Ansa, tässä jatkoa, kiitos kommentistasi
Medianoche, haha, voi, tässä vihdoinkin jatkoa!!
räiskeperäinen sisulisko, äää voi ei
haha jatkoa tässä näin, viimeistä viedään! minusta on mukavaa pyydellä palautetta tekstistä, enkä koe että se olisi mitenkään tyylitöntä haha
mukavaa että olet tykkäillyt
kiitos paljon kommentistasi!
!Jessica!3 haha kiitos paljon kommentistasi!!
LaraLura, haha kiitos taas virheiden bongaamisesta! Pitää yrittää käydä koko stoori läpi oikolukijan ja tarkistuslistojesi kanssa
kiitos!!
SpringWays, voi kiitos paljon sinulle ihanan inspiroivasta kommentistasi!!
Joo... huh! Sain tämän valmiiksi, en voi uskoa sitä, ihan mahtavaa!!
Kesän jälkeen elämässä tapahtui niin paljon kaikkea, että kirjoittaminen jäi kokonaan taka-alalle, mutta sitten päätin että himputti minähän kirjoitan tämän loppuun kun kerran aloitinkin! Kyllä siinä puolitoista vuotta meni humpsahtaen... Nämä loppulukujen tapahtumat ovat olleet minulla ihan alusta saakka valmiina päässä ja olen vihjaillut näistä tapahtumista ihan alusta asti, en tiedä bongasiko kukaan pieniä vinkkejä lopputuloksesta haha
Yritin pistää näihin muutamaan lukuun kertausta kaikesta tapahtuneesta niin, että lukija pysyisi mukana siitä mitä on tapahtunut
Pahoittelut, kun näiden lukujen kanssa kesti niin kauan aikaa... Minä tykkään näistä luvuista, tuntuu että sain sen tunnelman sivuille kuin olen päässäni suunnitellut alusta saakka
Olisi kivaa lukea muidenkin mielipiteitä vinks vinks
Kiitos paljon kaikille lukijoille, jotka ovat pysyneet matkassa!!
51. Viimeinen ottelu9.5.2024Lily seisoi makuusalinsa kylpyhuoneessa ja tärisi sen lämminhuurteisessa usvassa. Hän tuijotti itseään pyöreästä, kultareunuksisesta peilistä. Punahiuksinen, alaston ja kalpea tyttö, jonka syvänsiniset silmät kiilsivät keltaisen valon hohteessa, näytti kumman vieraalta.
Olenko minä todella tuossa? Lily hämmästeli. Minä näytän niin säälittävältä ja surulliselta. Ja samaan aikaan kovalta ja ylpeältä. Hän yritti hymyillä kopean ilmeen silmistään pois, mutta näytti lähinnä kituvalta punahilkalta.
Suihkunjälkeinen vesihuuru alkoi haihtua ilmasta ja Lilyä paleli entisestään. Hän kietoi pyyhkeen ympärilleen ja yritti ravistella itseään henkisesti.
Hänen koko Tylypahka-aikansa tärkein päivä oli tänään, eikä hänellä ollut varaa jäätyä heti aamutuimaan kylpyhuoneensa hämyssä.
Rohkelikko vastaan Luihuinen. Viimeinen matsi. Tässä olisi näytön paikka. Lily tiesi kykyjenetsijöiden soluttautuvan huispauskatsomoon opiskelijoiden sekaan ja aikoi näyttää taitonsa niin, että jokainen huispausliiga tahtoisi hänet riveihinsä ensi vuonna. Se oli suunnitelma. Oikein hyvä suunnitelma.
Ainakin he olivat harjoitelleet. Lilyn joukkuetovereista moni oli jo viimeisellä luokalla ja he olivat valittaneet hänelle harjoituksien tiheydestä, sillä S.U.P.E.R.-kokeet olivat käynnissä ja pänttäämistä olisi pitänyt harjoittaa kellon ympäri. Lily oli säälittä silti määrännyt harjoituksia melkein joka illalle. Häntä ei kiinnostanut niinkään S.U.P.E.R.-kokeiden tulokset, ei hän niitä lentämiseen tarvinnut. Olihan hän toki silti lukenut kokeisiin, ihan vain kerratakseen. Hän halusi kuitenkin saada upeita arvosanoja, ihan vain päästäkseen ylpeilemään vanhemmilleen. Ja muillekin.
Makuusalista kylpyhuoneen oven takaa kuului Roxannen mahtava kuorsauksen korahdusääni ja Lily virnisti. Jacob Tigerin kasvot välähtivät hänen mielessään ja hän tunsi hymyn valahtavan kasvoiltaan.
Siitä oli jo yli kuukausi, kun Lily oli seurannut Jacobia Rome-luihujen talolle ja kuullut Nicholaksen suusta Jacobin aiheuttaneen Roxannen lähestyvän kuoleman. Roxanne ei ollut kuitenkaan ainakaan vielä kuollut.
Lily oli kertonut Jamesille ja muille kuulleensa Jacobin kieroista suunnitelmista. Kaikista estelemisyrityksistä huolimatta James oli marssinut Jacobin juttusille ja Shawnin sanojen mukaan kovistellut pullistelevan apinan lailla tämän edessä ja yrittänyt saada totuutta esille. Jacob oli tyynen huvittuneena ilmoittanut, ettei kukaan ollut kuolemassa ja että se, mitä hän Romen talossa puuhaili ei kuulunut millään tavalla kenellekään, etenkään ”nokkavalla punapäälle tai apinamaiselle suunsoittajalle”.
Lily irvisti. Hän oli yrittänyt kertoa Roxannelle saaneensa Jacobista selville huolestuttavia asioita, mutta Roxanne oli purskahtanut nauruun ja ilmoittanut, ettei häntä kiinnostanut kuulla mitään mitä Lilyllä oli sanottavaa. Eivätkä he olleet puhuneet mitään sen jälkeen. Lily oli yrittänyt aina välillä jutella Roxannelle, mutta tämä vain soitteli suutaan, käänsi päänsä tylysti toiseen suuntaan tai poistui paikalta. Lily oli jollakin tavalla jo tottunut Roxannen vihanpitoon ja tyytyi kohtaloonsa.
Fred ei ollut vieläkään sanonut Roxannelle sanaakaan uuden vuoden tanssiaisten jälkeen ja Lilystä tuntui, etteivät kaksoset koskaan enää puhuisi toisilleen. Fred ei varmaan koskaan pystyisi antamaan Roxannelle anteeksi sitä, että tämä oli alkanut heilastelemaan hänen tyttöystävänsä hengen riistäjän kanssa. Lily oli joskus miettinyt, pitäisikö hänen kertoa Fredille Jacobin salamyhkäisistä suunnitelmista, mutta oli lopulta päättänyt olla hiljaa. Fred oli muutenkin tappamassa Jacobia aina nähdessään tämän, ja jos poika tietäisi tämän suunnittelevan sisarensa murhaa tai jotakin yhtä hirvittävää, Fred todennäköisesti marssisi Jacobin luokse ja lähettäisi tämän saman tien takaisin manalaan, minne poika tosissaan kuuluisikin.
Shawnin kanssa Lily ei ollut jutellut moneen viikkoon, ei sen jälkeen kun poika oli lopulta kyllästynyt hänen tuittuiluunsa ja jättänyt hänet. Aina tavatessaan he välttelivät visusti katsomasta toisiinsa. Se oli epämukavaa ja vaivaannuttavaa.
Lilyllä oli ollut pitkään hirvittävän haavoittunut olo: hänestä oli tuntunut siltä kuin jokin suojamuuri hänen ympäriltään olisi pudonnut ja hän olisi ensimmäistä kertaa elämässään tuntenut selkeästi sen, kuinka kipeästi hän tarvitsi muita ihmisiä: rakkaidensa tukea, ymmärrystä ja hyväksyntää. Hän oli kuitenkin koko elämänsä ajan ollut kova ja lujatahtoinen, tehnyt itsenäisyytensä olemuksellaan hyvin selväksi. Nyt, kun hän tunsi muuttuneensa – tai enemmänkin olevansa vapautuneemmin oma itsensä – hän ei oikein osannut enää käyttäytyä normaalisti ja tunsi itsensä paljaaksi ja kumman epävarmaksi muiden seurassa. Hän olikin viettänyt yksinään paljon aikaa Tähtitornissa lukemassa – oli ikään kuin piiloutunut kaikilta omaan uuteen herkempään kuoreensa. Hänellä oli koko ajan hyvin paljas olo ja se oli erittäin epämukavaa.
Lucas Rome oli muutamina iltoina liittynyt hänen yksinäiseen lukupiiriinsä tähtitornissa. He olivat muodostaneet jonkinlaisen inhoavan ja ivailuntäyteisen ystävyyssuhteen. Lucas oli hyvin suorasanainen ja aika ajoin se sai Lilyn varpailleen: poika laukoi epämiellyttäviä totuuksia rauhallisella äänellään, siniset silmät pitkän ruskean tukan alta rauhallisesti vilkkuen ihan kuin mikään maallinen asia ei koskaan voisi vaikuttaa tähän millään tavalla. Lily oli myöntänyt itselleen olevansa jonkin verran ihastunut tuohon salaperäiseen ja rauhallisuutta huokuvaan luihuispoikaan, mutta ei aikonut ikimaailmassa kertoa sitä kenellekään. Se salaisuus pysyisi hänen mieltensä salaisissa lokeroissa kuolemaan saakka ja se oli varmaa. Joskus hänestä kyllä tuntui, että myös Lucas olisi saattanut pitää hänestä. Mutta poika oli luihuinen, joten tämän mielen koukeroita ei kannattanut paljon alkaa pohdiskelemaan.
Lily vilkaisi vielä itseään kylpyhuoneen peilistä ennen kuin sujahti viileään makuukamariin. Gabriella ja Roxanne pyörivät molemmat sängyissään siihen malliin, että varmaan kohta heräisivät.
Hän puki hämärässä päälleen, nappasi Tulisalamansa ja hiipi pois makuusalista. Oleskeluhuone oli hiljainen ja näytti kumman terävältä Lilyn silmissä, kun hän hyppeli alas kierreportaita.
Lilyn yllätykseksi Fred istui takkatulen edessä sohvalla ja tuijotti hiljaa suhisevaa hiillosta. Lily pysähtyi portaiden juurelle ja vain katsoi Frediä. Tästä näytti kumpuavan hiljaista, vahvaa voimaa ja haikeaa surua. Georgiannaako poika mietti?
Lily huokaisi ja lähti kohti Frediä. Punapää käänsi päätään ja pieni hymynkare nousi leikkimään huulilla. Ruskeat silmät näyttivät väsyneiltä ja onnettomilta, edes hymy ei saanut surun ja ahdingon merkkejä karistettua.
”Huispauskapteeni on sitten valmiina viimeiseen koitokseen?” Fred kysäisi ja teki tilaa sohvalla niin, että Lily mahtui Tulisalamoineen istumaan.
Lily huokaisi ja laski päänsä Fredin rinnalle. Fred tuntui ensiksi hämmentyvän ja jäykistyi, mutta rentoutui sitten ja laski kätensä Lilyn harteille.
”Minua jännittää”, Lily kuiskasi heiveröisellä äänellä. Hänen sydämensä sykähti kuin korostaen sanomaa.
Fred hymähti. ”Ja sinä myönnät sen?”
”Miksi en myöntäisi?” Lily ihmetteli ja saattoi melkein kuulla Fredin pyöräyttävän silmiään.
”Piti kai se tämäkin päivä nähdä. Ylpeä huispausrinsessa riisuu haarniskansa. Mikä sinua vaivaa?”
”Sitä kutsutaan hermoiluksi”, Lily puuskahti ja nosti päänsä serkkunsa rinnalta. ”Miksi sinä kyyhötät täällä yksinäsi? Jännitätkö peliä?”
Fred tuhahti. ”En.”
”Mitä sitten?”
”En mitään.”
”Älä esitä minulle. Jotakin tuolla sinun punaisen kuontalosi alla tapahtuu, niin epäuskottavaa kuin se onkin.”
”Hah hah.” Fred ei näyttänyt lainkaan huvittuneelta. Näin läheltä Lily saattoi nähdä selkeästi tummat silmänaluset. Fred vilkaisi häntä kyllästyneesti. ”En tiedä. Mikään ei vaan tunnu miltään enää.”
Yhtäkkiä Lily toivoi, ettei olisi kiusannut Frediä. Hän ei ehkä halunnutkaan tämän avautuvan hänelle.
”Mitä meinaat?”
”Pelkkää tyhjää. Koko ajan. Missään ei ole mitään mieltä.”
Keskustelun ankea suunta oli saanut Lilyn vaivaantumaan. Hän rykäisi. ”No, huispauksessa ainakin on. Nyt nyrpeä suu hymyyn ja lähdetään aamupalalle.”
Fred vilkaisi häntä vinosti, mutta kaikeksi onneksi nousi seisomaan ja auttoi Lilynkin ylös sohvalta. He lähtivät vaitonaisina muotokuva-aukosta ulos. Aurinko oli alkanut nousta Tylypahkan tiluksilla ja punaisen ja keltaisen väreissä ikkunasta sisälle karkaavat valonsäteet saivat Lilyn iloiselle mielelle niin, että oli helppo olla välittämättä Fredin synkeyttä huokuvasta olemuksesta.
Kun he laskeutuivat marmoriportaat alas, Lily näki tyrmien oven avautuvan ja Lucaksen astuvan etishalliin. Heidän katseensa porautuivat toistensa kasvoihin ja Lily tunsi hölmön hymyn kohoavan huulilleen ja tunsi olonsa entistäkin hölmömmäksi ilahtuessaan siitä, että hänet nähdessään myös Lucaksen huulet kääntyivät hymyyn.
”Onko nokkava neiti huispausrinsessa valmiina häviöön?” Lucas heitti.
Fred tuhahti. Lily irvisti Lucakselle. ”Minä en ole valmistautunut mihinkään muuhun kuin voittoon. On sinun onnesi, ettet pelaa huispausta, minä rökittäisin sinut kentällä pieniksi säälittäviksi luihuispalasiksi.”
Lucas virnisti. ”Olisi hauska nähdä sinun yrittävän.”
He olivat pysähtyneet Suuren Salin oville. Fred rykäisi ja kiskoi Lilyä salin suuntaan. Lily irvisti Lucakselle. ”Nähdään sitten, kun tulen ilkkumaan sinua luihuisten häviöstä.”
”Varo ettei ryhmy osu söpöihin pikku kasvoihisi”, Lucas hymähti. Fred kiskaisi Lilyn pois pitkätukkaisen luihuispojan luota ja lähti taluttamaan häntä kohti rohkelikkojen pöytää. Lily ei voinut olla vilkaisematta vielä taakseen: Lucas oli jäänyt seisomaan paikalleen ja katseli heidän menoaan.
”En käsitä, miksi sinä vaivaudut puhumaan tuolle törpölle”, Fred ynähti heidän istuutuessaan.
”Minusta on kiva soittaa suutani hänelle.”
”Mmm-hmm”, Fred mutisi vilkaisten häntä kulmiensa alta. Lily ei ollut huomaavinaan ja keskittyi lappomaan puuroa lautaselleen.
Vähän ajan kuluttua Hugo ja Gabriella tulivat Suureen Saliin. Lily tunsi kulmakarvojensa pongahtavan hiusrajaan saakka nähdessään kaksikon pitelevän toisiaan kädestä. Hän potkaisi Frediä pöydän alla. ”Katso!”
Fred mulkaisi häntä. ”Au! Mitä?”
”Hugo ja Gaby!”
Lilyn hämmennykseksi Fredin ilme kovettui. ”No voi, kun kiva.”
”Mikä sinua vaivaa?” Lily kysyi ihmeissään. Fred vain muljautti silmiään eikä vaivautunut vastaamaan. Poika laski punaisen päänsä ja tuijotti puuroaan vihaisesti aivan kuin se olisi tehnyt hänelle jotakin hyvin ikävää.
Gabriella ja Hugo tulivat heidän luokseen ja molempien hymyt hehkuivat niin, että Lilyn silmiin meinasi koskea. Hän tunsi hölmön virnistyksen leviävän kasvoilleen. ”Te näytätte siltä kuin joku olisi juottanut teille lemmenjuomaa. Mitä on tapahtunut?”
Hugo ja Gabriella vilkaisivat toisiaan niin imelästi, että Lily teki automaattisesti oksennusrefleksimäisen liikkeen. Hugo katsoi häntä laiskasti.
”Hugo ja minä olemme vähän niin kuin yhdessä”, Gabriella kertoi astetta kimeämmällä äänellä kuin millä tämä normaalisti puhui. Lily kohotti kulmiaan, ei Gabriellan hassusti muuttuneen äänen takia, vaan siksi, että huomasi tämän välttävän visusti katsomasta Frediin.
Lily henkäisi syvään ja palapelin palaset loksahtivat paikoilleen: kuinka Gabriella oli hiippaillut koko talven ajan salaperäisen poikaystävänsä kanssa kertomatta kenellekään mitään ja kuinka Fred oli aina ollut jossakin teillä tietämättömillä muiden ollessa koolla: Fred ja Gabriella olivat siis rietastelleet yhdessä!
Lily tajusi Gabriellan ja Hugon odottavan heiltä jonkinlaista vastareaktiota ilmoitukseen ja taputti käsiään yhteen. ”Vihdoinkin! On sitä kyllä odotettukin!”
Gabriella ja Hugo nauroivat. Fred tuijotti vieläkin puuroaan. Hugo vilkaisi parasta ystäväänsä kulmat koholla. ”Mikä sinua vaivaa?”
Niin, mikäköhän? Lily tuhahti mielessään. Gabriella oli yhtäkkiä hyvin kiinnostunut ilmassa leijuvista kynttilöistä.
Fred irvisti Hugolle. ”Jännitän luihuisia.”
Hugo vain kohotti kulmaansa. ”Aaaha.”
Kaverukset hiljenivät. Lily aisti jotakin kummaa poikien välillä ja rykäisi. ”Kuinka te nyt yhtäkkiä sitten tajusitte haluavanne homehtua yhdessä vanhoiksi ja ryppyisiksi?”
”Emme me tajunneet haluavamme homehtua yhdessä”, Gabriella tuhahti ja repi vaaleaa leipää pienemmiksi palasiksi. ”Me vain tajusimme kaiken sen opiskelun ja lukemisen keskellä, että meidän on hyvä olla yhdessä.”
”Niin, eli minä siis änkytin ihastumistani ja Gabriella päätti tukkia suuni ja vapauttaa meidät kiusallisesta keskustelusta”, Hugo tyrskähti ja Lilyn sydäntä lämmitti pojan leveä hymy. Hän oli harvoin nähnyt Hugoa niin onnellisena. Tuskin olisi viisasta kertoa tälle, että heidän serkkunsa oli rietastellut tämän ihastuksen kanssa pitkin vuotta. Lily mulkaisi Frediä. Inhottava, itsekäs häntäheikki!
Fred kohotti päätään aivan kuin olisi kuullut hänen haukkunsa mielessään. Hän katsoi Lilyä odottavasti. ”Mitä?”
”Ei mitään”, Lily tokaisi hyisesti.
Fred hymähti. ”Okei sitten.”
”Missä Roxanne on?” Gabriella kysyi. ”Hän lähti paljon ennen minua makuusalista.”
”Varmaan Jacobin kanssa hurjastelemassa”, Hugo veikkasi ja tyhjensi appelsiinimehunsa lasistaan.
Fred tuhahti kovaan ääneen. Samassa taivaansinisestä katosta hulmahti pöllöjen paljous ja huhuilu täytti koko Suuren Salin. Lilyn, Fredin, Hugon ja Gabriellan luokse lensi pöllöjä, ja he irrottivat niiltä niiden kantamukset vain tajutakseen, että he olivat saaneet kaikki samanlaiset kirjeet.
Lily repi kuorensa auki ja hymähti. ”Amelie haluaa tietää, onko minulla avecia häihin. Mitä väliä sillä on?” Lilyn mieli laski. Olisi ollut hauskaa pyytää vaikka Lucasta Albuksen ja Amelien häihin, mutta tuskin tämä olisi halunnut tulla. Toisaalta Lilyn sydän kaipasi Shawnin vapauttavaa ja suloista seuraa ja hänen teki mieli pyytää tätä kanssaan häihin… Shawn piti heidän sukulaisistaan ja tuli heidän kanssaan hyvin toimeen. Ehkä Lily pyytäisikin Shawnia tulemaan häihin. Ihan vain ystävällisissä merkeissä, vähän niin kuin rauhan eleenä.
”Ihan typerää”, Fred tuumasi ja heitti kuoren kädestään inhoavasti.
”En malta odottaa häitä”, Gabriella ilmoitti välittämättä Fredin tympeydestä ja hymyili seesteisesti silmät suljettuina aivan kuin olisi rukoillut.
”Uskomatonta, että kahden viikon kuluttua minun isoveljeni on mukamas naimisissa oleva aikuinen kurppa”, Lily tuumasi irvistäen. Albus aviomiehenä. Haha! Ei sillä, Amelie ja Albus nyt olivat muutenkin olleet kuin taikasauva ja käsi neljännestä luokasta saakka, kun olivat ensimmäisen kerran uskaltautuneet pussaamaan. Jos joidenkin liitto kestäisi varmasti, se olisi Albuksen ja Amelien.
”Lils, oletko puhunut Rosen kanssa?” Hugo kysyi. ”Onko hän tulossa häihin?”
”Viimeisessä kirjeessä Rose kertoi hänen ja Scorpiuksen olevan joidenkin kapinallisten leireissä auttamassa suomalaisia pitämään maata itsellään”, Lily kertoi ja hymy kohosi hänen huulilleen, kun hän mietti Rosea taistelemassa punainen, kikkara tukka hulmuten vapauden puolesta. ”Tuskin hän jättäisi häitä väliin.”
”Niin, tuskin”, Hugo mumisi näyttäen mietteliäältä ja myös hieman huolestuneelta.
”Rose on tulinen mimmi”, Lily muistutti Hugoa. ”Kyllä hän nyt pärjää muutamia jästisotilaita vastaan.”
”Niinpä kai”, Hugo hymähti nyt jo vähän hymyillen.
Kun he olivat syöneet aamiaisensa, he lähtivät kohti eteishallia. Hugo ja Gabriella menivät edeltä ja Lily hidasteli tahallaan Fredin kanssa, jotta pääsi haukkumaan tätä.
”Sinä ja Gaby! Senkin liero! Sinä olet kyllä tiennyt Hugon tykkäävän hänestä!”
Fred vilkaisi häntä hämmästyneenä. ”Mitä sinä selität?”
”Älä esitä! Tiedän sinulla ja Gabyllä olleen jotain meneillään!”
”No, entä sitten? Ei ilmeisesti ole enää”, Fred ärähti.
”Kuinka sinä saatoit? Tiesit kyllä Hugon pitävän hänestä!”
”Eihän se nyt minun ongelmani kai pitäisi olla?” Fred tuhahti tympääntyneenä.
”Itsekäs limanuljaska!”
”Itse olet”, Fred tokaisi kuulostaen siltä, ettei keskusteleminen tästä aiheesta olisi voinut vähempää häntä kiinnostaa. Sitten poika yhtäkkiä jäykistyi ja tuijotti tyrmiin vieviä ovia. ”Mitä tuolla tapahtuu?”
Lilykin kuuli sen. Tyrmäkäytävästä kuului riemukasta huutoa ja hurrausta. Lily ja Fred vilkaisivat toisiaan ja kurkistivat tyrmiin.
Lauma luihuistyttöjä oli saartanut pienikokoisen, mustatukkaisen tytön. Lily tunsi tulen leimahtavan sisällään, kun kaikki vihreisiin pukeutuneet luihuistytöt osoittelivat taikasauvoillaan keijukaismaista rohkelikkotyttöä kukin vuorollaan ja nauroivat ilkeästi. ”Friikkilehmä! Friikkilehmä!”
”Se joka haukkuu, on itse”, kuului Roxannen arvokas vastaus, jota lentelevät räät tämän pään ympärillä vähän vaimensivat.
Lily veti taikasauvansa esiin, mutta ei ehtinyt tehdä mitään, kun Fred oli jo marssinut raivokkain askelin tyttöjen keskelle ja heitti värikkäänä hohkaavan kilpiloitsun sisarensa ja luihuistyttöjen väliin.
Tytöt näyttivät järkyttyvän ja helähtivät kaikki eri suuntiin. Vain kopeakasvoinen Pamela Parkinson ja tämän uskollisimmat liehuletit jäivät kärkkymään lähelle.
Lily osoitti tyttöjä taikasauvoillaan. ”Säälittävää. Mitä Rox on teille muka tehnyt?”
”Kysymys ei ole siitä mitä hän on tehnyt, vaan mitä hän on”, Pamela tokaisi. ”Kaikki tietävät hänen pimahtaneen viime halloweenina! Hänestä on tullut kahjo friikki, vähän niin kuin vanhasta kunnon Punurmiosta!”
”Älä viitsi”, Roxanne ynähti maasta. Vihreä räkä oli peittänyt tämän kasvot melkein kokonaan. ”Minä olen ainakin triplasti coolimpi kuin Punurmio.”
”Sinä olet ainakin triplasti kuvottavampi kuin Punurmio – ” Pamela aloitti, mutta samassa Fred tarrasi tyttöä kurkusta kiinni ja nosti tämän ilmaan vaivautumatta käyttämään taikasauvaa.
”Fred – ” Lily hieman säikähti, Fred näytti siltä kuin voisi tappaa Pamelan. Pamelan siniset silmät täyttyivät järkytyksen kyynelistä tämän haukkoessa henkeään, Fred puristi ikävännäköisesti tämän kurkkua –
”Turpa kiinni minun siskostani, tyhmä bimbo”, Fred tokaisi ja heitti Pamelan tyrmän seinää vasten kuin nuken. ”Jätä meidät rauhaan tai pidän huolta siitä, että vietät valmistujaisiasi kalmarin kanssa Mustan Järven pohjassa.” Pamela kompuroi pois tyrmistä eteishalliin henkeään haukkoen ja kakoen uskolliset seuraneitinsä aivan kannoillaan.
Lily osoitti Roxannen kasvoja taikasauvoillaan ja poisti niiltä neonvärisen, limaisen peitteen. Roxanne tuijotti Frediä ruskeat silmät palaen.
”Fred – ” Roxanne sanoi tärisevällä äänellä. Fred näytti jäykistyvän ja laski katseensa Roxanneen. Hetken aikaa kaksoset tuijottivat toisiaan silmiin, sitten Fred yhtäkkiä hipaisi sormellaan hellästi Roxannen poskea ja lähti sitten harppomaan pois käytävältä.
Roxanne alkoi täristä. Lilyn kurkkua kuristi ja hän kyykistyi Roxannen vierelle. ”Rox – ”
”Ole hiljaa, Lillero”, Roxanne nyyhkäisi, työnsi hänet kauemmaksi ja pyyhälsi ulos tyrmistä. Lily huokaisi ja lähti serkkujensa perässä eteishalliin ja sieltä kohti huispausstadionia. ”Pahuksen Weasleyt.”
*
James painoi Avan ihanan lämmintä ja pehmeää vartaloa lähemmäksi itseään ja mutisi inhoavasti, kun makuuhuoneen oveen jyskytettiin. Ava käännähti tukahtuneesti äännähtäen ja hautasi kasvonsa hänen rintaansa.
”Kuka idiootti se on? Kirotaan se”, tyttö jupisi vaimeasti peittojen välistä.
”Mene pois!” James ähkäisi yrittäen saada uniseen ääneensä hieman volyymia ja auktoriteettisuutta.
Hetken aikaa James ehti toivoa heidän komentelunsa ajaneen jyskyttäjän kauas pois, mutta sitten ovi räsähti auki inhottavan paukahduksen ja valoryöpsähdyksen kera ja Shawnin kurjalla tavalla innokas ääni kantautui heidän korviinsa. ”Kyyhkyläiset! Ylösnousun aika!”
”Tähän aikaan lauantaiaamuna vain yksi osa minusta voisi nousta ylös”, James tokaisi. Ava nauroi peiton alla.
”Me myöhästymme huispausottelusta! Luihuinen vastaan Rohkelikko!” Shawn huudahti kuulostamatta ollenkaan väsyneeltä, mitä James ei voinut laisinkaan käsittää.
”Entä sitten? Miksi se sinua kiinnostaa?”
”Miksi ei kiinnostaisi?”
”Koska inhoat luudanvarsia?”
Shawnin into ei näyttänyt hiipuvan. ”Ehkä minä haluan nähdä jonkun heittävän Lilyä kaadolla päähän.”
”Totta puhuen sen minäkin haluaisin nähdä”, James myönsi ja antautui avaamaan silmänsä kokonaan auki. Ava painautui ihanasti vieläkin lähemmäksi häntä kuin pyytäen, ettei vielä tarvitsisi nousta. James ihaili tapaa, jolla hänen tyttöystävänsä osasi kietoutua hänen vartaloaan vasten.
Shwan näytti huomaavan heidän tunnelmansa peiton alla ja huokaisi dramaattisesti. ”Annan teille viisitoista minuuttia. Jos teitä ei näy alhaalla siihen mennessä, lähden yksin.”
”Viidessätoista minuutissa ehtii vaikka mitä”, James hymisi Avalle, joka mumisi puolihuolimattomasti takaisin suudellen hänen rintaansa kevyesti ja jatkaen suukotteluaan hänen kaulaansa pitkin aina korvannipukkaan saakka. Jamesin vartaloa kihelmöi ja hänen omistavat kätensä hakeutuivat hipelöimään Avan pehmeää ihoa. Hän käänsi Avan selälleen ja painoi huulensa tämän kovan, mutta samalla niin sileän vatsakummun päälle. Hän olisi voinut suukotella vatsaa ikuisuuden, eikä se silti olisi ollut tarpeeksi pitkä aika. Ava huokaisi raukeasti Jamesin antaessa huultensa jatkaa tutkimusmatkaansa. Hän hiveli ihanaa, samalla niin pehmeää ja samalla niin kovaa vatsakumpua.
Joskus James huomasi toivovansa, että minihirviö jäisi ikuisesti Avan vatsaan. Ainakin siellä se pysyisi turvassa. James rakasti minihirviövatsakumpua, mutta pelkäsi suunnattomasti tulevaa ja sitä, kun perunaotus päättäisi tulla ulos sieltä. Isänä oleminen tulisi varmasti olemaan hirvittävää ja järkyttävää. Perunahirviö ei todennäköisesti tekisi mitään muuta kuin huutaisi ja kakkisi. Ava saisi todellakin ottaa päävastuun perunamukulan hoitamisesta. James yritti olla ajattelematta tulevaisuutta mahdollisimman vähän, sillä perunahirviön ajatteleminen sai toisinaan hänen jalkansa vispaamaan ja teki hyvin tiukkaa olla loikkaamatta Tulisalaman selkään ja vilkuttaa iloiset jäähyväiset Aurorialle ja epämukavalle tulevaisuudelle. Mutta sitten hänen ei tarvinnut kuin katsoa Avan kauniisiin silmiin, ja kaikki epäilykset ja huolet kaikkosivat tiehensä ja hän tiesi olevansa juuri siellä, missä hänen kuuluikin olla.
”Sinä olet ihana”, James kuiskasi rakkaansa korvaan hetken mielijohteesta. Avan hengitys salpautui hetkeksi, sitten tyttö nosti kätensä hänen kasvoilleen ja suuteli hänen huuliaan pehmeästi.
”Sinä olet ihanampi.”
”Onko minihirviö sitten ihanin?” James pelkäsi olevansa niin tottunut kutsumaan heidän poikaansa minihirviöksi, että siitä todella muodostuisi pojan oikea nimi.
”Tai sitten ollaan yhdessä koko perhe ihanin.”
Perhe. Kuinka oudolla tavalla sydäntälämmittävä sana se olikaan. James ei ollut koskaan ajatellut, että pian hänellä olisi perhe, ihana nainen ja perunalta näyttävä pieni otus huolehdittavanaan. Ajatus ei saanut häntä jäykistymään kauhusta, pikemminkin lämmitti hänen sydäntään jollakin hyvin tyydyttävällä, rauhoittavalla ja pysyvällä tavalla. Aivan kuin pieni liekki jossakin hänen sisällään olisi syttynyt.
”Minä rakastan sinua”, James mumisi Avan kaulaa vasten, muttei ollut aivan varma mitä tyttö vastasi huokaillen takaisin.
He saapuivat alakertaan reippaasti myöhässä. Shawnia ei näkynyt, ruokailusalissa muutamat aurorikokelaat nautiskelivat unisina aamupalaa. James nappasi itselleen ja Avalle banaanin ennen kuin he lähtivät Tulisalamalla kohti Tylypahkan huippausstadionia.
Liehuvat liput tervehtivät heitä liehuen hurjan kannustusmelun tahtiin. Tylypahkan opiskelijat hurrasivat hurjasti ympäri stadionin: peli oli jo alkanut.
James kierteli katsomoita hetken aikaa yrittäen löytää väenpaljouden seasta Shawnin. Hänen oli vaikea keskittyä etsimäänsä, kun toinen hänen silmistään vierähti pakkomielteisesti koko ajan kohti peliä. Fred kirmasi juuri ilmassa napaten kaadon kesken luihuisten syötön. Punapää ampaisi suoraan kohti maalisalkoja ja Lily viiletti alhaalta aivan Fredin alle: luihuisten jahtaajien syöksähtäessä Frediä kohti tämä yksinkertaisesti tiputti sen sormistaan suoraan Lilyn odottaville käsivarsille. James katseli ihaillen, kuinka hänen sisarensa voimakas ja vikkelä syöttö sai kaadon sujahtamaan suoraan keskimmäisen renkaan lävitse.
”Rohkelikko johtaa 30-0!” kuului selostajan innostunut ääni. James epäili tämän olevan Rohkelikko. ”Rohkelikon kapteeni Lily Potter tekee kolmannen maalinsa!”
”Hyvä Lily!” Ava kannusti Jamesin takaa. James äkkäsi katsomon väenpaljouden joukossa istuvan siron hahmon, jolla oli lyhyt musta tukka ja hän ampaisi kohti Roxannen valloittamaa katsomoa. James ei aluksi edes tajunnut Shawnin ja Dominiquen istuvan Roxannen molemmilla puolilla, mutta oli tyytyväinen, kun näin oli. He laskeutuivat katsomoon ystäviensä luokse. Muutamat nuoret koripinkynsiläiset katsoivat heitä yllättyneinä ja hämmentyneinä.
Shawn vilkaisi heitä paljonpuhuvasti. ”Että sillä tavalla. Ehditte sittenkin.”
James vaihtoi Avan kanssa kiusoittelevan katseen. Ava puraisi huultaan tavalla, joka sai Jamesin toivomaan heidän olevan vieläkin kaksistaan makuuhuoneen hämärässä. Hän nielaisi, ravisteli päätään ja katsoi Shawnia nenäkkäästi.
”Totta kai ehdimme”, James vastasi pojalle istuutuessaan Roxannen taakse ja auttaessa Avan istumaan viereensä. Avan liikehdintä oli nykyään melkoista lyllerrystä, vaikka ei James ollut sitä uskaltanut ihan sellaiseksi kuvaillakaan Avan kuullen.
”Emme kai me tätä jättäisi näkemättä”, Ava lisäsi silmäänsä iskien Shawnille, joka pyöräytti silmiään.
”Lily on ihan mieletön!” Dominique hihkui ja James muisti serkkunsa olevan kiihkeäsieluinen huispaaja. ”En ole nähnyt vuosiin hänen pelaavan, tämä on ihan mahtavaa!”
James kumartui nojaamaan Roxannen olkapäähän. ”Oletko nähnyt unta siitä että joku kolauttaisi ryhmyllä Lilyä päähän?”
Roxanne vilkaisi häntä kuin hän olisi juuri lukenut tämän ajatukset. ”En unta, mutta mielikuvia kyllä. Kuinka niin?”
”Shawn ja minä toivomme sitä kovasti.”
”Mitä hän on teille tehnyt?”
Shwan naurahti epähuvittuneena kovaan ääneen.
James virnisti. ”Mitä hän ei olisi tehnyt?”
”Maalia vähään aikaan!” Dominique rääkäisi melkein pettyneenä. ”Näytä niille, Lils!”
James vilkaisi sisartaan, joka jahtasi juuri kaatoa kantavaa kaappikellon kokoista, ruskeahiuksista luihuista. Kaappikello heitti kaadon kohti Hugon vartioimia maalisalkoja.
”Rohkelikon pitäjä Weasley torjuu Baruskin syötön ja kaato toisella Rohkelikon Weasleyllä – Potter ja Peeks perässä – mahtava kuoleman kärjen muodostelma! Rohkelikko on selkeästi panostanut yhteispeliin tänä vuonna, mieletöntä taktiikkapeliä! Rohkelikko on tulessa!”
James hurrasi muiden mukana rohkelikkojahtaajien viilettäessä heidän ohitseen peräänantamattomalla voimalla. Jamesin oli pakko myöntää hänen siskonsa todella tuntevan huispauksen ja lentämisen salat kieroutuneen hyvin. Lily oli ovela pelaaja ja vieläkin ovelampi kapteeni: tyttö oli asettanut pelaajansa juuri oikeisiin kulmiin ja kohtiin niin, että rohkelikot pyörittivät peliä täysin eivätkä luihuiset mahtaneet sille mitään.
Roxanne naksautti kieltään ja James keskitti jälleen huomionsa tyttöön. Hänen olisi tehnyt mieli kaapata tyttö syliinsä ja viedä jonnekin syrjäiseen paikkaan, jottei tämän luihu poikaystävä olisi koskaan löytänyt tätä. Uutiset Jacobin omituisista puuhista Tylyahon puhvelinhajuisessa Rome-suvun talossa olivat saaneet Jamesin kiukkuisen ahdistuneeksi ja lohkaisseet ikävän palasen hänen onnestaan ja huolettomuudestaan. Kalvava epäilys tulevaisuudesta ahdisti toisinaan hänen sydäntään niin, että oli vaikea hengittää.
James kuitenkin jokseenkin oletti Roxannen nauravan sylki roiskuen vasten hänen kasvojaan, jos hän mainitsisi sanallakaan mitään epäilyttävää Jacobista. Mutta eikö hänen kuitenkin olisi pitänyt edes yrittää?
Ehkä… Tai sitten Roxannen kanssa olisi oltava ovelampi. Tämä ei koskaan suostuisi uskomaan pahaa sanaa kenestäkään läheisestään: Roxanne ei yksinkertaisesti toiminut sillä tavalla. Tytöllä oli liian uskollinen sydän siihen.
Jostakin syystä Roxannen sydämen kauneuden ajattelu sai Jamesin kiusaantuneeksi. Hän ravisteli itseään henkisesti ja kumartui jälleen Roxannen puoleen. ”Miten hurisee?”
Roxanne vilkaisi häntä kummastuneena. ”Ihan okei. Kuinka itselläsi?”
”Mainiosti. Miksi sinulla on räkää tukassa?”
”Jouduin keskelle räkää syöksevää lehmälaumaa.”
”Okei. Vieläkö tapailet liero-luiruasi?”
Roxanne tuhahti. ”Tarkoitatko Jakea?”
”Vieläkö tapailet sitä luirua?”
”Miksi se sinua kiinnostaa?”
”Olen omituisella tavalla utelias läheisteni seuraelämää kohtaan.”
”Puhuva apina sinä olet jos jotakin. Jacobilla ja minulla on kaikki hyvin.”
James mulkaisi Roxannea, joka irvisti kummastuneena takaisin. ”Mikä sinua vaivaa?”
”Eikö Jacobin käyöksessä ole sinun mielestäsi mitään luihua?”
”On, ja paljonkin.”
”Niin, kuten esimerkiksi sinun murhaussuunnitelmasi”, James tokaisi ivallisesti.
Roxanne tuhahti. ”Älä sinäkin aloita tuota hölmöä laulua.”
”Katso, James!” Ava hihkui ja puristi hänen kättään. James näki Fredin ja Lilyn heittelevän katoa toisilleen vapautuneen rennosti kaikkien pelaajien yllä luihuisten jahtaajien yrittäessä turhaan napata sitä. James hörähti nauruun.
”He kukkoilevat”, Dominique nauroi.
”Lils on huomionkipeä ja ovela pikku torakka”, James kehui kaikesta sydämestään. Lily ja Fred viskelivät kaatoa toisilleen siihen malliin, että pian rohkelikot johtivat ottelua 160-40.
”Kaduttaako?” James huikkasi Shawnille ja muksautti tätä olkapäähän. Shawn mulkaisi häntä.
”Mikä?”
”Että jätit siskoni.”
”Ehkä.”
”Ei!” James parahti ja loikkasi kiinni Shawnin valtaviin hartioihin. Joka puolelta kuului Rohkelikon kannustushuutoja: Rohkelikko oli tehnyt jälleen maalin. ”Et tee tätä minulle! Et taas! Juuri kun kaikki oli niin hyvin!”
”James, hillitse itsesi!” Dominique parahti ja kavahti kauemmaksi. ”Käyttäydyt kuin vajaaälyinen lapsi.”
”Sitähän hän onkin”, Shawn tokaisi kuivasti ja katseli tiiviisti taivaalle.
James ei välittänyt ystäviensä ilkeistä sanoista vaan tuijotti kiukkuisesti Shawnin niskaa ja yritti kääntää tämän päätä niin, että he olisivat kasvokkain. ”Sinun on triplasti parempi ilman siskoani, naistennaurattajalimamies! Sinkkuilu sopii sinulle paljon paremmin!”
”James”, Ava puuskahti ja nyki häntä takaisin istumaan. ”Anna olla.”
James vilkaisi tyttöystäväänsä kummeksuen. ”Miksi?”
”Ei se ole sinun asiasi.”
”Niin, James”, Shawn sanoi painokkaasti.
James pyöräytti silmiään. ”Noin te aina sanotte.”
”Ehkä voisit joskus kuunnella meitä.”
James tuhahti ja keskittyi katsomaan peliä. Luihuiset näyttivät voipuneilta ja kireiltä, rohkelikot näyttivät riemukkailta ja ylpeiltä. Samassa Gabriella syöksyi hurjaa vauhtia alas ja James näki kultaisen kimalluksen lähellä lumista, vihertävää nurmikkoa.
Myös Luihuisten etsijä oli nähnyt siepin, nyt molemmat kirmasivat kiihkeästi kohti tuota kultaista palkintoa koko stadionin pidätellessä henkeään –
James haukkoi henkeään Luihuisten etsijän napatessa siepin suoraan Gabriellan nenän edestä –
”Merlinin sisarien irstaat iltatoimet!” hän rääkyi rohkelikkojen voihkiessa ja huutaessa pettyneinä ja järkyttyneinä ympäriinsä. ”Kautta itkevien hevoskotkien joulutanssien! Miten tällaista voi tapahtua?”
”Lillero raivostuu!” Roxanne hihkaisi ilahtuneena, eikä välittänyt muiden mulkoilusta.
Lily todellakin näytti raivostuneelta. Siskon pisamaiset ja hiestä kiiltelevät kasvot, jotka vain hetki sitten olivat loistaneet ylpeyttä ja tyytyväisyyttä, olivat raivosta kiristyneet ja sinisten silmien murhaava katse oli kohdistunut suoraan Gabriellaan, kun tämä laskeutui luudallaan kohti maata. Gabriella näytti lyödyltä ja roikotti päätään surkeana. James näki Hugon ja Fredin viilettävän salamana Lilyn perään.
”Mistä lyödään vetoa, että Lils kiroaa Gabyn?” Dominique kysäisi kevyesti.
”Ennemminkin tunkee luudanvarren johonkin vähemmän imartelevaan, ahtaaseen paikkaan”, Roxanne mumisi ja yritti venyttää päätään niin, että näkisi mitä huispauskentällä tapahtui.
Lily oli lentänyt Gabriellan eteen ja sätti tätä nyt kehonkielestä päätellen oikein olan takaa. Hugo laskeutui Gabriellan viereen ja näytti tunkeutuvan tyttöjen väliin sovittelevasti, kädet ylhäällä.
”Että sellainen peli!” Shawn huudahti ja vaikutti kumman riemastuneelta. James kohotti kulmiaan ystävälleen.
”Onko sinusta jotenkin hienoa, että luihuinen voitti?”
”Ei, mutta minusta on hienoa, että Lily hävisi.”
Roxanne nosti kätensä ilmaan ja Shawn läiskäisi sitä niin, että kajahti. Ava nauroi.
”Te olette hassuja.”
Roxanne ja Shawn virnistelivät toisilleen.
”Lähdetäänkö Tylyahopäiville? Siellä on tänään kevätmarkkinat”, Dominique ehdotti. ”Otetaan Lillero mukaan niin ehkä hän vähän piristyy.”
”Piristyy?” Roxanne toisti inhoavasti. ”Tainnuttaa hänet pitäisi. Hän on tämän pelin takia tulesta ja kiukusta kihisevä ainakin viikon.”
Samassa Roxanne haukkoi henkeään ja valahti takaisin penkilleen istumaan aivan kuin tämän jalat eivät olisi yhtäkkiä kantaneetkaan. James valahti serkkunsa viereen ja tuijotti tämän ahdistuneita kasvoja. Roxanne huohotti silmät suljettuina aivan kuin olisi nähnyt jotakin järkyttävää.
James tarttui tytön olkapäihin. ”Rox!”
Roxanne avasi silmänsä ja James haukkoi henkeään – hetken aikaa Roxannen silmät kiiluivat vitivalkoisina ja hohkasivat kummaa, kirkasta valoa. Sitten ne palautuivat takaisin ruskeiksi kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan.
”Mitä hittoa tuo oli?” James puuskahti järkyttyneenä.
Roxanne tärisi. ”Jamie, minua pelottaa.”
Jamesin kädet tytön olkapäillä kiristivät otettaan kuin automaattisesti. ”Mikä?”
”Sinulle tapahtuu jotakin”, Roxanne puuskahti itkuisella äänellä. ”Näen tuota näkyä jatkuvasti. Sinä huutamassa ja kätesi ovat ihan veressä ja sinulla on jokin niin hätänä, ettei kukaan voi auttaa – ”
Jamesin kurkkua kuristi. ”Ei minulle mitään tapahdu.”
Roxanne päästi kummallisen, tuskastuneen ja ahdistuneen äännähdyksen, tarrasi hänen takinkauluksiinsa, kiskaisi hänet itseensä kiinni ja hautasi kasvonsa hänen rintaansa vasten kuin olisi halunnut piiloutua hänen ihonsa sisälle. James silitti tytön hiuksia ja katsoi Avaa tämän olan ylitse. Ava näytti säikähtäneeltä ja katsoi Roxannen surullista olemusta huolestuneena.
”Minä rakastan sinua”, James muotoili sanat huulillaan ja ojensi roxannettoman kätensä kohti Avaa. Ava hymyili, tarttui hänen käteensä ja huolenrypyt katosivat tämän kasvoilta.
”Minäkin rakastan sinua.”
*
Tylyaho oli täynnä kaikennäköisiä ja kokoisia mammeleita, jotka olivat tulleet tutkimaan markkinoiden antia. Päivä oli ankean harmaa, eikä kevätaurinko päässyt valaisemaan sitä paksun pilvipeitteen välistä. Roxanne oli melkoisen varma niskanivelensä löystyvän pysyvästi kaikesta siitä pään kääntelemisestä. Hänen koko vartalonsa tärisi kauttaaltaan koko ajan aivan kuin se olisi odottanut uutta väkivaltaista näkyhyökkäystä.
Näyt olivat perseestä, siihen lopputulokseen hän oli tullut. Näky tuskaa karjuvasta Jamesista oli kiusannut hänen verkkokalvojaan jo monen viikon ajan eikä Roxanne saanut karistettua pois tunnetta, että jotakin todella ikävää oli tapahtumassa.
”Rox? Kaikki ok?” James katsoi häntä huolestuneena. Poika käveli Avan ja Shawnin välissä eteenpäin mammoja täynnä olevalla tiellä. Lily motkotti Fredille, Hugolle ja Gabriellalle pelistä heidän edellään niin kovaan ääneen, että jokainen markkinoilla oleva olisi saattanut halutessaan kuulla, mitä mieltä Lily Potter oli huispauskauden päätöspelistä. Gabriella vaikutti masentuneelta, Lily taas huokui ympärilleen turhautunutta raivoa.
”Kaikki ok”, Roxanne huijasi Jamesia. ”Naama eteenpäin ja nauti markkinahulinasta.”
James tuhahti, mutta ruskeiden silmien katse söi hänen kasvojaan nälkäisen huolestuneena.
”Älä jaksa”, Roxanne tokaisi pojalle. James avasi suunsa sanoakseen jotakin, mutta jähmettyi yhtäkkiä ja tuijotti jonnekin Roxannen olan ylitse.
Roxanne käännähti salamannopeasti ympäri valmiina kohtaamaan nälkäisen hevoskotkan tai sieluja vaanivan ankeuttajan, mutta ei nähnyt kuin innokkaita ja iloisia, markkinakojuja tonkivia vanhuksia ympärillään.
”Koira!” James rääkäisi. Heidän pieni seurueensa pysähtyi.
”Mitä?” Ava ihmetteli ja kääntyi katsomaan Jamesin tuijottamaan suuntaan.
”Mikä koira?” Shawnkin hämmästeli ja katseli korkeuksistaan markkinaväkeä. ”Ai Aqualine?”
”Miksi sinä kutsut Aqualinea koiraksi?” Ava närkästyi, mutta James teki kädellään vaientavia huiskimisliikkeitä.
”Minä näin Aqualinen tuolla! Hän tuijotti meitä ja irvisti minulle – se oli pelottavaa! Mihin se koira katosi? Minä aion kyllä – ”
Roxanne tunsi väristysten kulkevan pitkin vartaloaan ja hänen vatsaansa kouri. Tässä se oli, jotakin ikävää oli aivan varmasti tapahtumassa, hän tunsi ja tiesi sen –
Samassa jäntevät kädet tarrasivat häneen takaapäin ja Roxanne puhkesi hymyilemään, kun matala ääni kuiskasi hänen korvaansa: ”Mitä täällä tapahtuu?”
Roxanne käännähti ympäri ja hautasi päänsä Jacobin syliin onnellisena siitä, että poika oli ilmestynyt paikalle. Samassa hän muisti Fredin olevan ihan lähellä ja hänen sydäntään kouri, hän pyörähti ympäri valmiina puolustamaan poikaystäväänsä, mutta Fred tuijotti Jacobia vähän matkan päästä kylmästi kasvoihin eikä tehnyt elettäkään, mikä oli paljastanut mahdolliset murhausaikeet. Jacob ei näyttänyt olevan moksiskaan.
”Mitä sinä täällä teet?” Roxanne sihahti Jacobille ja pyöräytti silmiään Fredin suuntaan. Jacob hymyili hänelle ja Roxanne tajusi pojassa olevan jotakin erilaista: tämä vaikutti iloiselta ja onnelliselta, aivan kuin jokin taakka tämän harteilta olisi juuri pudonnut pois.
”Minun oli löydettävä sinut. Minun täytyy kertoa sinulle jotakin.”
”Kertoa minulle mitä?”
Jacob hymyili leveästi ja puristi hänen käsivarsiaan hellästi, mutta lujasti. ”Tule mukaani, niin näytän sinulle.”
”Sinä et muuten vie häntä minnekään”, James ärähti kovaan ääneen yhtäkkiä heidän takaansa.
Jacob kohotti katseensa Jamesiin. ”Älä viitsi, apinapoika. Ei hänelle mitään minun kanssani tapahdu.”
”Enpä usko”, James tokaisi.
Shawn risti kätensä puuskaan. Hugo veti Gabriellaa kädestä ja he tulivat seisomaan rinnatusten muiden kanssa. Lily irvisteli Jacobille. Ainoastaan Fred jäi taka-alalle.
”Oikeasti, kaverit, antakaa olla”, Roxanne puuskahti. Hän tiesi sydämessään, ettei Jacob koskaan tahtoisi hänelle mitään pahaa.
”Antakaa heidän mennä”, Fred tokaisi kovaan ääneen.
Roxannen sydän muljahti.
James tuijotti Frediä. ”Oletko hullu? Tuo hyypiö murhasi sinun tyttöystäväsi!”
”Jacob on luvannut sovittaa syntinsä, vai mitä Jacob?” Fred älähti.
Jacobin ilme tuskin värähti. ”Sopimus on sopimus.”
Roxanne tuijotti veljeään ja sitten Jacobia. ”Mitä täällä tapahtuu? Mikä sopimus? Mistä te puhutte?”
”Tule mukaani, niin selitän.”
Roxanne nyökkäsi, hämmentyneenä, mutta luottavaisena, katsoen tiiviisti Jacobin vaaleanvihreisiin silmiin. Lily tarrasi hänen viittaansa. ”Rox, kuuntele minua – ”
”Niin kuin sinä aina kuuntelit minua?” Roxanne tuhahti. Lily ärsytti häntä.
”Rox – tuo suunnittelee jotakin ikävää – ”
”Pidä sinä vain huoli omista limanuljaskoistasi. Huhu kiertää, että sinä olet vehtaillut Lucas Romen kanssa –
Shawnin ilme Lilyn takana kiristyi. Lily tuhahti.
”Ei se nyt liity mitenkään tähän – ”
”Tarkoitan vain sitä, että pidä sinä nokkava pieni hyppyrinenäsi pois minun rakkauselämästäni ja keskity ihan vain omaasi – ”
”Missä Ava on?” James tokaisi yhtäkkiä kovaan ääneen ja pyöri vinhasti ympäri. ”Mitä hittoa? Mihin hän meni?”
Avaa ei tosissaan näkynyt missään. Heidän pieni joukkionsa oli kasautunut keskelle toria, jossa oli joka puolella myyntikojuja ja markkinaväkeä. Avan kinuskista hiuspaljoutta ei näkynyt missään lähettyviltä. Jostakin torin laidalta kuului iloista laulua ja musiikkia.
James alkoi hengittää raskaasti kuin vihainen sonni. ”Se koira.”
”Eihän Aqualine olisi voinut saada Avaa katoamaan – ” Lily aloitti, mutta James huitoi sisarensa hiljaiseksi kädellään.
”Ihan varmasti! Se koira irvisteli minulle tuolla vain hetki sitten ja hyvin pahaa enteilevään sävyyn! Missä helvetissä Ava on?”
”Etsitään hänet”, Shawn tokaisi ja kiskaisi Dominiquen kädestä mukaansa. Hugo, Fred ja Gabriella lähtivät toiseen suuntaan ja Lily ja James tunkeutuivat syvemmälle torille ihmisten välistä.
Jacob ja Roxanne lähtivät eri suuntaan kuin muut ja pitelivät toisiaan kädestä kiinni ja vaikka huoli Avasta kuristi Roxannen kurkkua, hän pani merkille Jacobin olemuksen keveyden. ”Mitä ihmettä sinulle on tapahtunut?”
Jacob hymyili ja tämän silmät sädehtivät. ”Ratkaisin meidän ongelmamme.”
”Onko meillä ollut jokin ongelma?” Roxanne ihmetteli.
”En halua puhua tästä täällä – etsitään Ava ja mennään sitten jonnekin – ”
Mutta Avaa ei löytynyt mistään. He palasivat torille, missä James tärisi järkytyksestä ja tämän silmät pyörivät päässä kuin mielipuolella. Lily piteli veljeään käsivarsista ja yritti selkeästi puhua tälle järkeä. Jacob ja Roxanne menivät sisarusten luokse.
”Se koira on tekemässä minihirviölle jotakin. Ihan varmasti. Jotakin tapahtuu. Minä tunnen sen. Minä tapan sen hurtan, olisi pitänyt tappaa se jo aikapäiviä sitten, ihan alussa – ” Jamesin puhe kuulosti sekavalta ja vauhkolta.
Roxanne tunsi, kuinka hänen mielensä tyhjentyi ja Tylyahon tilanne katosi hänen tietoisuudestaan – tilalle nousi kuva turkoosina hohkaavasta luolasta, kinuskinväriset silmät olivat täynnä kyyneleitä, Ava haukkoi henkeään, hopeinen välähdys, James huutamassa, punaista joka puolella – ”
”ROX!”
Roxanne hätkähti irti näystään ja lennähti takaisin Tylyahon torille. Jacobin kädet puristivat häntä tiukasti, pitivät häntä pystyssä –
James tuijotti häntä ja serkun kasvot olivat jännittyneet ja jäykät. ”Mitä?”
”Näin turkoosin luolan. Ja Avan”, Roxanne sai kuiskattua.
”Turkoosin luolan -?” Jacob aloitti.
”Se on merenneitoluola!” Lily huudahti.
Lily oli tuskin saanut sanoja ulos suustaan, kun James kiskaisi luutansa kainalostaan, kurotti tarttumaan Roxannen käteen ja kiskaisi tämän irti Jacobista. Sanaakaan sanomatta ja vähän kovakouraisesti James nosti Roxannen eteensä luudalle ja ponkaisi hurjalla voimalla märästä, mutaisesta maasta vauhtia.
”Menkää hakemaan apua!” James karjui Lilylle ja Jacobille.
”Jamie!” Roxanne kiljui. ”Miksi sinä minut kaappasit?”
”En luota siihen lieroon – en suostu siihen, että sinutkin viedään minulta – Roxannen sydän lepatti. James oli kerta kaikkiaan apinoista apinoin. Huoli Avasta tärisytti hänen aivojaan samaan aikaan, kun tuuli tuntui repivän hänen ihoaan irti: hän ei ollut koskaan lentänyt luudalla niin lujaa, James lensi Tylyahosta kohti Kiellettyä Metsää salamannopealla vauhdilla.
”Hän ei ehdi tehdä mitään, mitään ei tapahdu, meistä tulee onnellisia perunahirviön vanhempia, meistä tulee onnellinen ja ihanin perhe – ” Roxanne kuuli Jamesin mutisevan hurjana viuhtovaa tuulta vasten. Mielikuva tuskaa huutavasta Jamesista poltti Roxannea jälleen, tärisytti häntä kauttaaltaan… hän kuuli takaansa huutoa ja näki Lilyn ja Jacobin lentävän luudalla heidän perässään.
”Lils ja Jake ovat perässämme.”
Jamesin rinnasta kuului kiukkuista murinaa.
Kielletty Metsä oli vain yhtä vihreää välähdystä heidän allaan, kun James kiisi kohti metsän keskustaa itsekseen muristen. Roxanne pelkäsi, mitä he löytäisivät merenneitoluolasta ja mitä oli tapahtumassa, hän ei halunnut nähdä, ei halunnut Jamesin joutuvan näkemään…
Tuuleen sekoittui jotakin – tyttöjen kimakoita, kovia, säikähtäneitä ääniä – vähän kauempana edessä metsän keskellä näkyi tummana kohoava valtava kivenmurikka, jonka kattoaukosta hohkasi turkoosina loistavaa valoa. Tyttöjen kovat ja kimakat äänet tulivat kuitenkin jostakin lähempää.
”He ovat tuolla alhaalla”, James kähähti karhealla äänellä.
Roxanne kietoi kätensä taakseen, Jamesin ympärille. ”Jamie…”
James puristi Roxannea tiukasti itseään vasten kuin keräten voimaa suunnatessaan Tulisalaman kohti maata. Roxanne käänsi päänsä ja näki Jacobin ja Lilynkin laskeutuvan alemmaksi…
Päivä oli muutenkin harmaa, mutta puiden alapuolella oli vielä harmaampaa ja ankeampaa. Roxanne räpytteli silmiään, oli vaikea totuttautua yhtäkkiä niin pimeään. Jostakin läheltä kuului itkua.
James veti syvään henkeä ja Roxanne läimäytti kätensä serkkunsa suulle estääkseen tätä huutamasta. ”Shh! Ihan hiljaa!”
James vilkaisi häntä kopeasti silmäkulmastaan. Roxanne kohautti olkiaan takaisin. ”Teille ei selkeästikään ole opetettu vakoilemistaitoja Auroriassa.”
”Anteeksi, jos ninjataitoni eivät ole nyt terävimmillään”, James tokaisi takaisin ja lähti tarpomaan oksia ja puskia pois tieltään työnnellen eteenpäin vetäen Roxannen mukaansa. Roxanne räpytteli silmiään kohti puiden oksien peittämää taivasta – Jacobia ja Lilyä ei näkynyt.
Edestäpäin kuului kovaäänistä tytön itkua. Roxanne tunsi Jamesin tärisevän ja heidän yhteen liitetyt kätensä hikoilivat ja liukastelivat toisiaan vasten. Yhtäkkiä Roxanne meinasi kompuroida johonkin paksuun keppiin – James tarrasi hänestä kiinni ja piti häntä pystyssä. Roxanne tajusi kompastuneensa katkenneeseen luudanvarteen. Heidän takaansa kuului kahinaa ja Lily ja Jacob rämpivät metsän keskeltä heidän luokseen. James tuskin vilkaisi heitä.
”He ovat tuolla”, James mutisi ja osoitti eteenpäin. ”Mennään – ”
”Vauhtia! Sinusta on tullut kömpelö”, kuului kimakka, jännittynyt ääni Jamesin osoittamasta suunnasta. James jäykistyi.
”Aqua – pyydän – lopeta tämä mitä ikinä suunnitteletkaan – ” Avan ääni oli anova.
”Nopeasti nyt – ”
”TAINNUTU!” Punainen valo välähti ja yhtäkkiä Lily valahti maahan. James, Jacob ja Roxanne kohottivat sauvansa, metsän pimeydestä kuului kahinaa ja taas punainen valo välähti – Jacob valahti veltoksi –
James kiskaisi Roxannen mukaansa ja lähti matalana juosten rämpimään kohti Avan ja Aqualinen edestä kuuluvia ääniä, mutta metsän pimeydestä syöksyvä tainnutusloitsu teilasi Jamesin ja poika mätkähti maahan raajat levällään –
Roxannen kurkusta karkasi säikähtänyt kiljahdus. Metsä oli aavemaisen pimeä ja jossakin joku vaani häntä – Avan itku kuului lähempää –
”Tämähän meni paremmin kuin hyvin”, kuului tuttu ääni ja lehtien kahinaa, kun kurvikas ja lyhyt hahmo tarpoi Roxannen hämärään näköpiiriin metsän pimeydestä. Roxanne osoitti tärisevällä kädellään taikasauvaansa puristaen tulijaa, mutta se lennähti hänen kädestään kurvikkaan hahmon odottaviin käsiin. Roxanne tajusi tuijottavansa magia-Meganin pyntättyihin ja kireisiin kasvoihin.
”Sinä! Mitä hittoa sinä täällä pusikossa oikein tainnuttelet ihmisiä?” Roxanne säikähti.
Megan puhkesi nauruun. ”Minulla ja Aqualinella on yhteisiä projekteja.”
Roxannen vatsaa etoi. Hän toivoi Jamesin, Lilyn ja Jacobin herpaantuvan kuin ihmeen kaupalla tajuttomuustiloistaan. ”Mitä projekteja?”
”Voi, näet ihan kohta.”
Roxanne tajusi Jacobin velton ruumiin roikkuvan Meganin takana. ”Mitä hittoa täällä tapahtuu? Oletteko te seonneet?”
Megan nauroi. Roxannen takaa kuului kahinaa. ”Onko kaikki ok?”
Aqualine roikotti valtavamahaista Avaa käsipuolessaan. Ava näytti kauhistuneelta ja tuijotti Roxannea silmiin pelokkaana. Roxannen olisi tehnyt mieli juosta tytön luokse ja ottaa tämä syleilyynsä, mutta arveli Meganin ja Aqualinen tappavan hänet silmänräpäyksessä, jos hän sellaista yrittäisi.
”Te lesbiaanit olette todella pimahtaneet lopullisesti”, Roxanne päräytti kovaan ääneen.
Hänen yllätyksekseen Megan ja Aqualine nauroivat, mutteivät vaivautuneet kommentoimaan asiaa. Tytöt katsoivat toisiaan.
”Onko kaikki valmista?” Megan kysyi Aqualinelta.
”On. Hoiditko sinä sen apinan?”
”Jep, ja punapää-pikkusiskon myös.”
”Hyvä. Mennään sitten.”
Aqualine työnsi tärisevää Avaa eteenpäin ja Megan tökkäsi Roxannea ristiselkään kuin käskien häntä liikkumaan. Jacobin tajuton ruumis leijui heidän takanaan aavemaisesti ja Roxannen mieleen muistui heidän retkensä Venäjälle ja Dumstrangiin. Muisto sai jostakin syystä kyyneleet hänen silmiinsä. Mitä jos nämä hullut lesbiaanit olivat päättäneet uhrata heidät jollekin pirulle tai demonille tai jopa Saatanalle? Oliko lesbiaaneilla oma Saatanansa?
Ava itki hysteerisesti ja Aqualine käski tätä lopettamaan. Roxannesta tuntui siltä kuin Avan hätä olisi sykkinyt hänen sydämessään ja häntä raivostutti. Ava oli viimeisillään raskaana ja nämä lesbiaanit pakottivat tytön rämpimään pimeässä metikössä! Eihän se nyt ollut oikein millään tavalla! Minkä himputin takia James ja Lily olivat antautuneet tainnutettaviksi? Ei Roxanne saisi yksinään pelastettua Avaa näiden mielipuolisten lesbojen kynsistä.
He saapuivat valtavan kivenmörikän luokse. Ava nyyhkytti. ”Aqualine, anna minun mennä. Älä tee tätä.”
Tiesikö Ava, mitä Aqualine suunnitteli?
”Sinä tiedät haluavasi tätä itsekin”, Aqualine tokaisi kylmästi ja tönäisi Avan ahtaaseen koloon, josta pääsi luolaan sisälle. Avan itku sai veren kohisemaan Roxannen korvissa.
He kompuroivat kivikolosta turkoosina hohkaavaan luolaan. Suuri turkoosi allas lainehti odottavasti kostean luolan keskellä. Harmaa taivas aaltoili luolan katon aukossa synkkänä.
Megan tönäisi Roxannen luolan kostealle kivilattialle. Aqualine työnsi Avan lattialle hänen viereensä ja Roxanne yritti ottaa tytön vastaan niin, ettei tämä olisi valtavine mahoineen loukannut itseään. Roxanne kietoi kätensä Avan ympärille Meganin ohjatessa Jacobin velton ruumiin kivelle makaamaan. Aqualine asteli luolan seinustalle ja näytti näpertelevän jotakin selkä heihin päin käännettynä, mutisten itsekseen jotakin kummaa. Turkoosi vesi liplatti hassun kovalla äänellä kosteaa kiveä vasten.
”Mitä täällä tapahtuu?” Roxanne mumisi Avalle, joka tärisi itkusta, eikä saanut sanaa suustaan. Megan kääntyi hymyilemään punaisilla, paksuilla huulillaan Roxannelle.
”Olen odottanut tätä niin kauan. Vihdoin Jacobista tulee minun.”
Roxanne naurahti. ”Jos sinä et saa miehiä kuin tainnuttamalla heidät, niin ehkä sinun olisi sittenkin parempi pysytellä tyttömeiningeissä.”
”Sinä olet aika hauska. Harmi, että sinun on kuoltava.” Megan vaikutti melkein aidosti olevansa pahoillaan. Roxannen sydäntä kouri.
”Aneeksi, mutten ihan ymmärrä”, hän sanoi kohteliaasti. ”Miksi minun on kuoltava?”
”Voimat, joilla toimme Jacobin takaisin, vaativat veronsa ja sinä olet vero hänen elämästään. Kuolema ottaa hengen hengestä. Olet tehnyt hidasta kuolemaa koko ajan, etkö ole tuntenut sitä? Jacob on imenyt sinusta elinvoimaa, luuletko että hän muuten olisi sinun kanssasi ollut? Hänen oli pakko pysytellä lähellä sinua, imeäkseen sinusta voimaa niin, että ylösnousemusmanaus täyttyisi. Sinun täytyy kuolla, jotta hän voi pysyä elossa.”
Roxannen aivot löivät tyhjää. ”Jos minä kuolen muutenkin, miksi olette järjestäneet tällaisen aavemaisen seremonian?”
”Aqualla on projekti, johon hän tarvitsee kuolemasta purkautuvia voimia.” Megan virnisti ilahtuneena Aquan selälle. ”Päätimme yhdistää suunnitelmamme.”
”Aqua aikoo muuttaa minut merenneidoksi”, Ava hönkäisi itkunsa välistä.
”Öö – hän mitä - ?”
Samassa Aqualine käännähti niin, että he saattoivat nähdä mitä tämä oli luolan seinustalla hivellyt. Tytöllä oli siroissa käsissään valtava, hopeinen puukko. Aqualine näytti mielenvikaiselta turkoosin valon hohteessa, hullun kiilto silmissään ja tyytyväinen hymy huulillaan. ”Niin. Kaikki on valmiina. Muodonmuutosloitsut ovat valmiina. Enää minun on vain otettava sen apinan siittämä otus pois sinusta.”
Ava tärisi ja tämän suusta pääsi kauhistunut hengähdys. Roxanne tunsi hurjaa halua purskahtaa nauruun, eikä oikein itsekään ymmärtänyt miksi, sillä hän ei ollut koskaan ollut yhtä peloissaan.
Megan oli sulkenut silmänsä ja mutisi jotakin matalalla äänellä. Tytön hiukset hulmusivat, vaikkei luolassa tuullut ollenkaan. Roxanne saattoi tuntea taian ihollaan.
Aqualine alkoi astella lähemmäksi heitä. Roxanne työnsi Avan selkänsä taakse. ”Pysy kaukana hänestä, kahjo lesbiaani!”
”Hän on minun”, Aqualine mumisi silmät kiiluen. Ava itki mielipuolisesti.
JAMES! JAMES! JAMES! JAMES! JAMES! JAMES! JAMES! Roxanne huusi päänsä sisällä, tuntien mielettömän purkauksen räjähtävän ulos ihostaan, sielunsa silmillä hän näki Jamesin avaavan täyteläisen ruskeat silmänsä, kauhuissaan henkeä haukkoen –
Roxanne tajusi lentävänsä yhtäkkiä ilman halki sivuun Aqualinen kumartuessa kauhusta kiljuvan Avan luokse. Roxanne kolautti päänsä ikävästi seinän kiveen ja luola sumentui hänen silmissään – hopeinen välähdys – kauheaa, kimeää huutoa –
”EI! EI!” Meganin ääni oli järkyttynyt, kun tämä huusi ääneen. ”EI! Jokin on vialla!”
Sumein, kyyneleisin silmin Roxanne yritti nähdä mitä tapahtui, hänen päänsä ei totellut, ihan kuin se olisi ollut muutaman näkymättömän ryhmyn ahdisteltavana - inhottava jomotus sai kaiken pimenemään ja taas hälvenemään…
Jacobin rinnassa loisti valkoisena ja kaikissa mahdollisissa väreissä sykkivä valo, joka valaisi turkoosin luolan kauttaaltaan loistollaan. Valossa oli jotakin hyvin kaunista ja lohduttavaa. Sokaiseva, kirkas välähdys näytti räjähtävän ja sitten sammui yhtä nopeasti kuin oli syttynytkin. Hetken aikaa oli täysin hiljaista ja pimeää.
”Ei, ei!” Megan alkoi huutaa ja itkeä. ”EIIIIII!”
Roxanne tunsi sydämensä täyttyvän kylmyydestä ja hän tiesi mitä oli tapahtunut, muttei voinut uskoa sitä, ei halunnut uskoa… Jacob oli yhtäkkiä poissa, ja Ava oli ihan, ihan liian hiljaa –
Samassa hän kuuli Jacobin äänen korvassaan. ”En minä ole poissa. Olen täällä.” Lämmin, lohduttava ja pelastava lämpö täytti Roxannen sydämen. ”Olen aina kanssasi. Nyt sinun on pelastettava Jamesin ja Avan vauva.”
”Ava…” Roxanne yritti keskittää sumean katseensa. Hän tunsi Jacobin vierellään ja tunsi myös äitinsä olevan lähellä, tunsi tämän rakkauden lämmön ja sen tuoman voiman. Aqualine näytti olevan yltä päältä veressä ja ähelsi ja puhisi, hopeinen veitsi välähteli, Ava makasi tämän vieressä elottomana –
Roxanne lähti ryömimään heitä kohti yrittäen olla välittämättä päänsä pyörimisestä. Ei, hän ei voisi antaa Avalle tapahtua mitään, ei, James tarvitsi Avaa, heidän vauvansa tarvitsi heitä… Megan nyyhki ja itki kuin palosireeni Jacobin elottoman ruumiin päällä. Roxanne ryömi lähemmäs Avaa ja Aqualinea ja haukkoi henkeään nähdessään joka puolella vain verta, hänen kätensä sotkeutuivat siihen, liukastelivat siinä, Avan vatsa pulppusi punaista nestettä kuin suihkulähde –
Samassa kuului raivostunutta karjuntaa ja Roxannen sydän täyttyi helpotuksesta hänen tunnistaessaan Jamesin äänen. James heittäytyi suoraan päin Aqualinea raivosta äristen ja kiilasi tämän pois Avan luota – hopeinen puukko lennähti vasten kivistä seinää kilisten. Roxanne liukasteli elottoman Avan luokse ja tietämättä laisinkaan, mitä voisi tehdä kaiken sen veripaljouden keskellä, hän työnsi kätensä Avan viilleltyyn vatsaan. Hänen tärisevät kätensä upposivat limaiseen pehmeyteen, verta ja jotakin muuta oli joka puolella ja jokin kova ja liikkumaton osui hänen käsiinsä. Roxanne nosti kylmän möykyn verenpaljouden keskeltä ja haukkoi henkeään – verinen, pieni ihmisotus näytti nukkuvan, eikä se hengittänyt –
Roxanne haukkoi ilmaa kauhuissaan sisäänsä ja tunsi käsiensä yhtäkkiä lämpenevän – polttava lämpö syöksyi hänestä suoraan pieneen, veriseen ihmisotukseen hänen sylissään –
Otuksen suusta kuului yhtäkkiä kimeää, kauhistunutta itkua ja Roxannen sydän tuntui räjähtävän helpotuksesta.
”Minihirviö”, hän mutisi ja aika tuntui pysähtyvän. Pieni verinen otus hänen käsissään itki lohduttomasti kuin olisi ollut suuressa hädässä. Roxannen oli vaikea hengittää, hän kiskaisi rohkelikkokuosisen kaulahuivin irti kaulastaan ja kietoi pienen, itkevän veriotuksen sen sisään ja sulki sitten otuksen syliinsä. Itku loppui ja muuttui säikähtäneeksi ulinaksi. Pieni otus avasi silmänsä ja Roxanne haukkoi jälleen henkeään kohdatessaan kinuskinväriset, mantelinmuotoiset silmät, jotka tuijottivat häntä suoraan silmiin aivan kuin minihirviö olisi tiennyt täsmälleen, kuka hän oli. Kutsumaton, polttava ja vyöryvä rakkaudenaalto räjähti Roxannen sisällä ja huumaava onnentunne, johon sekoittui mielenvikainen määrä huolta, täytti hänet kokonaan.
Roxanne tajusi Jamesin huutavan. ”AVA! AVA!”
Oli vaikea ymmärtää, mitä tapahtui. Roxanne puristi minihirviötä ja näki, kuinka Megan huusi Lilyn tainnuttaessa tämän jostakin luolan varjoista, hän näki kuinka Aqualine tömähti maahan violetissa välähdyksessä Jamesin syöksähtäessä liikkumattoman, verilammikossa makaavan Avan luokse.
James tarttui Avaan ja ravisteli tätä. ”AVA!”
Ava ulisi matalalla, hädin tuskin kuuluvalla äänellä. Hätä ja kauhu puristivat Jamesin kurkkua, kun hän yritti epätoivoisesti estää verta pulppuamasta rakkaansa vatsasta. Hänen kätensä muuttuivat kirkkaanpunaisiksi ja hänen koko vartalonsa tärisi kauhusta ja paniikista. Lily lysähti hänen vierelleen ja yritti parantaa taikasauvallaan Avan vuotavia haavoja –
”AVA!”
Ava avasi silmänsä ja James haukkoi henkeään kohdatessaan kinuskinväriset, kyyneleiset silmät.
”James…”
”Älä jätä minua”, James rukoili ja painoi kasvonsa Avan kasvoja vasten. ”Pysy minun luonani. Minä pelastan sinut, minä pelastan sinut aina. Älä tee tätä minulle, jooko, älä tee tätä minulle…”
”Minä rakastan sinua…”
”Ei!” James puristi Avan kasvoja käsiensä väliin. ”Sinä et jätä minua!”
Mutta Avan kinuskiset silmät näyttivät lasittuvan. ”Rakastan…” Kylmyys täytti Jamesin sydämen –
”EI! EI! AVA!”
Mutta Avan silmien katse sammui –
”EI!”
”James!” Lilyn ääni tunkeutui Jamesin tajuntaan. Siskon ääni oli kauhistunut, James käännähti ja näki Aqualinen lähestyvän –
”Minä pelastan hänet!” Aqualine huusi ja tämän taikasauvasta purskahti turkoosi valo, joka täytti koko huoneen. James sokaistui valon loisteesta, hän tärisi kauttaaltaan, eikä hänen päässään ollut ainoatakaan ajatusta, hän oli täysin tyhjä – Aqualinen mumiseva, matala ääni tuntui tulevan jostakin usvan takaa – James ei kyennyt liikkumaan, hänen vartalonsa oli kauhusta jähmettynyt, pysähtynyt, lamaantunut –
Kuului hassu, vedenloiskahdusta muistuttava ääni, kun sokaiseva turkoosi valo näytti yhtäkkiä supistuvan ja sujahtavan sitten suoraan ensin Avan rintaan, sitten Aqualinen.
