Unohtumisesta ja unohtamisesta, S, femme, ficletsarja 6/6

[Zarroc]

Author: Zarroc
Pairing: Nita/Maria
Rating: korkeimmillaan S
Genre: angst, romance, femme
Summary: Eikä hänellä ollut muuta rakastettavaa kuin minä.

A/N. No niin, tämä on kirjoitettu HeHe:n ensimmäisen viikon haasteen perusteella. Sarjassa on kuusi osaa, jokainen on tavallaan erillinen osansa, mutta tulee silti tänne samaan postaukseen. Postausväli on oletettavasti pari päivää. Jokaisessa osassa on vähän päälle 200 sanaa. Jos tuntuu että haluatte tietää enemmän naisista, lukekaa Vuodet katseessasi, S. Se saattaa vähän auttaa, vaikka erillinen osa onkin ^^
Pidemmittä puheitta, nauttikaa :3

I

Hän näki lasissa sadepisaroita.

Hän näki niitä aina. Sanoi, että tuntui omistavan koko kuun ja tähdet, nähdessään lasissa sadepisaroita. Minä vain hymyilin ja halasin häntä ja kerroin että se oli ihan okei.
Hän tuntui aina säpsähtelevän läsnäoloani, ihan kuin ei olisi tottunut siihen vieläkään.

Hän katsoi sen lasin läpi ulos ja näki lintuja, joilla ei ollut muuta määränpäätä kuin matka. Minusta tuntui, että Maria oli samanlainen. Hänelle matka oli puoli määränpäätä, eikä ollut mitään tärkeämpää.

”Miksi ne lähtevät aina?” Maria kysyi hiljaa ja minä pudistelin päätäni neulokseni takana.
”Niiden on aika.” Vastasin, vaikka tiesin, ettei hän tyytyisi vastaukseen.
”En minä lintuja tarkoittanut”, hän tuhahti.
”Tiedän.”

Hän tiesi minun tietävän, eikä siksi selittänyt enempää. Me olimme olleet kahdestaan jo tarpeaksi kauan, tietääksemme mitä toinen ajatteli. Ainakin suurinpiirtein.
Välillä hän turhautui siihen, kun minusta ei saanut luettua vastauksia. Ja välillä minä turhauduin siihen piirteeseen hänessä.
Mutta ne olivat meidän omia pieniä salaisuuksiamme, vaikka rakastin häntä enemmän kuin mitään. Eikä hänellä ollut muuta rakastettavaa kuin minä.

”Ehkä niiden on tarkoitus mennä”, Maria sanoi lopulta ja hipaisi sormenpäällään huurtuvaa lasia.
”Niin kai”, totesin ja hetken aikaa huoneessa kaikui vain neulepuikkojeni kepeät kalskahdukset toisiaan vasten.
”Mitä sinä edes teet?” Hän kysyi ja kääntyi minua kohden, katsellen punamustaraitaista työtäni.
”Sitä pipoa sinulle mitä toivoit jo vuosia sitten.”

Hänen ilmeestään näki, ettei hän muistanut. Ja minä nauroin.

[Gwenhwyfar]

Ooh! Tämähän oli aivan ihana, minä jään kyllä ehdottomasti seurailemaan tätä ficletsarjaa. Kommenttikamppanjasta siis nappasin.

Mä tykkäsin kerronnan tyylistä, vaikka se oli minulle vähän vaikeaa luettavaa. Muutama uusintalukukerta, ja minä ymmärsin tämän ihan täysin. Jotkut laiseista oli vähän sekavia, mutta se sopi ihan hyvin tähän tyyliin. Mä tykkäsin hahmoista, etenkin tuo Maria vaikutti todella mielenkiintoiselta kaikessa omituisuudessaan ja paikallapysymättömyydessään, mutta olisin halunnut tietää heistä vähän enemmän. Ehkä seuraavassa ficletissä?

Tän pituus oli oikein hyvä, ei liian pitkä, mutta ei liian lyhytkään. Tässä oli paljon tilaa hengittää, eikä tässä ollut kovin raskaita lauseita. Kaiken lisäksi sä olit mahduttanut tähän paljon ihania kohtia:

”Miksi ne lähtevät aina?” Maria kysyi hiljaa ja minä pudistelin päätäni neulokseni takana.
”Niiden on aika.” Vastasin, vaikka tiesin, ettei hän tyytyisi vastaukseen.
”En minä lintuja tarkoittanut”, hän tuhahti.
”Tiedän.”

Tässä oli jotain ihanan haikeaa ja kaunista. Etenkin nuo kaksi viimeistä repliikkiä sulattivat sydämeni ihan totaalisesti. Tykkään Mariasta niin paljon, koska se on jotenkin haaveileva ja kaukainen, mutta samalla niin läsnä. Hän tuntuu ehkä vähän lapsenomaiselta...

Eikä hänellä ollut muuta rakastettavaa kuin minä.

Aaaaa! Aivan ihana lause, suosikkini koko tekstistä. Mä en osaa sanoa tästä mitään muuta, kuin että tämä oli aivan ihana. En mä löydä oikeita adjektiiveja kuvaamaan tätö lausetta.

”Mitä sinä edes teet?” Hän kysyi ja kääntyi minua kohden, katsellen punamustaraitaista työtäni.
”Sitä pipoa sinulle mitä toivoit jo vuosia sitten.”

äwäwäwäwäwäw... Mä en sano enää yhtään mitään muuta, kuin että mä rakastin tätä. Lisää, Lisää, Lisää!

Gwen

[Zarroc]

Gwenhwyfar, kiitoksia kommentista ja ihanaa kun pidit! <3 en olisi ansainnut noin paljoa kehuja oivoi... mutta täältä sitä jatkoa tulee!

Rating: S
Genre: angst
A/N. En voinut vastustaa kiusausta olla postaamatta seuraavaa jo tänään ^^

II

Maria ei ikinä huutanut minulle.

Hän oli hiljaa ja puhumatta, hän ei katsonut kohti eikä edes huomannut mitään, mitä tein. Hän halusi kaiken menevän niin kuin hän sanoi ja jos ei mennyt, hän alkoi vain mököttää.
Toisinaan kaipasin meidän nuoruuttamme, kun hän oli huutanut ja käynyt päälle ja minä olin nauranut ja taltuttanut hänet lattiaan. Painiminen hänen kanssaan oli purkanut paineita ja saanut minut tuntemaan itseni eläväksi.

Mutta nykyään minua väsytti ja turhautti, kun hän halusi vain olla hiljaa ja katsoi muualle aina kun jokin meni pieleen. Ja minä halusin tehdä kaikkeni, että hänellä olisi hyvä olla, mutta ei se ikinä minusta riippunut.

Maria istui jossain meidän sängyllämme, oli lukinnut oven perässään ja poltti sisällä. Tiesin sen hajusta joka luikerteli hitaana usvana oven alitse, vaikka hän oli avannut ikkunan.
Istuin sohvalla ja neuloin edelleen, koska en keksinyt mitään muutakaan tekemistä.
Oven hakkaaminen tai siitä läpi yrittäminen oli aivan turhaa, nainen tulisi ulos sitten kun tulisi.

Heitin neuleen pois luotani ja jäin hiljaisuuteen, tuijotin seinää johon oli maalattu lintuja. Seinän sävy oli vaaleanharmaa, siellä oli mustalla lintuja ja sankkaa kuusimetsää. Huokaisin hiljaa.
Silloin kun olin tehnyt tuon seinän, yksin täällä ikuisessa vaitonaisuudessani, Maria oli ollut pelkkä muisto vain.

Ehkä hän oli edelleen, mutta ei kai sillä ollut väliä.
Kuulin lukon hiljaa avautuvan.

[Gwenhwyfar]

Aina vaan paranee. Tämä oli ehkä jopa vähän parempi, kuin tuo ensimmäinen.

Tätä oli huomattavasti helpompi lukea, kuin ensimmäistä. Tämä oli enemmän jotain oikeasti kertovaa, kuin tuo ensimmäinen oli enemmänkin semmoinen vähän taiteellisempi. Jee, kirjotit lisää Mariasta! Hän on juuri ihanan omaperäinen ja lapsellinen, mutta samalla todella raju ja aikuinen. Jotenkin tuntuu, että hän ei ehkä haluaisi Nitan tietävän, että polttaa tai, että hän on aikuistunut. Mä sanoisin edelleen, että mä tykkään enemmän Mariasta, mutta kyllä Nitakin vaikuttaa ihan kivalta. Hänestä olisi kiva kuulla vähän lisää.

Tämä oli edeltäjänsä tavoin juuri sopivan pitkä ja tässä oli ihana tunnelma. En löydä nyt oikeaa adjektiivia sitä kuvaamaan, kuin surullisen kaunis. Mä tykkään todella paljon sun kirjoitustyylistä, vaikka en ole hirveästi sulta tekstejä lukenutkaan. Tässäkin oli muutama ihana herkku:

tuijotin seinää johon oli maalattu lintuja.

Aaah! En edes oikein tiedä, mikä tässä on niin mahtavaa, mutta mä silti tykkään tästä tosi paljon! (Taas tulee oikein rakentava kommentti. Noh, eipä voi mitään, kun en löydä mitään mistä kritisoida...)

Ehkä hän oli edelleen, mutta ei kai sillä ollut väliä.
Kuulin lukon hiljaa avautuvan.

♥♥♥♥

Ei mulla muuta. Ihanaa, haluan jatkoa taas pian, jookos?

Gwen

[Zarroc]

Gwen, sinä se jaksat kommentoida :3 mutta kiva tietää että edes joku lukee tätä!

Jotenkin tuntuu, että hän ei ehkä haluaisi Nitan tietävän, että polttaa tai, että hän on aikuistunut

Näiden naisten tapauksessa enemmänkin on kyse siitä, että Mariaa ärsyttää eikä se jaksa mennä ulos, joten se polttaa sisällä vaikka tietää että nita ei tykkää siitä ^^ tavallaan se toki on myös tuota että ei välttämättä halua nitan tietävän.
Mutta joka tapauksessa, kiitokset jälleen kerran kommentista <3

Genre: drama
Rating: k-7 koska yksi pieni kirosana

III

”Nitaaa!” Maria kirkui ja minä juoksin kohti parveketta ihan kuin hätä oli ollut kuolettava. Repäistessäni parvekkeen oven auki tajusin katsovani naisystävääni ja pientä linnunpoikasta, jolla ei ollut mitään aikomusta tulla pois sukasta.
Tai sitten se ei vain päässyt, mutta eihän sillä nyt tietenkään ollut mitään väliä.
”No elä nyt huuda helvetti”, murahdin ja irroitin sukan varovasti pyykkipojasta. Lintu sirkutti hädissään ja hiljeni sitten äkkiä tuijottamaan minua.
Marian ilme oli pelästynyt ja huvittunut samaan aikaan, käsitellessäni lintuparkaa mahdollisimman hellävaroin.

”Kato nyt pientä ku säikäytit sen”, hymisin ja vilkaisin häntä silmäkulmastani. Maria pudisteli päätään ja katosi parvekkeelta, varmaan hakemaan tupakat takin taskusta. Huokaisten menin parvekkeen kaiteelle ja pudotin lapsukaisen sukasta siihen.
Se räpisteli aikansa ja tuijotti minua säikähdyksestä puolikuolleena.

Kävelin hitaasti pois parvekkeelta ja otin Mariasta kiinni ennen kuin hän kerkesi siirtyä ovesta ulos.
”Mee etupihalle”, totesin ja hän pyöräytti silmiään.
”Yhden linnunpoikasen takia?”
”No mitäs huusit ku syötävä.”
”Se vaan tuijotti minua niin nälkäsesti sieltä...”

Työnsin naisen ulos ulko-ovesta ja jätin sen raaolleen hänen perässään, kävellen takaisin pyykkivuoren luokse. Miten helvetissä kahdesta ihmisestä saattoi tulla tällainen kasa pyykkiä?
Mielessäni pohdin mitä tapahtuisi, jos ilmoittaisin että Maria saisi itse pestä omansa. No, ei ainakaan mitään hyvää.
Hän mököttäisi taas ja minä jatkaisin lintujen pelastajan leikkimistä.

Eivät asiat kuitenkaan muuttuisi, vaikka kuinka yrittäisin.
Ja olin jo hyväksynyt sen.

[Zarroc]

Genre: angst, romance
Rating: k-7
A/N. Tämä osa oli vapauttava kirjoittaa ja Viimeiseen hengenvetoon toimi aika hyvin innoittajana. Eipä minulla muuta.

IV

Maria tuli kaupasta säikyn näköisenä ja pudotti ostoskassin jaloilleen keittiössä, niin että se levitti sisältönsä kaikkialle. Hän hengitti pelokkaasti ja tippui ostosten seuraksi lattialle, kietoen kätensä jalkojensa ympärille.
Seisoin työhuoneen ovenraaossa ja katselin kun kyyneleet valuivat hänen kasvoillaan.
”Mikä on?” Äänestäni kuulsi varovainen huoli, vaikka tiesin, ettei hän pitänyt sen olemassaolosta.
”Ei.. ei mikään. Ei mikään.” Hän toisteli hiljaa, ihan kuin ei olisi puhunut minulle ollenkaan. ”Kaikki on ihan hyvin, huono päivä vain, huono päivä.”

Aloin pelätä jo silloin mitä siitä vielä tulisi, kun huonot päivät vain lisääntyivät. Joskus hän oli oma, normaali itsensä. Mutta syvät vedet tulivat kovempaa ja hän vajosi aina syvemmälle ja syvemmälle, minun pelätessäni milloin hän lopettaisi pintaan pyristelyn.
Milloin itse lopettaisin jaksamisen ja vajoaisin hänen kanssaan syvälle.

Hän lopetti pikkuhiljaa oman toistelunsa. Hän ei uskonut siihen kai enää ollenkaan. Hänellä alkoi olla huonoja viikkoja ja kuukausia. Hänen silmänsä pimenivät öisin ja päivisin ja iltaisin.
Lopulta minä puoliksi kannoin hänet ulos asunnostamme, hän itki ja huusi ja repi olkaani punaiset jäljet. En välittänyt vaan kannoin hänet autoon, lukitsin takapenkille turvavöihin ja vein häntä niin kauan, että hän joutui rauhoittumaan kun ei jaksanut enää itkeä.

Vasta sitten me pysähdyimme hiljaiseen rantaan yötä myöten ja pidin häntä sylissäni aamuun asti odottaen, että hänen huonot aikansa valuisivat hiekkaan.

[Zarroc]

Genre: romance
Rating: k-7


V

”Meillä ei ole aikaa.” Maria sanoi pakatessaan vaatteitaan nahkaiseen olkalaukkuun.
”Nita, oikeasti”, hän ärähti ja minä kohotin katseeni päivän lehdestä.
”Mihin meillä ei ole aikaa?” Kysyin lempeästi, vaikka tiesin että se ärsytti häntä.
”Mihinkään. Meidän pitäisi jäädä tänne.”
”Ei sillä ole mitään väliä.” Sanoin noustessani pöydän äärestä. Kävelin sinne hänen luokseen ja vain hetken katselin häntä. Niin, tiesinhän minä, ettei meillä ollut aikaa, mutta juuri siksi minä halusin tehdä tämän.
”Kaikella on.” Maria tuhahti. ”Tiedät sen itsekin.”
”Niin kai, mutta tiedät kyllä miksi haluan, että meillä on aikaa.”

Marian silmistä näki, että hän tiesi varsin hyvin, eikä siksi enää sanonut mitään.
”Se loppuu.” Hän kuiskasi lopulta ja jätti vaatteet sikseen, tullen siihen luokseni. Hän nojautui vain halaamaan minua, yritin pitää käsiäni rennosti hänen ympärillään, mutta ennen kuin tajusinkaan, olin puristanut sormeni hänen paidanselkämykseensä ja kaatanut hänet sohvalle.
Halusin suudella häneltä ajan pois ja tajun pois ja halusin pitää hänet aina siinä, vaikka tiesinhän minä että sitäkään mahdollisuutta ei meidän maailmassamme olisi.

Hän suuteli takaisin ja tiputti minut lattialle, kyyneleet kuormittivat molempien ajatuksia ja silmänurkkia kiemurrellessamme matolla ja kieriessämme edestakaisin.
Minä en suostuisi lopettamaan sitä, en suostuisi antamaan ajan viedä häntä minulta. En ikinä.

Tiesin ettei hänkään antaisi periksi, mutta meidän olisi kai jossain vaiheessa pakko luovuttaa. En halunnut tehdä sitä hänen nähtensä. Painoin hänen ranteensa lattiaan ja tuijotin silmiin, unohtaen koko ajan.

[Zarroc]

Genre: angst, romance
Rating: S
A/N. Nyt se on sitten loppu ^^ tässäpä viimeinen, pisin osa.

VI

Meillä oli hiljaisia hetkiä, jotka kertoivat hyvin siitä, mikä meni oikein ja mikä väärin. Hän saattoi istua tuntikausia aloillaan ja tuijottaa jonnekin, minne minä en päässyt. Saatoin suudella linnun ääriviivoja hänen niskassaan, kysymättä ikinä mitään, enkä silti päässyt sinne minne hän aina meni.
En koskaan ollut uskonut, että hänen kanssaan eläminen olisi helppoa. Eikä se ollut, ei se ikinä tulisi olemaankaan. En minä kuitenkaan halunnut näyttää, että pelkäsin tulevaisuutta enemmän kuin hän pelkäsi välillä ulos menoa. Että pelkäsin kaikkea enemmän kuin hän peilikuvaansa tai sitä, ettei kuitenkaan riittäisi.

Hän sanoi joskus hiljaisuuteen, että ei kestänyt sitä, mitä oli tehnyt minulle. Minä en vastannut siihen mitään, koska ei hän sitä kai kuitenkaan tarkoittanut.
Tai sitten tarkoitti, mistä sitä tiesi, tiesin vain että sillä ei ollut mitään väliä. Minä olin aina se, joka välitti ja jolle kaikki oli tärkeämpää kuin välinpitämätön ja tärkeämpää kuin hänelle kaikki muu.

Mutta silti hän pysyi siinä ja näytti siltä, että rakasti minua päivästä toiseen, vaikka ei sitä sanonut kuin öisin ja joskus silloin, kun minä hajosin vähän pahemmin kuin hän.
Silti minua kaiversi ja nakersi sisältä ja olin alkanut miettimään, valehteliko hän edelleen samalla tavalla kuin vuosia aikaisemmin. Halusin uskoa, että se oli ollut vain naiivia teini-ikäisten typeryyttä, eikä hän tekisi sitä enää. Mutta silti minä näin, kuinka hän katsoi pois ja tiesin, että hän muisti kaiken mitä en halunnut enää muistaa.

Hän pakeni hiljaisuuttamme toiseen hiljaisuuteen.

[Gwenhwyfar]

Aahh... Mun on ihan pakko sanoa,että tämä on yksi kaunneimmista teksteistä, mitä olen koskaan lukenut. Oikeasti.

Aloitetaan tuosta neljännestä, mikä on mielestäni kaikista kuudesta se paras. Siinä oli niin monta värisyttävän kaunista kohtaa, että jos alkaisin niitä lainaamaan, olisi tässä kohta koko ficlet. Sen tunnelmassa oli jotain jäätävää, surullista ja jotenkin... haikeaa. Se tuntui vain soljuvan eteenpäin kuin kirkasvetinen vuoristoppuro jossain kaukana. Nita tuntuu olevan tässä ehkä vähän turhan äitimäinen, mutta se ei latistanut tunnelmaa ollenkaan. Kerrassaan kaunis, kaunis, kaunis.

Viides oli vähän sekava. Jotenkin tunnelma vähän jäi, kun ei oikein tiennyt, mistä Nita ja Maria puhuivat. Olisin kaivannut jotain selitystä, ehkä ihan vain sanalla tai parilla, mutta kuitenkin. Lopussa kohden tunnelma nousi, ja lopultakin minusta alkoi tuntumaan siltä, että Nita ei ollut mikään äiti tai hoitaja, vaan rakas.

Tiesin ettei hänkään antaisi periksi, mutta meidän olisi kai jossain vaiheessa pakko luovuttaa. En halunnut tehdä sitä hänen nähtensä. Painoin hänen ranteensa lattiaan ja tuijotin silmiin, unohtaen koko ajan.

Tämä. Tämä. Tämä. Huokaisu.

Kuudes, ja viimeinen, oli juuri ihanan lopetuksenomainen. Se ei tuntunut vain yhdeltä hetkeltä, kuin kaikki edeltäjänsä, vaan kokonaisuudelta, yhteenvedolta. Siitä nappasin yhden pilkkuvirheen: ...kuinka hän katsoi pois, ja tiesin... Pilkku ja -sanan kanssa, kun tekijä vaihtuu. Tämä taisikin olla ihan ainoa virhe koko sarjassa. Kertooko se jotain kirjoittajan taidoista? Kuitenkin, tämäkin oli oikein ihana ja kaunis, haike.

Hän pakeni hiljaisuuttamme toiseen hiljaisuuteen.

Lopetus. Kiitos, tämä oli ihana kokemus,

Gwen.

[Zarroc]

Gwen, hihi <3 kiitos kun luit tätä sarjaa ja pidit jopa :3 pakko sanoa, että olet kyllä ensimmäinen ihminen joka minua on noin paljon kehunut 8"DD mutta hyvä että löysit edes yhden virheen, en pidä täydellisyydestä.
Kiitos kaikesta ja kommentista etenkin!