Otsikko: Katkon ajan kouran
Kirjoittaja: Mightyena
Fandom: Tiger & Bunny
Genre: Draama kai
Ikäraja: S
Paritus/Päähenkilöt: Kotetsu T. Kaburagi/Barnaby Brooks Jr. (+ muita mainittu)
Haaste: Biisihaaste (Nickelback - If Today Was Your Last Day)
Summary: Ehdin jo luulla, että vika on maailmassa tai minussa.A/N: Klik~Haha, aikalailla puhkikuluttanut olen kys. kappaletta tässä parin kuukauden sisällä, enkä ole siltikään ihan varma, kuinka hyvin se sopii tähän ficciin.
POV on Kotetsun. :> Finin eka T&B ficci (eikö vain?), älkää nyt odottako liikoja. Vähän kliseinen. Mutta siis se sopii sarjan henkeen ja tuon biisin henkeen ja joo olen hiljaa. Spoilereita jaksosta 24, varokaa.
Katkon ajan kouran
Hullu maailma!
Tähän asti ovat vain ottaneet pois, rakkaani, lupaukseni, voimani, melkein lapsenikin, koska olen niin heikko. Jätän poikkeuksetta kaiken puolitiehen; en vastaa puheluihin juuri, kun ystävyys on muuttumassa kipeän syväksi ja huomaan ravintolan aina sekuntia ennen hyväntekeväisyyskeräystä. Ehdin jo luulla, että vika on maailmassa tai minussa.
Sitten yhtäkkiä antoivat kaiken.
Ei, eivät takaisin, sillä takaisin ei ikinä saa. Mutta sain jonkun kauniin, minua vahvemmat kädet, sinistä lämpöä hohkavat silmät (samankaltaista kuin minulla, mutta nuorempaa, pidemmälle kantavaa), vaaleanpunaisen pehmolelun, kevyesti mansikalta tuoksuvat hiukset. Opin, kuinka palkitsevalta voi tuntua oman nimeni kuuleminen. Raastavaltakin. Rakastavalta. Erityiseltä, joka ainoa kerta.
Hei, sehän olen minä.Enää en luule, että vika on maailmassa tai minussa.
Hän ei kävele hyväntekeväisyyslippaan ohi, mutta hänellä ei juurikaan ole ketään, joka soittaisi. Hän ei anna anteeksi. Hän kulkee nopeinta reittiä, vaikka rakennuksiin törmäileminen on paljon hauskempaa.
Vika on meissä, koska elän viimeistä päivääni ja häntä itkettää. Missä minun aplodini? Näytöksen loppu, ei kai sitä noin surkeaa ollut seurata!
Lihaksiin sattuu. Taidan soitella huomenna osoitekirjaa läpi. Laulaa Bunnylle serenadin. Ostaa Tomoelle kukkia. Matkata maan halki halaamaan pientä tyttöäni. Koska tänäänhän minä vielä hengitän, hengitän, hengitän... Hengitän vaivalloisesti vasten hänen kyyneleisiä kasvojaan ja mietin, että yhtäkään päivää ei voi elää kahdesti. En haluaisikaan, paitsi tämän. Viimeisen päiväni. Yhä uudestaan. Ehkä se antaisi minulle potkua, jotta saisin lopetettua tämän jahkailun.
Koska meillä kahdella on tämä kaupunki pelastettavana. Ja suuri vika korjattavana.