Kirjoittaja: Gwenhwyfar
Otsikko: Poikavauva
Ikäraja: K-11
Genre: Drama, Deathfic, Angst
Disclimer: Kaikki kunnia Jo Rowlingille
Haasteet: Ficlet300 - kun satanen ei riitä sanalla
Vauva.
A/N: Jaa'a. Tän tekeminen oli yhtä tuskaa. Tää on lyhyt, joo, mutta mä en millään meinannut saada mitään aikaan, ja kirjoitinkin tämän moneen otteeseen alusta alkaen uusiksi. Laatu on mitä on, tällainen tuli.
PoikavauvaOn perjantai 31. päivä Joulukuuta vuonna 1926. Sataa lunta. Taivas on harmaa, eikä Merope Kolkko tiedä, että onko päivä vai yö. Hän on harhaillut pitkään tietämättä mitään sijainnistaan. Hän on viimeisillään raskaana. Merope on kylmissään. Hänellä on vain takki, jonka alla hänellä on räsyinen hame. Hän ei ole muutenkaan kovin kaunis. Sotkuiset hiukset, väsyneet kasvot ja selkä kyyryssä. Ja kaiken päälle vielä iso maha.
Merope Kolkko kävelee hitain ja raskain askelin vasten lumimyrskyä. Tuuli yltyy, eikä nainen näe kädenvarttaan pidemmälle.
Yhtäkkä nainen näkee edessään suuren, tiilisen rakennuksen. Se näyttää autiolta, mutta on se kuitenkin parempi kuin ulkoilma. Merope kiirehtii lumisen pihan läpi suurelle ovelle ja koputtaa siihen.
Ei kulu kauaa, kunnes se avataan ja Merope astuu lämpimään orpokotiin. On hiljaista.
”ÄÄÄÄÄÄ!” Merope huutaa yhtäkkiä kiinnittäen kaikkien aulassa olevien ihmisten huomion.
”Rouva, oletteko te kunnossa?” Nuori, vaaleahiuksinen jästi kysyy Meropelta. Merope pudistaa päätään ja huutaa uudestaan vatsaansa pidellen.
”Catharine, hän synnyttää!” sanoo vanhempi nainen, joka juoksee kaksikon luokse. Hän kantaa Meropen kahden muun avustuksella pienempään huoneeseen ja sulkee oven perässään.
Merope Kolkon huudot ovat ainoa ääni hiljaisessa orpokodissa.
Pian huudot vaihtuvat lapsen itkuun. Tom Lomen Valedro on syntynyt.
”Hän on kaunis!” Catharine henkäisee, kun Merope saa Tomin syliinsä.
”Hmm…” Merope vastastaa poikaansa katsellen. Poika näytti aivan isältään. Päässä on hivenen tummaa hiusta, silmät ovat siniset ja hymy yhtä kaunis kuin pojan isällä. Meropea ei kovin helposti yhdistäisi Tom Valedro nuorempaan. Vauva on kaunis, paljon kauniimpi kuin äitinsä.
Kun vauva lopettaa itkemisen, hän katselee ympärilleen. Poika nyrpistää nenäänsä ja nojautuu vasten äitiään. Merope silittää vauvan nukkaista päätä ja hymyilee. Hän tuntee kipua, mutta uskoo sen johtuvan vasta tapahtuneesta synnytyksestä. Yhtäkkiä poika nauraa, saaden kaikki huoneessa olevat hymyilemään. Tomin naurukin on kuin isänsä nauru. Heleä ja soljuva, kuin puro kesäsateen jälkeen.
Merope tuntee heikotusta, mutta luulee sen johtuvan pitkästä matkastaan. Poika kallsitaa päätään ja katsoo äitiään. Merope on kalpea. Hänen silmänsä olvat väsyneet ja hengitys pinnallista. Poika alkaa itkemään.
Merope tuntee kivun aallon, joka läpäisee hänet aina varpaanpäistä päälakeen asti. Tuore äiti vetää viimeisen henkensä, kunnes ote vauvasta irtoaa ja Merope kuolee
Vauva itkee. Tom Lomen Valedro on yksin. Yksin tässä suuressa maailmassa. Hän on pieni. Niin viaton ja avuton lapsi, vauva. Vasta tunnin ikäinen.