Nimi: Neliapila
Fandom: Tulen ja jään laulu
Kirjoittaja: Sokerisiipi
Ikäraja: K-11
Tyylilaji: Draama, synkistelyä, koston hautomista
Hahmot: Arya Stark, Gendry ja Kuuma Piiras
Taustaa: Sijoittuu Kuninkaiden koitoksen ja Miekkamyrskyn alun aikoihin. Älkää spoilatko Miekkamyrskyä, olen lukenut vasta ensimmäisen puoliskon. Tosin, katson GoT:ia reaaliajassa, joten tiedän ne traagisimmat asiat. Nyyh. Mutta tämä ei spoilaa oikein mitään. Ja joo, perustuu nimenomaan kirjoihin, kun ne nyt on niin kirkkaana mielessä.
Haasteet: Fandom10 2.0, Multifandom II ja Otsikko etsii tarinaa
Disclaimer: George R. R Martin omistaa hahmot ja maailman. En saa tästä minkäänlaista rahallista hyötyä itselleni.
A/N: Palaute lämmittää mieltä! ^^
Neliapila
”Arry, pysähdytään, jooko? En pysy enää satulassaaa…”
Kuului pelästynyt huuto ja Arya ehti juuri kääntää päänsä, kun Kuuma Piiras puoliksi putosi ja puoliksi hyppäsi satulastaan. Ihme, ettei pojan niska mennyt poikki.
”Nouse ylös!” tyttö komensi. ”Emme voi jäädä tähän. Verisirkus – ”
” – tuskin osaa lentää peninkulmia”, Gendry keskeytti. ”Pysähdytään ja levätään. Kuuma Piiras ei ole ainoa, joka tarvitsee lepoa.”
Arya mulkoili häntä pahasti, mutta Gendryn kasvoille oli kohonnut jo se tutuksi tullut itsepäinen ilme, joka ilmoitti, että häntä ei saisi enää tänään liikkeelle, vaikka Arya kuinka yrittäisi. Hän voisi yrittää lyödä ja potkia vanhempaa poikaa, mutta Gendrystä ne todennäköisesti tuntuisivat vain hyttysen pistoilta, ellei vähemmältäkin. Arya puri huultaan ja vilkuili taakseen. Ympäristö vaikutti autiolta, mutta häntä hermostutti siltä. Verisirkus silpoisi heidät tai pahempaa, jos he saisivat heidät kiinni ja mikäli he selviäisivät sirkuksen käsittelystä hengistä, lordi Bolton todennäköisesti nylkisi heidät. Aryaa värisytti. Hän halusi jatkaa matkaa. Mutta vilkaistessaan poikia, hän tiesi, että lepo tekisi sekä heille, että heidän hevosilleen hyvää.
”Hyvä on”, Arya sanoi ja heilautti itsensä ketterästi alas hevosensa selästä. ”Lepotauko taitaa olla paikallaan.”
Gendry nyökkäsi.
”Tehdäänkö tuli?” Kuuma Piiras kysyi toiveikkaasti.
”Ei!” kaksi muuta vastasivat ja Kuuman Piiraan kasvot venähtivät. Onneksi päivänvaloa oli vielä kolmisen tuntia jäljellä, joten he eivät palelleet. He jakoivat Harrenhallista viemäänsä muonaa ja söivät pahimman nälän pois. Kuuma Piiras olisi halunnut enemmänkin, mutta Arya tiesi, että heidän pitäisi säästellä. Vuolasvirralle oli vielä pitkä matka. Todennäköisesti ruoka loppuisi ennen sitä, mutta sitä täytyi murehtia myöhemmin.
Arya söi, mutta tuskin maistoi ruokaa, jonka nielaisi. Hänen ajatuksensa olivat Jaqen H'gharissa ja tämän hänelle antamassa omituisessa kolikossa ja niissä sanoissa:
”Valar morghulis.”
Sanojen merkitys ei ollut vielä avautunut hänelle, mutta lausuessaan ne, Arya tunsi itsensä rohkeammaksi ja pelottomammaksi. Hän muisteli Jaqenin vanhoja kasvoja ja niitä uusia, jotka miehelle oli tullut hänen vetäessään kätensä kasvojensa poikki. Arya halusi pystyä samaan. Nimen vaihtaminen oli helppoa. Hän oli ollut Arya Stark, Ned Starkin nuorempi tytär, Talvivaaran lady, orpopoika Arry, joka oli matkalla Yövartioon ja Harrenhallin hiirulainen Näätä, josta oli tullut Nan, Boltonin juomanlaskija. Nyt hän ei ollut enää varma, kuka hän oli. Kuuma Piiras kutsui häntä yhä Arryksi, vaikka tiesi hänen olevan tyttö ja Gendry tiesi hänen todellisen nimensä, mutta ei käyttänyt sitä. Totta puhuen Arya ei enää piitannut omasta henkilöllisyydestään enää paljoakaan. Hänen oma nimensä saattoi muuttua. Vain hänen iltarukouksensa nimillä oli merkitystä:
Hurtta, ser Ilyn, ser Meryn, kuningatar Cersei, Polliver ja kuningas Joffrey.
Aryan nimi saattaisi muuttua, mutta heidän nimensä hän muistaisi. Nimien vaihtamisesta alkoi melkein tulla tapa. Aryasta tuntui, että hän vaihtoi nimiä useammin kuin vaatteita, mutta hän ei unohtanut. Pohjoinen ei unohda. Hänen isänsä oli joskus sanonut nuo sanat ja Arya yhtyi niihin täydestä sydämestään. Hän puristi kolikkoa nyrkissään. Pohjoinen ei unohda.
He veivät isäni pään, Arya ajatteli. Mutta minä vien vielä heidän päänsä.
Syötyään he alkoivat tutkia ympäristöään toivoen, etteivät kohtaisi ikäviä yllätyksiä. Heitä ympäröi pieni metsikkö, joka tarjosi suojaa, mutta oli liian pieni asuttaakseen susia, mistä he olivat hyvillään. Aryalla oli ikävä hurjasuttaan, mutta Nymeria olikin erilainen kuin tavalliset sudet. Niitä hän ei halunnut kohdata ilman hurjasuttaan, jota hän tuskin enää koskaan näkisi. Ajatus sai Aryan surulliseksi.
Metsikön läpi kulki pieni puro, jossa he täydensivät vesileilinsä, mutta muutoin paikka vaikutti suojaiselta ja turvalliselta. Arya halusi silti jatkaa matkaa. He aikoivat palata hevostensa luo, kun Kuuma Piiras äkkiä jähmettyi ja osoitti ruohomätästä.
”Mitä?” Arya kysyi.
”Apiloita”, Kuuma Piiras sanoi kuulostaen jostain syystä kaihoisalta.
”Mitä niistä?” Gendry kysyi kulmat kurtussa. Arya ihmetteli myös. Apiloissa ei ollut edes kukkia. Mitä Kuuma Piiras niistä halusi?
”Voisimme yrittää etsiä neliapilan”, Kuuma Piiras ehdotti ja polvistui mättään viereen.
”Miten neliapila eroaa tavallisesta apilasta?” Arya kysyi.
”Kolmen lehden sijaan siinä on neljä”, Kuuma Piiras selitti kuin Arya olisi ollut tyhmä.
”En minä sitä tarkoittanut!” tyttö kivahti. ”Tarkoitin miksi meidän pitäisi vaivautua etsimään sellaista?”
”Neliapila tuo onnea”, Kuuma Piiras sanoi hämmentyneenä ja vilkuili Gendrystä Aryaan. ”Ettekö te sitä tiedä?”
He pudistivat päätään. Pohjoisessa ei kasvanut apiloita, mutta Arya tunsi kasvin. Neliapiloista hän ei ollut koskaan kuullut. Gendry taas ei ollut koskaan kiinnostunut kasveista ja onnenkalunaan hänellä toimi ainoastaan pajavasara.
”Äiti kertoi minulle niistä”, Kuuma Piiras jatkoi. ”Hän uskoi sellaisiin asioihin. Eihän meillä ole muutakaan tekemistä.”
”Onni olisi kyllä tarpeen”, Gendry myönsi ja jotenkin he kaikki kolme päätyivät metsästämään nelilehtistä apilaa kolmilehtisten joukosta.
Tämä on typerää, Arya ajatteli nyhtäessään apiloita juuriltaan, mutta ei lopettanut. Hän ei oikein perustanut onnenkaluista, mutta Gendry oli oikeassa. He tarvitsisivat onnea päästäkseen turvallisesti Vuolasvirralle saakka. He voisivat hankkia apilan vain varmuudeksi. Lisäksi Kuuma Piiras näytti pitävän tästä leikistä.
”Oletteko löytäneet?” Kuuma Piiras kysyi jonkin ajan kuluttua. Arya oli alkanut jo kyllästyä. Hän istahti mättääseen. Gendry seurasi hänen esimerkkiään, mutta Kuuma Piiras jatkoi sinnikkäästi etsintää. Aryaa alkoi käydä poikaa melkein sääliksi.
”Lopeta jo”, Gendry tokaisi. ”Neliapilat ovat pelkkää satua, joita äitisi sinulle kertoi. Ei niitä ole.”
”Onpas!” Kuuma Piiras tulistui. ”Niitä ei vain aina löydä!”
Gendry kohotti kulmiaan.
”Se on vain toinen tapa sanoa, ettei niitä ole. Tule, mennään takaisin hevosten luo, ennen kuin ne tulevat levottomiksi.”
Kuuma Piiras näytti musertuneelta, mutta eivät he koko iltaa voineet viettää neliapiloiden etsimisessä ja pojan täytyi ymmärtää se, mutta pettymys säteili pojan jok’ikisestä kasvolihaksesta. Arya pyöritteli silmiään ja nousi ylös.
He kävelivät takaisin hevosten luo, jotka seisoivat rauhallisesti puuhun sidottuna ja söivät ruohoa. Arya taputteli oman hevosensa turpaa ja huomasi sormiensa väliin tarttuneen apiloita. Hän aikoi ravistella ne pois, kunnes tunnisti joukosta yhden epätavallisen, poikkeavan.
”Minä löysin sen”, tyttö sanoi häkeltyneenä ja piteli varovasti sormiensa välissä apilaa, jossa oli tavallisen kolmen lehden sijaan neljä lehteä.
”Minkä?” Gendry kysyi asettuessaan mukavasti puunrunkoa vasten.
”Sen apilan.”
Kuuma Piiras oli oitis hänen luonaan hihkuen:
”Näytä, näytä!”
Arya nosti kasvin pojan näkyville. Kuuma Piiras kiljaisi hyvin tyttömäisesti.
”Sanoinhan, että niitä on!” poika huusi Gendrylle, joka nousi seisomaan ja käveli heidän luokseen.
”Tuoko tuo onnea?” Gendry pärskähti. ”Ei näytä paljon miltään.”
Aryan täytyi myöntää, että Gendry oli oikeassa. Se oli vain pieni, heiveröinen apilankorsi, jossa vain sattui olemaan neljä lehteä kolmen sijaan. Miten sellainen mitään onnea saattaisi tuoda?
”Saat sen”, Arya sanoi ja ojensi apilaa Kuumasta Piirasta kohti. Hänhän se tässä oli niiden eteen nähnyt eniten vaivaa. Arya ei tarvinnut apilaa mihinkään.
”Ei, ei”, Kuuma Piiras sanoi kiireesti silmät pyöreinä. ”Sinä löysit sen. Se on sinun ja sen tuoma onni myös.”
”Onneksi olkoon, Arry”, Gendry lohkaisi huvittuneena ja palasi puunsa juurelle istumaan, mutta Kuuma Piiras säteili. Ilmeisesti pelkkä neliapilan näkeminen oli ollut hänelle kuin jokin suuri ihme. Arya tuijotti rikkaruohoa käsissään.
”Mitä minun olisi tällä nyt tarkoitus tehdä?” hän tiukkasi Kuumalta Piiraalta.
”Syö se?” Gendry hymähti.
”Kannat mukanasi, tietysti”, nuorempi poika vastasi. ”Onni tulee sitten kun se on tullakseen. Luulitko, että tapahtuu jotain hienoa?”
Kuuma Piiras hymyili.
”Hyvää kannattaa odottaa.”
Aryan katse palautui apilaan.
”Menen pissalle”, hän sanoi jurosti pojille ja ravasi heidän luotaan.
Vasta, oltuaan varma, ettei Kuuma Piiras vain ollut näkemässä, Arya viskasi apilansa pois. Häntä suututti oma hyväuskoisuutensa. Niin kuin joku kasvi muka voisi tuoda hänelle onnea. Ne olivat lasten juttuja, heidän leikkejään eikä Arya ollut enää lapsi. Hän muisti, miten helposti Harrenhallin vartijan kurkku oli auennut Aryan vetäessä tikarin sen yli. Hän muisti kuuman veren käsillään paksuna ja tahmeana. Neliapilat eivät tainneet auttaa tappajia? Aryaa se ei haitannut. Hän tekisi itse oman onnensa. Hän oli jo aloittanut eikä lopettaisi ennen kuin he olisivat maksaneet. Arya Stark oli susi, joka vaanisi leijonia pimeässä ja ehkä jonain päivänä hän osaisi naamioitua osaksi leijonien laumaa kuten Jaqen, tappaakseen, kostaakseen. Arya otti esille tummuneen kolikon, jossa oli yhä veritahroja. Se oli kuin ystävä, jota saattoi kantaa taskussa, ainoa, johon Arya saattoi luottaa. Se oli hänen neliapilansa, valontuikahdus pimeässä.