkuisesti. ”Oletko sinä muuttunut kertaakaan ihmissudeksi?”
”En, mutta – ”
”Niin, joten sinulla ei voi silloin olla haiskunkaan verran aavistusta siitä, miltä se tuntuu! Anna olla, Al!”
Ja samassa Amelie oli potkinut peitot päältään ja heilauttanut itsensä alas sängyltä. Jossakin muussa tilanteessa Albusta olisi saattanut naurattaa tytön dramaattisen kiukkuiset, puolialastomat askeleet, mutta heidän keskustelunaiheensa oli hänestä kaikkea muuta kuin huvittava, joten hymy ei päässyt hänen suupieliinsä saakka, vaikka käväisikin lähellä hänen sydäntään.
Amelie marssi ulos huoneesta ja paiskasi kylpyhuoneen oven kiukkuisesti kiinni. Albus huokaisi, petasi sängyn ja meni sitten keittiöön vilkaisten kulmiensa alta kylpyhuoneen ovea. Hän kaatoi itselleen kahvia ja meni katsomaan ikkunasta ulos. Päivä todella oli ihanan aurinkoinen, ehkä he voisivat mennä vaikkapa kävelylle. Ehkä se piristäisi Amelieta.
Amelie tuli kylpyhuoneesta vaaleansininen kylpytakki päällään, hiukset edelleen pörrössä. Albus hymyili pienesti siirtyessään sohvalle ja katsellessaan tytön laahustavan kahvipannun luokse melkein zombimaisesti. Amelien kanssa oli turha yrittääkään saada kunnollista keskustelua aikaiseksi ennen kuin tämä oli saanut aamukahvinsa siemailtua.
Amelie pyöri keittiössä hetken aikaa ympärilleen eksyneenä vilkuillen. ”Missä Profeeta?”
”Ei sitä tullut tänään”, Albus kertoi.
”Ai.” Amelie laahusti kahvimukiaan kaksin käsin pidellen Albuksen viereen sohvalle. Albus nosti tytön paljaat jalat syliinsä ja ryhtyi hieromaan niitä.
Amelie oli hetken aikaa hiljaa ja huokaisi sitten. ”Anna anteeksi. Minulla on vain niin paha olla.”
Albus nosti Amelien jalkaa ja suuteli tämän varpaita. ”Kaikki on hyvin.”
Amelie hymähti. ”En kyllä nyt ihan niin sanoisi. Minua pelottaa kaiken muun kurjuuden lisäksi, mitä wannabe-kuolonsyöjät seuraavaksi keksivät.”
Albus nipisti tytön pikkuvarvasta. ”Isä saa varmasti asiat ojennukseen.”
”Toivottavasti.” Amelien kasvot olivat vakavat ja vaaleansiniset silmät tuijottivat lattianrajaa ankeasti.
Samassa kuului poksahdus ja Rose ilmestyi punaisten kiharien lehahduksessa keskelle olohuonetta. Albus ja Amelie vain kohottivat kulmiaan.
”Et sitten ole kuullut käytöstavoista?” Amelie kysäisi huvittuneena.
”Niin, mitä jos emme olisi olleet pukeissa?” Albus lisäsi.
Rose tuhahti, marssi keittiöön ja ryhtyi kaatamaan itselleen kahvia. ”Olen minä ennenkin teidän paljaat pintanne yllättänyt - valitettavasti. Ja ulkona on kylmä.”
Albus ja Amelie vilkaisivat toisiaan hymyillen. Rose palasi olohuoneeseen kantaen luumunviolettia kahvikuppia. Tytöllä oli päällään mustat gollegehousut ja valkoinen, pitkähihainen paita, joka sai punaiset kiharat näyttämään entistäkin punaisemmilta.
”Harry suunnittelee jotakin”, Rose ilmoitti käpertyessään kotoisasti nojatuoliin sohvaa vastapäätä. ”Kultainen nelikkö supisi ja sipisi koko aamun meidän keittiössämme ja sitten he kaikki lähtivät jonnekin ympärilleen pälyillen syyllisesti kuin paheellisuuksia suunnittelevat ilkiöt. Jotakin on meneillään, sanokaa minun sanoneen.”
”No, eivät he meille ainakaan mitään kerro”, Albus tuhahti melkein katkerasti. Harry ja Ginny pitivät heidät vieläkin melkein kokonaan ulkona tärkeistä asioista, aivan kuin he olisivat pelänneet lastensa traumatisoituvan, jos he olisivat tienneet mitä oikeasti oli meneillään.
”Toivottavasti heillä on suunnitelma wannabe-kuolonsyöjien peittoamiseksi”, Amelie mutisi.
”Hah”, Rose tuhahti epäilevästi.
Albus katseli parasta ystäväänsä tutkivasti. ”Mikä sinua oikein kiukuttaa?”
”Ei mikään, kuinka niin?” Rose kivahti, mutta vähän liian hyökkäävästi ja myös vähän liian vikkelästi.
”Scorpiuksesta ei taida olla kuulunut mitään?” Amelie arvasi.
”Parempi niin.” Albus tuohtui saman tien. Hän ei voinut käsittää, kuinka Rose saattoi olla kiinnostunut Scorpius Malfoysta. Tyyppi oli aukonut heille suutaan ensiksi seitsemän vuotta Tylypahkassa, kironnut Amelien, Rosen ja Albuksen aina oivan tilaisuuden tullen ja pitänyt sitten Rosea ja Amelieta kuukauden ajan sellissä! Se luihu oli antanut ihmissuden puraista Amelieta! Sitten tyypillä oli ollut vielä pokkaa yrittää houkutella Rosea mukaan taikaministeriön valtaukseen – vaikka oikeasti poika olikin vain antanut Rosen avustuksella Harrylle väärän valtauspäivämäärän. Sillä totta kai Scorpius oli tiennyt Rosen kertovan vanhemmilleen ja Harrylle ministeriön valtauksesta.
”Minä haluan selityksen häneltä”, Rose kivahti. ”Hän huijasi minua!”
”Mitä muuta sinä odotit?” Albus kysyi epäuskoisesti. ”Satutko sinä muistamaan, millainen Scorpius Malfoy on? Se itseään täynnä, ilkeä ja armottoman tyhjäpäinen luihu pitäisi sulkea selliin.”
”Ei hän ole niin paha”, Amelie mutisi.
”Mitä?” Albus räjähti. ”Älä sinäkin aloita!”
”Scorpius ei edes haluaisi olla kuolonsyöjien puolella”, Rose puolusti. ”Hänellä ei vain ole muita vaihtoehtoja! Susihyypiö-Thomas pitää häntä ja hänen vanhempiaan hyppysissään!”
Albus tuhahti mielenosoituksellisesti. Amelien kasvot venähtivät sanan susi-kohdalla ja tyttö valahti syvemmälle sohvan tyynyä vasten näyttäen masentuneelta.
Miten Albus olisi voinut piristää ja lohduttaa tyttöystäväänsä?
*
Harry lennähti takasta ulos marmoriselle lattialle taikasauvaansa tiukasti puristaen. Hän hypähti saman tien jaloilleen ja tähyili varuillaan ympärilleen hämärässä, valtavassa aulassa. Oli aavemaisen hiljaista ja ainoastaan korkealta katonrajasta pilkisti ulkoa auringosta tulvivaa valoa.
Samassa Hermione lennähti Harryn jalkoja päin syöksähtäessään takasta ulos ja hän oli lentää nurin. Hän kumartui ottamaan Hermionea käsitaipeista kiinni ja nosti tämän seisomaan jaloilleen.
”Kiitos”, Hermione huoahti. Harry ei nähnyt kunnolla tämän kasvoja, mutta kuuli tämän äänen olevan jännittynyt. ”Täällähän on ihan pimeää. Valois maximalium!”
Samassa koko valtava Taikaministeriön aula oli tulvillaan valoa. Katosta roikkuvat valtavat kristallikruunut loistivat satojen kynttilöiden valoa. Valtava patsas keskellä aulaa kimalteli kultaisena.
”Miksi täällä ei ole ketään?” Harry ihmetteli. Hän oli ollut puolittain varma Taikaministeriön aulan olevan täynnä kuolonsyöjiä. Tai ehkä susia tai ankeuttajia.
”Ihmeellinen vallankaappaus tämä on”, Hermione sanoi katsellessaan ympärilleen. ”Missä kaikki oikein ovat?”
Harrylla oli inhottava tunne vatsanpohjassaan. Hän oli melkein varma, että jotakin inhottavaa oli tapahtumassa. Jotakin paljon inhottavampaa kuin mitä oli vielä tapahtunut.
Ajatuksen kammottavuus sai hänet nieleksimään ja hän oli helpottunut, kun Ginny pölähti takasta lattialle. Tuhkaa pölähti ympäriinsä. Harry liikahti valmiina auttamaan vaimonsa ylös, mutta Ginny ponnahti seisomaan ketterästi kuin kissa ja tähysi vimmaisesti ympärilleen. Tämä kuitenkin rentoutui nopeasti huomatessaan aulan olevan tyhjä. ”Täälläpäs on hiljaista.”
Harry ja Hermione nyökkäsivät ja katsoivat toisiaan. ”Miksi minulla on tunne, että jotakin todella ikävää on tekeillä. Miksi he olisivat valloittaneet ministeriön ja pitäisivät sitä sitten tyhjillään?”
Harry pyöritti päätään. Isabella Volrange, uusi Taikaministeri, oli vain ilmoittanut Päivän Profeetassa ottaneensa taikaministerin tittelin ja vallan itselleen. Päivän Profeetaa ei ollut sen koommin ilmestynyt, eikä Isabella Volrangesta kuulunut sanaakaan.
Mitä se kaikki oikein tarkoitti? Mitä Volrange oikein halusi?
”Ehkä se selviää kohta”, Ginny sanoi kannustavasti Ronin lennähtäessä heidän eteensä vihreän valon välähdyksessä takasta. Roninkin katse tähysi kiivaasti pitkin autiota Taikaministeriötä ensin varuillaan, sitten epäluuloisesti ja lopuksi helpottuneena. ”Eivät sitten vissiin ole saanut hommaa ihan kunnolla pyörimään, vai mitä?”
Harry hymähti. Hermione pyyhki Ronin olkapäiltä tuhkaa ja Ron kietaisi kätensä tämän harteille rennosti. ”No niin, sitten ilmeisesti odotellaan sanattomia?”
Hermione vilkaisi melkein säikysti ympärilleen aivan kuin olisi pelännyt seinien kuulevan heidän sanansa. Ronkin katseli ympärilleen, muttei näyttänyt lainkaan huolestuneelta.
”Oletko sinä ihan varma tästä, Harry?” Hermione kysyi purren huultaan. ”Sinähän tiedät jo, mitä siinä huoneessa on.”
Harry nyökkäili sinnikkäästi. ”Tiedän, Dumbledore kertoi. Rakkaus.”
”Miksi sinä sitten haluat mennä sinne?” Hermione kysyi varmasti yli kymmenettä kertaa.
Harry huokaisi. Sitä oli vaikea selittää sanoilla… se oli ikään kuin vahva tunne siitä, että hänen vain täytyi. ”Minusta vain tuntuu kuin se… kutsuisi minua. Kuin minun kuuluisi mennä sinne. Minä haluan tietää totuuden, haluan katsoa totuutta silmiin. Minusta tuntuu, että sitten tietäisin…”
”Tietäisit mitä?” Ginny kysyi katsellen häntä melkein kuin ihmetellen.
”En tiedä. Totuuden, kai.” Tai ehkä hän toivoi saavansa vastauksia pelastaa taikamaailma ja palauttaa rauha ilman sotimista tai enempiä kuolemia. Jotenkin hänestä vain tuntui, että tuo salaperäinen huone tietäisi vastauksen kaikkeen.
Hermione pyöritti päätään. ”Entä jos et pääse takaisin?”
Ginny nielaisi. Harry katsoi vaimoaan rauhoittavasti ja Ron puristi Hermionea olkapäästä. ”Mitä minulle voisi tapahtua totuuden huoneessa?”
”En tiedä, Harry… se tuntuu jotenkin pelottavalta”, Hermione sanoi.
”Hermione, Harrysta tuntuu siltä, että hänen on tehtävä tämä. Kuinka monta kertaa hän on ollut väärässä näissä asioissa?” Ronin ääni oli lempeän ja huolettoman kärsivä.
Hermionen katse porautui Harryn silmiin. ”Muistan muutaman kerran.”
Harry pyöräytti silmiään. ”Hei, Voldemortin kukistaja tässä näin.”
”Voit käyttää tuota enää korkeintaan kymmenen kertaa, kamu”, Ron irvisti. Harry irvisti takaisin juuri, kun takoista alkoi ilmestyä pitkiin tummiin viittoihin pukeutuneita hahmoja. Ensiksi hän luuli niiden olevan kuolonsyöjiä, mutta tajusi niiden sitten olevan sanattomia, tummat viitat peittivät kasvot ja he lähestyivät heitä rauhallisesti, taikasauvat väljästi käsissään roikkuen.
Harry meni tulijoita vastaan ja tervehti heitä rykäisemällä. ”Kiitos, että tulitte.”
Ron astui seitsemän sanattoman luokse ja kohtasi heistä ensimmäisen osoittamalla taikasauvallaan tämän rintaa. Hermione ja Ginny astuivat hekin eteenpäin sauvat koholla. Sanattomat seisoivat rivissä paikallaan. Harry tutki heidän rivistöään tiiviisti, valmiina, jos jotakin olikin mennyt vikaan ja paikalla oli joku, kenen ei pitäisi olla…
Ronin sauvasta purskahti hopeinen, kirkas taika, joka näytti pyyhkivän tummaviittaista sanomatonta rinnan lävitse. Ron ja sanomaton nyökkäsivät toisilleen ja sitten Ron siirtyi seuraavan sanomattoman luokse muiden odotellessa hiljaa paikallaan.
Ronin tarkastettua kaikkien sanattomien todella olevan sanattomia, Harry rykäisi uudelleen. ”Kiitos, että tulitte. En ollut ihan varma…”
”Kukaan ei ole koskaan käynyt totuuden huoneessa”, kähähti ensimmäinen ja isokokoisin sanomattomista. ”Miksi sinä haluat astua sinne? Ei ole varmaa, että pääset takaisin.”
Ginny henkäisi syvään. Harry kohensi ryhtiään. ”Minä haluan tietää totuuden.”
”Etkö sinä tiedä, kenelle sinä puhut?” Ron kysyi hivenen inhoavalla äänensävyllä. ”Hän on Harry Potter!”
Muutamat sanomattomat liikahtivat. Viimeisin niistä sanoi viileällä äänensävyllä: ”Äänestys on jo tehty. Harry Potter on osoittanut jaloutensa ja kunniallisuutensa kauan aikaa sitten uhratessaan itsensä taikamaailman hyväksi. Hänellä, jos kenellä on oikeus nähdä rakkaus totuuden huoneessa. Taikamaailma tarvitsee häntä ja hänen rohkeuttaan ja sydämensä viisautta.”
Muut sanomattomat hymisivät kuin kuorossa. Ginny hymyili, Hermione katseli Harrya hellästi ja Ron virnisteli typerästi. Ensimmäinen ja isokokoisin sanomaton liikahti, mutta näytti hänkin sitten taipuvan muiden tahtoon ja nyökkäsi, vain hivenen vastentahtoisesti.
Matka hämärässä Taikaministeriössä tuntui aavemaiselta ja saattajajoukko Harryn takana huokui omituista hiljaista taistelutahtoa, aivan kuin he kaikki olisivat tienneet suututtavansa vihollisen seuraavilla teoillaan raivoisan myrskyn tavoin.
Taikaministeriön hiljaisuus tuntui pahaa enteilevältä. Matka alas salaperäisyyksien osastolle oli tuttu, mutta reitti tuntui silti jotenkin erilaiselta. Harrylla oli mitä jännittävin ja kutkuttavin tunne siitä, että jotakin hyvin suurta oli tapahtumassa. Tällä kertaa se ei olisi mitään pahaa, vaan ainoastaan hyvää, vaikka hämyisen hämärät, ankeat käytävät yrittivätkin huokua muuta. Harry puristi Ginnyn kättä ja suojelunhalu pyyhkäisi hänen ylitseen kuin tulen lieskat olisivat roihahtaneet lähellä.
”Emme ole yksin”, Ron mutisi. Harrykin tunsi sen, ankeuttajien kylmyyttä ja pelkoa huokuvat hahmot käytävien varjoissa. Jokin murisi pimeydessä.
”Odotum suojelius!” Harry huudahti ja samassa kymmenen ääntä hänen ympärillään huudahti samoin. Harryn hopeinen uroshirvi johti hopeista eläinjoukkiota käytävää eteenpäin, Ronin koiraa, Ginnyn kissaa ja Hermionen saukkoa ja sanomattomien sulavia suojelijoita. Ankeuttajat ja sudet käytävän varjoissa vetäytyivät kauemmaksi heidän suojelustensa valosta.
Salaperäisyyksien osaston pyöreä huone tervehti heitä vilkkuen välkkyvää valoa aivan kuin olisi toivottanut heidät mielissään tervetulleiksi takaisin kaikkien näiden vuosien jälkeen. Heti, kun ovi oli sulkeutunut heidän neljän ja seitsemän viisaimman sanomattoman perässä, huone alkoi pyöriä vimmatusti. Harryn sisällä tuntui lentelevän perhosia, tai ehkä ne olivat avainlintuja. Ginny tarttui hänen kasvoihinsa ahtaassa viittapaljoudessa.
”Minun on tehtävä tämä”, Harry kuiskasi tälle ja nojasi otsaansa tämän otsaan. Kukkaistuoksu kietoi hänet lohduttavaan syleilyynsä ja rakkaus kuristi hänen kurkkuaan hetken aikaa.
”Tiedän”, Ginny kuiskasi ja suuteli häntä kevyesti. ”Katsokin, että tulet takaisin.”
”Aina”, lupasi Harry.
”Totta kai hän tulee”, Ron pärskähti. ”Ei hän malta olla jättää väliin tilaisuutta nähdä James Sirius Potter isukkina.”
Harry nauroi. ”Ihan totta.” Hänen lastensa kasvot välähtivät hänen mielessään, Lily räpyttelemässä mukamas viattomasti silmiään, uhmakas hymykuoppa poskessaan pomppien. Jamesin ilkikurinen, melkein lapsenomainen nauru. Albuksen sarkasmia huokuva ääni pisteleviä kommentteja heittelemässä. Hänen lapsensa olivat jo niin isoja, mutta Harry näki heidät silti vielä niin pieninä, niin nuorina, niin viattomina. Heidän vuokseen hän tekisi mitä tahansa, koska tahansa, heidän puolestaan hän luopuisi mistä tahansa ja heidän viattomuuttaan ja koskemattomuuttaan hän suojelisi viimeiseen hengenvetoonsa saakka.
Samassa Hermione heittäytyi Harryn kaulaan. ”Tiedäthän, ettemme me anna sinun jäädä sinne.”
”Totta kai minä sen tiedän.” Harry katsoi Hermionen olan ylitse Roniin, joka hymyili hänelle kannustavasti ja astahti heidän luokseen yhdellä pitkällä harppauksella. Hän taputti Harrya olalle kietoessaan toisen kätensä Hermionen ympärille.
”Hyvin se menee. Valoa ja rakkautta siellä vain on.”
Harry nyökkäsi. Hänen ystävänsä olivat jälleen kerran siinä, valmiina antamaan kaiken mitä itsestään ikinä löytäisivät, jos hän vain tarvitsisi heitä.
Sanomattomat olivat kaikki seitsemän asettaneet sauvansa totuuden ja rakkauden huoneen ovelle. ”Kun me avaamme tämän, sinun on astuttava heti sisälle. Vain sinä voit mennä. Kukaan ei tiedä, mitä sen jälkeen tapahtuu.”
Kohtahan se nähdään, Harry ajatteli melkein innostuneena. Häntä ei pelottanut lainkaan ja hän katsoi Hermionea ja Ronia hymyillen rohkaisevasti. He hymyilivät hänelle takaisin aivan yhtä kannustavasti, vaikkakin pieni huolen kaarre rypisti Hermionen otsaa. Harry kääntyi katsomaan vielä Ginnyä.
”Tulen takaisin ihan pian.”
Ginnyn silmät näyttivät leimuavan, kun tämä suuteli häntä ja sipaisi hänen kasvojaan. Harry tarttui siroon, pisamaiseen käteen ja suuteli kultaista sormusta nimettömässä. ”Lupaan.”
Sitten hän astui valoon.
*
Juuri silloin maailman toisella puolella räjähti.