Nimi: Hyttysvainot (on niin hämärää)
Kirjoittaja: Nide
Ikäraja: K-11
Tyylilaji: drama
Varoitukset: hyttysten tappamista/kiduttamista
A/N: Ehehehehee. Mä kirjoitin tämän nyt aika viimetingassa, koska haasteet ja silleen. Töks töks hahaha. Oon juonut liikaa banaaniteetä. Kai tämä kookolmessatoista pysyy, eikö? 250 sanaa jos Wordiin on luottamista. Mä taisin tosin mässäillä vain kursiivilla, mutta ei kai se mitään? Mun visiot oli aika erilaiset, mutta aina ei saa mitä haluaa. Kiitos avusta kauttaviiva tuesta #sananjalkojille (tiedätte kyllä keitä olette). Kuuntelin muuten suurimman osan tekoajasta
tätä. Jee. c:
Osallistuu haasteisiin 7 Kuolemansyntiä (mässäily) ja OTS20 (drama).
Tee oli sopivan kuumaa ja hän piti siitä.
Ne inisivät lähellä, kaukana, kauempana, hädissään nurkassa joka oli peitetty liimapaperein. Yksi askel, toinen. Rahiseva hengitys kaikui tilavassa huoneessa ja lähimmältä revittiin ensimmäinen raaja. Se käpertyi kokoon, hän oli tyytyväinen.
Kulaus keltaista juomaa joka oli koristeltu punaisilla pisteillä, ei siitä voinut kieltäytyä.
Liian herkullista, hän sanoi ottaen uuden kupin telineestä.
Veri purskahti kämmenelle kun sitä puristi
(naps, naps, naps, poikki)
eikä se edes sattunut. Häneen.
Sitä halusi lisää, yksi kerta ei riittänyt tai toinen tyydyttänyt. Vallanhimo oli suuri, suurempi. Ärtyneenä saattoi repäistä pään irti
vahingossa ja heittää punaisuuden hukkaan, mutta toisaalta ei se haitannut, sillä huone ei tyhjentynyt tai kappalemäärä vähennyt.
Teestä tuli riippuvuus ja synti, sitä piti saada tasalta. Joko tai – muutoin hän saattoi hyvinkin ottaa tupla-annoksen, mikä tarkoitti ylimääräistä metsästystä. Mutta eihän se häntä vaivannut.
Kolme taputusta selkään ja kiitos palkaksi, koska oli toiminut hyvin, kello kuusi aamulla ja kaikkia unetti. Rapsutti selkää, siivet irtosivat. Hupsis ja anteeksipyyntö, se saattoi sattua.
Lisäälisäälisää sanottiin sanat puuroutuen toisiinsa. Hän totteli. Neljännesosa tuntia jonka jälkeen huone näytti yllättävän autiolta,
koska huvitti.
Ne kituivat toistensa päällä hyristen hiljaa ja hän päätti olla armollinen.
Kourallinen hyttysiä sormien väliin ja rutistus, kynnet viilsivät kämmentä ja elottomat sykkyrät tipahtelivat lattialle. Hän nautti siitä kuinka
(hänelle) äänettömät avunhuudot kaikuivat ympäriinsä toisiinsa sekoittuen, kuinka itikat käpertyivät kokoon peläten suurta. Se tunne oli mahtava, sellainen josta ei halunnut luopua vaikka kuinka pyydettiin.
Hyttyset olivat vain arvotonta roskaa, ei niitä kukaan kaivannut riesakseen. Hän teki palveluksen ja
rakasti valtaa tuhota, ehdottomasti.