sallittu, eipä taida löytyä varoituksen aihetta.
---
Rappukäytävässä haisee aina samalta, masentavalta, märältä koirankarvalta, kuralta, haisee kuolemalta. Haisee lukituilta ihmishengiltä. Mikä koti, asunto se vain on, kodiksi ei tätä kutsu kukaan. Kodissa on valoisa olohuone ja ahtaaksi täytetty makuuhuone, täällä vain valkoiset seinät. Helsinki kaikuu kun Aino huutaa parvekkeelta, varikset lentävät kauemmas. Betonitaivas laskeutuu uhkaavasti alemmas.
Punainen mekko ja mustat korkokengät, nyrjähtänyt nilkka ja naarmuja polvissa, mitä siitä, tukiside ja sukkahousut, Aino sulautuu ihmismassaan, metro nytkähtää liikkeelle. Sehän on tärkeintä, eikö vain? Ihmiskopioita, tyhjiä sieluja kiirehtimässä töihin. Mustaa asfalttia ja valkoisia viivoja tiessä.
Tien laidassa istuu tyttö, mustelma polvessa ja valkoiset shortsit jalassa, paidassa ilmapalloja ja hiukset nutturalla. Aino hymyilee ohi kulkiessaan. Se näyttää tutulta. Kuin Ainolta, siltä nuoremmalta. Siltä oikealta.
Minna tulee käymään illalla, tuo mukanaan jonkun uuden elokuvan, tuo mukanaan kurkkua ja kevytdippiä, sen hiukset on suoristetut ja meikki täydellinen, Ainolla on päällään pyjamahousut ja toppi ja äkkiä tuntuu alipukeutuneelta. Omassa kodissaan.
Aino karkaa parvekkeelle. Ulkonakaan ei tuoksu vapaus; haisee vain märkä asfaltti ja pakokaasu.
Aurinko nousee horisontissa, laskee, nousee taas. Symbolisoi typerästi elämää. Aino sytyttää uuden tupakan. Siinähän symbolisoi, tupakka ja tuli ja keuhkosyöpä, tulkoon kaikki.
Minna huutelee takaisin sisälle. Aino toivoo, että tulisi nopeasti. Se keuhkosyöpä, siis. Sama se.
Helsinki, maailman karuin kaupunki, ei vihreää missään, keskuspuistossakin vain kuolleita puita, kuolleita lintuja, kuolleita sieluja. Aino pyyhkii vaaleita hiuksia silmiltään, suussa maistuu nikotiinipurkka. Paperimekko ja paperisydän, pitelethän sieluani varovasti, anteeksi verestä suussasi, ruhjeita ja kipua.
Töissä on palaveri, joku on taas laskenut jotain väärin, Aino nypertää kassinnaruja pöydän alla ja miettii mitä söisi illalla. Vieressä istuu se uusi, se mies joka on oikeastaan kai vielä poika, se yhdeksäntoistavuotias jolla on mustat hiukset ja musta takki, tummansiniset farkut ja punaiset Converset. Sillä on ruskeanvihreät silmät, se katsoo huvittuneena kun Veera ja Janna tappelevat jostain turhasta, iskee silmää Ainolle ja vilkuilee poispäin.
Se kirjoittaa puhelinnumeronsa Ainon käteen, perään kaunokirjoituksella Joonatan. Aino tärisee koko matkan kotiin, lysähtää sängylle ja hymyilee ensimmäistä kertaa melkein kuukauteen.
Aino tallentaa numeron kännykkäänsä, uskaltaa soittaa vasta sunnuntai-iltana.
Ja sitten kertarysäyksellä tulee Joonatan. Tulee tähtiprinssi ja tähtiprinsessa, mä kannan sut tähtiin, tapan lohikäärmeitä, Joonatan, asfalttiviidakon kesyttäjä. Joonatanin hiukset ja silmät ja unelmia päiväpeiton päällä, pilvenpiirtäjälohikäärmeitä ja paperinukkeja. Lettuja ja mansikkahilloa, valkoisia mekkoja ja samansävyisiä unia.
Joonatan on pitkä ja sillä on pitkät sormet ja sellaiset tummat ripset kuin tummahiuksisilla pojilla tapaa olla, Joonatan ei pelkää autojen ääniä öisin, Joonatan haluaa tehdä asunnosta kodin.
Aino juoksee edelleen, ei karkuun vaan maaliin, kotiin. Perhoskokoelma vatsassa, ainakin kuusi erillaista perhosta lentämässä ympäriinsä, elämä kuin ohjattu elokuva ja Ainoa pyörryttää. Joonatan ottaa vastaan jos kaatuu.
Ainoa huimaa edelleen parvekekaruselleissa, betonitaivas on yhä liian lähellä, Lappiin on pitkä matka ja kotiin vielä pidempi, mutta jotenkin Joonas tekee kodin myös tänne.
Nyt on kaksi kotia, joista valita.
