Otsikko: Mansikkaa ja valkoapilaa
Kirjoittaja: Haruka
Paritus: Juli/ Emilia, mainintana Juli/ Mikael
Genre: Femme, fluffy, ficlet, songfic
Ikäraja: S
Vastuunvapaus: Juli, Emilia ja Mikael kuuluvat minulle, otsikko Neljänsuoralle
Haasteet: Ficletpakka, Originaali10 #2 toinen kierros, ficlet300 (243. Kuiskaus)
Sanoja yhteensä: 413
A/N: Halusin kirjoittaa pitkästä aikaa femmeä ja ”Kurkuman” hahmoista en ole vielä niin tehnyt. Tässä olisi siis tällainen pieni, haikea ja fluffyinen ficlet, jolle nimen nappasin Neljänsuoran samannimiseltä kappaleelta ja tekstissä oleva lainaus on myös peräisin siitä.
Tapahtumat sijoittuvat aikaan ”Kurkuman” jälkeen, sillä Juli ja Emilia ovat suunnilleen 12-vuotiaita tässä.
Jos joku tämän lukee, olisi kiva kuulla kommenttia.
Emilia kulkee kostealla nurmikolla keräten pieniin, siroihin käsiinsä valkoapiloita. Juli istuu mökin portailla katsellen tummahiuksista pikkutyttöä, parasta ystäväänsä, joka on tullut viettämään juhannusta Lahtien mökille saareen.
”Mihin sä tarvitset niitä kukkia?” Juli ihmettelee.
”Kukkaseppeleeseen, hupsu”, Emilia vastaa ja hymyilee hieman ujosti.
”Kai sä meinaat kerätä myös muita kukkia?” Juli kysyy sitten.
Emilia nyökkää vastaukseksi. Juli ei voi olla kiinnittämättä huomiota, miten on vielä valoisaa. Juhannuksena on yleensä satanut, ainakin viimeisen parin vuoden aikana. Juli käsittää hyräilevänsä hiljaa kaunista, haikeaa melodiaa ja katselee, miten Emilia on tuonut portaille jo monta pitkävartista valkoapilaa. Nyt Emilia etsii kukkaseppelettä varten jotain keltaista, mutta ei löydä kuin kitukasvuisia voikukkia kallioiden halkeamista, joissa ne sinnittelevät sitkeillä juurillaan. Tyttö taittaa varovasti niistä muutaman ja tuo ne sitten samaan paikkaan valkoapiloiden kanssa.
”Mitä sä mietit?” Emilia kysyy parhaalta ystävältään.
”Mikeä ja mua, sitä, miksi Mike viettää aina eri paikassa lomansa kuin mä”, Juli vastaa hiljaa.
”Mä muistelen joskus, miten Sanelma opetti mua tekemään kukkaseppeleen. Nyt Sanelma ei enää kuulu tänne maailmaan, vaan mun pitää kysyä neuvoa Katariinalta, jos mä tarvitsen apua”, Emilia vaihtaa puheenaihetta pari vuotta aiemmin kuolleeseen sisareensa.
Juli kuuntelee, miten Emilia selittää Sanelmasta vielä, kertoo, miten tämä vaistoaa, että Sanelma seuraa enkelinä tämän ja Katariinan elämää. Juli jatkaa hyräilyään, joka voimistuu lauluksi.
”Mitä sä laulat?” Emilia kysyy käsittäessään, ettei Juli enää kuuntele hänen selitystään Sanelmasta vaan haluaa saada ajatukset muualle kuolemasta, kaikesta ikävästä.
”Neljänsuoran yhtä biisiä”, Juli vastaa laulaen ääneen hiljaa Emilialle:
”Mansikkaa ja valkoapilan kukkaa.
Sun kulku oli kuin kesäinen
metsätie varrella.
Mansikkaa ja valkoapilan kukkaa,
sun tie läpi mun huuruisen joutomaan…”
Emilia kuuntelee Julin laulua ensin ihmeissään, yhtyy sitten lauluun omalla, hennolla äänellään ja kiipeää istumaan rappusille Julin viereen. Juli katsoo tummahiuksista tyttöä kysyvästi.
”Mitä nyt?” Emilia ihmettelee.
”Etkö sä tarvitse enempää kukkia?” Juli kysyy.
”Mä aloitan näistä. Ja mä haluan mieluummin istua tässä sun seurana kuin kulkea tuolla hyttysten syötävänä”, Emilia selittää istuen ihan kiinni Julin kylkeen.
Juli nojaa päänsä Emilian olkaan, huokaa ja ottaa vastaan Emilian vartalosta huokuvan lämmön. Emilia keskeyttää hetkeksi kukkaseppeleen sitomisen, nousee paikoiltaan ja hakee muovikupista heille pari mansikkaa. Ja niitä he mutustelevat koko rappusilla istumisensa ajan tyytyväisinä, mutta osaksi myös haikeina tietäen, että ovat kokeneet nuoresta iästään huolimatta paljon.
Eikä kumpikaan tahtoisi lähteä sisälle mökkiin, vaikka mereltä nousee usva, joka kietoo heidät viileään syleilyynsä. He istuvat portailla auringonnousuun asti kiinni toisissaan, välillä Emilia pitää Julia kädestä kevyesti, kuiskaa tälle salaisuuksia korvaan. Välillä he laulavat yhdessä Neljänsuoraa ja syövät mansikoita. Aamuun mennessä Emilia on sitonut heille kaksi seppelettä, jotka he asettavat päähänsä.