Yhteensidottuja - Kaksi sanaa latinaa ja vihreä välähdys [K-11]

[onkonälkä]

Nimi: Yhteensidottuja
Kirjoittaja: Onkonälkä
Beta: Syytän itseäni virheistä.
Ikäraja: K-11
Genre: Angst, Drama, AU, Deathfic
Summary: Syy erääseen ystävyyteen, joka kesti niin kuin pitikin.


Yhteensidottuja


Keittiössä tuoksui täyteläinen kaurapuuro, hunajainen tee ja ikkunasta tulvi sisään vastaleikatun ruohon raikkautta. Ilma oli seesteinen ja kaunis, aurinko valaisi aamiaispöydän, jolle oli levitetty leipää ja mehua, teetä ja puurolautasia. Onnellinen mies halasi vaimoaan takaa päin ja molemmat hymyilivät. He eivät parempaa olisi voineet toivoa.

Vuoden ikäinen lapsi nukkui yhä yläkerrassa vaalean sävyisessä huoneessa, joka oli aivan kuin sisustuslehdestä ja lapsi kuin enkeli. Ruskeat hiukset ylsivät juuri peittämään korvat ja pitkät ripset heijastivat aurinkoa. Uni alkoi jo loppua.

Ja isä haki lapsen syliinsä, syötti, puki ja ojensi vaimolleen. Suuteli molempia hyvästiksi ja lähti töihin, päätti mennä kävellen, olihan sää kauniimpi kuin moneen viikkoon. Ystävällinen tuulenvire kutitti poskia ja liikutti vaatteita ihoa vasten.

Kotona vaimo leikitti lastaan ja kuullessaan ovelta kolauksen, jätti sohvan eteen. Askelet poikki vaalean parketin ja ovenkahvan kääntyessä välähti vihreä valo, ja nainen huusi. Viimeisenä asiana silmiin piirtyi musta hahmo ja valkeat kasvot. Ei tervehdyksiä, ei selityksiä. Kaksi sanaa latinaa, niin nainen oletti.

Suuret saappaat astuivat oven yli. Maahan kaatunut nainen, yllättynyt ilme kasvoillaan. Korkeintaan kolmenkymmenen.
Sääli.
Mutta piilopaikka oli tärkeämpää löytää. Piilopaikka parhaalle ystävälle perheineen, he olivat vaarassa. Talossa oli hiljaista ja se kävi lapsiperheen kodiksi. Mies marssi yläkertaan, lastenhuone, mutta ei lasta. Täydellistä.
Minä vihaan Peteriä.

Mies tuli tyhjään taloon, löysi lapsensa matolta nukkumasta, muttei vaimoaan. Yläkerrasta kuului miesääni ja askelia. Lapsi heräsi ja päästi pienen iloisen äänen nähdessään tutut kasvot ja mies kuiskasi vastaan.
”Shht, Hermione. Meidän täytyy päästä pois.”
Lapsi sylissään hiipi ovelle ja poistui kenenkään huomaamatta. Auto oli yhä pihassa mutta käynnistäminen saattaisi herättää huomiota. Ripeät askeleet tien päähän, käännös vasemmalle. Pitää päästä keskustaan.

Asunnosta poistui myös toinen, kummisetä yläkertaan viedylle lapselle. Lukitsi oven mennessään ja katosi poksahtaen.

Ja yöllä tuli mies, kalpeakasvoinen ja käärmemäinen. Vihreä valo välähti, ja välähti uudestaan. ”Harry!”
Välähti vielä kolmannen kerran, ja vei voimat hyökkääjältä. Godrickin notko nukkui.

Ja kymmenen vuoden päästä nuo lapset yksin kotona kohtasivat junassa, armeliaan tietämättöminä lapsuudestaan. Toinen orpo, toinen äiditön. Silti matkalla samaan paikkaan, matkalla yhteiseen tulevaisuuteen, jonka enemmän tietävät heille punoivat.
Aina he olivat kuitenkin ystäviä, sillä niin heidän kuuluikin.



 

[Daran]

Tässäpä kyllä teksti joka sai ajattelemaan. Ja josta pidin ja en pitänyt. No, enimmältään kyllä pidin Siitä ajatuksesta etenkin, miten jonkun rakkaan olemassaolo voi aiheuttaa toisen menettämisen vaikka sitä ei koskaan saisi tietää. Ja vaikka saisikin, niin - mitä? Syytönhän pikku Harry kummisetänsä valintoihin, ja muidenkin, oli. Ja siitä, miten voi kirota yhden tekoja vaikka teki itse samoin, mutta rakkaushan pyhittää keinot, eikös?

Jäin myös pyörittelemään ajatusta, miten Hermione sitten myöhemmin siivosi äitinsä surmaajan kotia, pelastettuaan jo aiemmin tämän tuomitun sielun. Kuinka kauhistuttavaa olisi saada tietää auttaneensa ihmistä, joka on tuhonnut jotain niin oleellista omasta elämästään. Tai tutustua siihen jolle jotain hirvittävää tehnyt. Kohtalon oikkuja.

Suoranaisia virheitä en kyllä löytänyt, ja mitä niitä suotta kaivelemaan kun tekstiä oli nautinto lukea. Yksi kohta oli joka, no, hämäsi, tuli sellainen tunne, että nyt en jotain tajua. (Ja vihaan sitä miten en hoksaa jotain) Tämä siirtymä siis:

Ystävällinen tuulenvire kutitti poskia ja liikutti vaatteita ihoa vasten.

Kotona vaimo leikitti lastaan ja kuullessaan ovelta kolauksen, jätti sohvan eteen

Sain tuosta sen kuvan, että nämä tapahtuivat saman aikaisesti? Joskin hyvin pieni asia, mutta jäi kaihertamaan ikävästi kuin kivenmurena kengässä… Eikö kukaan huomannut yhtä lasta olohuoneessa vaikka toinen jo ehdittiin tuomaan paikalle? Merkityksetön yksityiskohta tietysti, mutta minun mieleni aina tuppaa sellaisiin jumiutumaan

Kaiken kaikkiaan kuitenkin varsin hykerryttävä asetelma ja hirvittävällä tavalla uskottava ajatus siitä millaisia julmuuksia hyvän asian nimissä olisi voitu tehdä. Ja toki tehtiinkin. Viimeisenä mainittava se tekijä josta nautin eniten: ihastuttavat yksityiskohdat, kuten vastaleikatun ruohon raikkaus ja ihoa vasten liikkuvat vaatteet. Toki kieli muutenkin, kokonaisuutena.

(No, ihan ihan viimeisenä: summaryn ystävyys joka kesti niin kuin pitikin ulottui mielessäni paitsi Harryyn ja Hermioneen, myös Siriukseen ja Jamesiin, sillä molemmat olivat luettavissa, ja kohtalon kannalta, vaikka ehkeivät oikeuden, molempien pitikin.)

Kiitos ja kumarrus, pahoittelut kommentin loogisen etenemisen puutteesta, halusin sen kuitenkin jättää vaikka ajatus hieman hyppikin

[onkonälkä]

Suurkiitos kivasta kommentistasi, Daran. Kiva kuulla, että teksti sai ajattelemaan. Tuossa lainaamassasi kohdassa ei siis olla samassa ajassa, vaimo leikitti lastaan pari tuntia miehen lähdettyä. Olisin voinut merkitä siirtymän selkeämmin  Tuo kyllä kuulostaa yllättävän groteskilta, kuinka Hermione siivoaa kalmanhanaukiota tietämättä tämän varsinaisista taustoista. Vaikkei hän Peteriä tappanutkaan, ei hän viaton ollut.
Lapsia on muuten yllättävän vaikeaa huomata, varsinkin jos Hermione sattui olemaan iloinen ja tyytyväinen lapsi, ja on vaikka nukahtanut melkeinpä saman tien. Siriuksella on varmasti ollut melkoinen kiire saada James ja Lily turvaan, eikä hän varmasti ajattele, että jästitalossa olisi varsinaisia uhkia piilossa  Kiitokset vielä, kommenttisi piristi huimasti!