Kirjoittaja: Silkkiperhonen
Ikäraja: K-11 (varoiksi)
Fandom: Harry Potter, kolmas sukupolvi
Paritus: Rose/Scorpius
Genre: Adventure, romance, drama, horror
Varoitukset: Ei ole tällä hetkellä
Vastuuvapaus: Kaikki hahmot (lukuunottamatta OC-hahmoja), maailma jne. kuuluvat J.K. Rowlingille. En saa tästä rahallista hyötyä.
A/N: Kuten ensimmäinenkin Finiin postaamani ficci, on tämäkin monen vuoden takaa. Tarkistelin tekstiä hieman, mutta muuten annoin sen olla alkuperäisessä muodossaan. Lukuja löytyy tällä hetkellä yhteensä kaksi kappaletta, sekä kolmannen aloitus.
Nyt jätänkin tekstin täysin teidän lukijoiden käsiin: Löytyykö ylipäätänsä kiinnostuneita finiläisiä lukemaan jatkoa? Tokihan kirjoitan ihan omaksi iloksenikin tekstiä, mutta mielestäni on aina mukavaa kirjoittaa
jollekulle. Löytyykö tekstistä kehitettävää, parannettavaa? Huomatkaa tosiaan, että tämä on kirjoitettu
ainakin kolme-neljä vuotta sitten, toivon, että kirjoitustyylini olisi hieman sinä aikana kehittynyt, mutta otan mielelläni neuvoja ja ohjeita vastaan! Onko ehdotuksia jatkosta, toiveita? Itse olen miettinyt mahdollisuutta vaihtaa ficci minämuotoon Rosen osalta, niin että tekstissä päästäisiin lähemmäs Rosen kaikkein syvimpiäkin tunteita ja tekstiin tulisi mahdollisesti hieman vakavampi sävy. Olisiko vaikeaa totuttautua yhtäkkiseen kertojan vaihtumiseen?
ensimmäinen luku I
”Minä tiedän kuka tämän takana on! Se
kirotun Malfoy!”
Rose Weasley kiisi pitkin käytävää, niin että hänen leiskuvan punainen tukkansa pomppi tasatahtiin hänen askeltensa kanssa. Hän oli suuttunut. Oikeastaan hän oli hyvin vihainen. Ei - hänen täytyi olla suorastaan raivoissaan. Hänen liemikirjansa oli pilalla. Sen sivujen väliin oli ahdettu jotain hyvin epämääräistä, tummansinistä mönjää, joka oli liimannut ne niin tiukasti yhteen, ettei niitä saanut repimättä auki. Eikä mikään kokeiltu taika ollut tuottanut minkäänlaista tulosta. Toivotonta. Isä saisi lähettää hänelle uuden kirjan heti kun hän vain saisi kirjoitettua tälle. Sitä ennen Malfoy saisi kuulla kunniansa.
Rosen ystävä Eris, pieni ja pyöreä korpinkynsityttö, hölkkäsi pari askelta taaempana pysyäkseen tämän mukana. Hänen ilmeensä oli huolestunut.
”Mutta Rose, oletko nyt aivan varma? En usko, että hän nyt sentään -”
”MALFOY!” Rose karjaisi, keskeyttäen toisen.
Platinanvaalea poika käänsi ivailevan hymynsä kahteen tulijaan. Hän heilautti sauvaansa ja samassa Rose oli törmännyt näkymättömään muuriin hänen ja pojan välillä. Tyttö hieroi pisamaista nenäänsä kavutessaan jaloilleen - hänen ilmeensä oli suorastaan murhaava.
”Upsis”, Scorpius Malfoy totesi halveksivaan sävyyn vilkaistessaan punatukkaista tyttöä edessään, kääntyen sitten takaisin kavereidensa puoleen. Rose Weasley takoi nyrkeillään näkymätöntä seinää ja huusi:
”Senkin
peikonräkä! Tule tänne ja tappele kuin mies!”
”Rose, turha yrittää, ei hän kuuntele…” Eris sanoi varovasti. Rose päästi tukahdutetun murinan hampaidensa välistä. Hän tiesi hävinneensä pelin. Mitä muuta Malfoylta voisi edes odottaa? Sietämätöntä.
Potkaisten vielä kerran muuria edessään, Rose kääntyi kannoiltaan selvästi kiukusta täristen, Scorpiuksen heittäessä häneen vielä viimeisen vahingoniloisen katseensa.
Jos Rose ei olisi syntynyt Weasleyden sukuun, eikä Scorpiuksella olisi ollut mitään tekemistä Malfoyn perheen kanssa, he tuskin olisivat edes tiedostaneet toisiaan satojen muiden oppilaiden joukosta. Mutta oli kirjoittamaton sääntö, ettei Malfoyden ja Weasleyden kuulunut tulla toimeen keskenään. Vaikkeivät välit olleet enää nykyään läheskään yhtä huonot kyseisten velhosukujen välillä kuin ne olivat taannoin olleet, Rose Weasleyn ja Scorpius Malfoyn toisiaan kohtaan tuntema halveksunta oli kuin kopio heidän vanhempiensa välisistä vihamielisyyksistä heidän omina kouluaikoinaan. Olihan Hermione toki yrittänyt sanoa Ronille, ettei vitsailisi lasten kuullen niin avoimesti Draco Malfoyn tempauksista, mutta ei hänkään liiemmin kyseisestä miehestä pitänyt, joten toisinaan Ron sai aivan vapaasti puhua tästä miten häntä huvitti. Sitä paitsi, erityisesti Ronilla oli tuntunut olevan aina pieniä odottamuksia sen suhteen, että Rose päihittäisi Scorpiuksen koulumenestyksellään, ja sanoi sen toisnaan jopa ääneenkiin.
Olivathan he toki olleet Malfoyn suvun kanssa sovinnossa siitä lähtien mitä tapahtui noin 25 vuotta sitten, mutta yleisesti ottaen he elivät niin eri maailmoissa, ettei ollut toivoakaan siitä, että he ymmärtäisivät toisiaan.
Olisi tietenkin hivenen hassua, että kaksi nuorta vihoittelisivat toisiaan kohtaan niinkin tulisesti, jos kyseessä olisi vain sukujensa erimielisyydet tai vanhempiensa odottamukset. Rosen ja Scorpiuksen välillä oli kuitenkin ollut pienimuotoista (jos ei suurempaakin) kilpailua jo ensimmäiseltä luokalta lähtien, aivan heidän omista luonteenpiirteistään johtuen. Kumpikin oli kilpailunhaluinen ja ylpeä omista taidoistaan. Rose oli perinyt äitinsä aivot, ja hän loistikin suurimmassa osassa aineista, mutta Scorpiuksen kyky hallita sauvansa peittosi Rosen varsinkin pimeyden voimilta suojatumisessa. Ehkä juuri tämän takia muita Weasleyden ja Pottereiden lapsia ei Scorpius Malfoy ottanut lainkaan yhtään pahasti päähän - eikä Scorpiuskaan juuri katsonut yhtä halveksivasti muita kyseisten sukujen jäseniä, Rose vain nyt sattui osumaan ärsytyshermoon.
*
Seuraavan lauantain aamuna Rose istui kirjastossa selaillen turhautuneesti suurta kirjapinoaan. Hän näytti olevan lievästi paniikissa. Hän tutki kirjoja niin intensiivisesti, ettei edes kuullut kun mustatukkainen poika istahti hänen eteensä ja tervehti häntä.
”Rose, haloo…” Tämä huhuili häntä. Rose käänsi hämmästyneen, joksikin hiukan ärtyneen katseensa poikaan, kunnes tajuttuaan kuka tämä oli, pakotti hymyn kasvoilleen.
”Hei Albus!”
Albus Potter kävi viimeistä vuottaan Tylypahkassa kuten hänen serkkunsa Rosekin. Ollessaan samanikäisiä serkuksia, he olivat tottuneet toistensa seuraan pienestä pitäen ja viihtyneet aina yhdessä. He olivat hyvin eriluonteisia: Rosen ollessa temperamenttinen ja eläväinen, Albus oli vastakohtana hyvin rauhallinen ja ajattelevainen. Sillä tavoin he täydensivätkin toisiaan mainioisti.
”Mitä sinä teet? Näytät lievästi sanottuna hätääntyneeltä. Tuo hullunkiilto paistaa silmistäsi aina, kun olet pulassa ja yrität pyristellä siitä irti”, Albus sanoi heittäen reppunsa pöydälle ja alkaen kaivaa sen sisältä sulkakyynänsä, mustepulloa ja palaa pergamenttia.
”Mitä? Näkyykö se päälle?” Rose kysyi vilkaisten serkkuaan, jatkaen heti seuraavan kirjan hullunmoista pläräämistä. Albus virnisti ja nyökytteli päätään. Rose vilkaisi tätä ja huokaisi tajutessaan, että hänen oli kuin olikin hetkeksi hellitettävä urakastaan ja selitettävä toiselle, mistä oikein oli kyse.
”Äh, minä vain yritän etsiä tietoa hikkaliuoksen sivuvaikutuksista, jotta saisin tehtyä esseen ja palautettua sen huomenna Hopkinsille”, hän selitti.
”Liemikirjani on tällä hetkellä käyttökelvoton, kiitos Malfoyn, enkä saa sellaista mistään lainaksi.” Rosen ilme muuttui , jos mahdollista, vieläkin hätääntyneemmäksi ja hän vinkaisi: ”Tiesitkö, että hikkaliuoksesta löytyy tietoa itse asiassa aika vähän?”
Ilman selittelyjä Albus kaivoi niin ripeästi kuin pystyi laukustaan esiin oman liemikirjansa ja pamautti sen tytön eteen.
Tietämättömälle sivustakatsojalle tämä tilanne olisi näyttänyt ennemminkin siltä kuin toinen osapuoli olisi saanut yhtäkkisen sairaskohtauksen ja toinen yritti panikoiden kaivaa jotain laukustaan pelastaakseen tämän.
Rosen ilme oli suorastaan järkyttynyt. Hän nappasi kirjan käsiinsä hivellen sitä kuin todistaakseen sen olevan aito.
”Mistä sait tämän? Eihän sinulla edes ole taikajuomien tunteja enää”, hän puuskahti.
Albus hymyili leveästi.
”Päätin sittenkin ottaa niitä taas. Minulla ei kuitenkaan ole sen lisäksi kuin vain numerologiaa, alkemiaa ja taikakausien hisotiraa, joten lukujärjestyksessäni on vielä mainiosti tilaa sille.”
”Sa-saisinko lainata tätä täksi illaksi?” Rose kysyi innostuksissaan kykenemättä lähes puhumaan.
”Ota vain, en minä sitä tänään tarvitse”, Albus tokaisi ja huitaisi kädellään kuin sanoakseen ”ei sillä ole mitään väliä”.
Rose kumartui pöydän yli hypätäkseen Albuksen kaulaan. Hän heilutti poikaa mukanaan hokien: ”Kiitos, kiitos, kiitos! Ihanaa, kiitos paljon Albus! Et tiedä kuinka helpottunut olen!”
Albus tunsi hapen vähenevän uhkaavasti sitä mukaa kun rutistus vain piteni ja hän yritti huutaa Rosen meluamisen yli.
”Juu juu, eipä kestä! Päästäisitkö nyt irti?”
Meteli oli saanut Matami Prillin lipumaan varoittamatta heidän luokseen. Hänen ilmeensä oli uhkaava, kun Rose vihdoin päästi Albuksesta irti.
”Hyvä neiti ja herra. Voitte elämöidä aivan rauhassa, mutta tehkää se jossain muualla kuin täällä kirjastossa!” Hän huiskautti ärhäkkäästi sauvaansa ja Rosen monet keräämät kirjat lipuivat takaisin omille paikoilleen. Rose nyökkäsi naiselle hieman punastuen, ja keräten tavaransa, hän ja Albus lähtivät, Rose roikuttaen nolostuksissa päätään ja Albuksen huokaillessa syvään hänen vierellään.
Kävellessään Albuksen kanssa kohti rohkelikkotupaa, Rose huomasi Lilyn norkoilevan muotokuva-aukon suulla. Rose heilautti kättään ja kutsui toisen nimeä kiinnittääkseen tämän huomion, sillä tyttö luki hyvin keskittyneen oloisena Päivän Profeettaa.
Lily oli Rosen tapaan punapää, hieman vaaleampi ja pisamaisempi tosin. Hän oli pari vuotta nuorempi veljeään ja serkkuaan, mutta jo monta senttiä Rosea pidempi, ja jatkoi vain kasvuaan. Rosen mielestä Lily oli serkuksista kaunein ja hienopiirteisin. Hän oli perinyt äitinsä pitkän ja hennon varren, sekä isänsä tummanvihreät silmät. Ei ihme, että hänen ympärillään parveili aina erityisen paljon nuoria miehenalkuja, joita erityisesti Albus tuntui katsovan hieman paheksuvasti.
Kun Lily kuuli häntä kutsuttavan, hän heräsi keskittyneestä tilastaan ja vilkuili hetken hämmentyneenä ympärilleen, kunnes huomasi Rosen ja Albuksen vähän matkan päässä. Hän kiirehti heitä vastaan ja tyrkkäsi Päivän Profeetan kahden nenän alle.
”Tässä, lukekaa tämä!” hän puuskahti ja osoitti kirkuvaa otsikkoa.
”Entinen kuolonsyöjä Walden Macnair vapautettu!”Albus nappasi lehden siskonsa käsistä. Hänen otsaansa oli ilmestynyt huolestunut ryppy ja vihreät silmät kiisivät pitkin artikkelin rivejä. Rose kurkisti lehteä Albuksen olan takaa. Otsikon alla oli suuri kuva pitkästä, riutuneesta miehestä, joka käveli ulos Azkabanin vankilasta kahden miehen saattelemana. Miehen silmissä oli jotain hyvin ahdistavaa ja pelottavaa, minkä takia Rosen oli pakko kääntää katseensa pois. Hän siirsi katseensa sen sijaan tekstiin ja hänen silmänsä haravoivat sen läpi pysähtyen Kingsley Kahlesalvan nimen kohdalle.
…mutta taikaministeri Kingsley Kahlesalpan mukaan vapautus on perusteltu:
- Macnairille määrättiin 25 vuoden vankeustuomio kuolonsyöjänä toimimisesta, hän-joka-jääköön-nimeämämättä kukistamisen jälkeen. Toisin kuin esimerkiksi Antonin Dolohov, hän ei tehnyt merkittäviä rikoksia - jos ei sitten tarpeeksi suurena rikoksena voida pitää jo itsessään kuolonsyöjiin liittymistä. Taikaministeriön päätöksen mukaan hänet on nyt vapautettu, mutta aiomme pitää häntä tiukasti silmällä.”Isä varmaan tietää tästä jotain”, Albus totesi ojentaessaan lehden takaisin Lilylle. ”Voisinkin kirjoittaa hänelle samantien.” Ja niine hyvineen hän marssi tiehensä jättäen Lilyn ja Rosen kahdestaan.
Lily seurasi veljensä menoa hivenen huolestuneena. Kääntäen sitten katseensa Roseen, hän kysäisi:
”Mitä mieltä sinä olet tästä?”
Rose katseli hetken tyhjään, kun pohtien vastaustaan ja tokaisi sitten:
”Tuskinpa tästä nyt mitään pahempaa kehkeytyy. Eniten minua mietityttää miten tähän suhtaudutaan.”
”Mmhmm, taidat olla oikeassa. Uutisen vastaanottaminen ei tule olemaan helppo”, Lily jatkoi.
Rose ei keksinyt miten jatkaa enää aiheesta: tällä hetkellä hän oli kiinnostuneempi paneutumaan Albuksen lainaamaan liemikirjaan ja saamaan huomisen hikkaliuosesseensä valmiiksi. Joten ennen kuin hän heitti hyvästit Lilylle kavuteksaakseen tyttöjen makuusalin työskentelyrauhaan, hän vielä kysyi tältä, kuten hän teki nykyään lähes joka päivä:
”Onko uutisia Jamesista? Miten hän jaksaa?”
James Potter, Lilyn ja Albuksen 18-vuotias isoveli, oli pari viikkoa takaperin joutunut karanneen aarnikotkan hyökkäyksen kohteeksi ollessaan patikoimassa kaveriseurueen kanssa Tylypahkan läheisillä vuorilla, ja hän oli joutunut virumaan Pyhässä Mungossa jo parisen viikkoa.
”Hän voi jo ihan hyvin, paljon paremmin kuin edellispäivänä. Nyt kun hänen voimansa ovat palaneet, hän haluaisi kuulemma jo päästä sairaalasta, mutta äiti haluaa hänen pysyvän siellä ainakin vielä pari päivää”, Lily kertoi hymyillen.
”Heh, ymmärrän hänen tunteensa hyvin”, Rose naurahti ja yhdessä he astuivat Rohkelikon muotokuva-aukosta sisään muun porukan mukana, Macnairin jo unohtaneena.
toinen luku II
Iso, punertava pöllö lipui sinä päivänä muiden postintuojien seassa suureen saliin ja tipautti painavan pakettinsa suoraan Rosen puurolautaseen, mikä kirvoitti varsinkin Luihuisen pöydästä raikuvat ablodit. Punatukkainen tyttö pyyhki kiukkuisena vaatteiltaan valuvaa tahmeaa velliä ja heitti pari valittua sanaa Luihuisten suuntaan. Scorpius Malfoylle hän osoitti pahimmat kiroilunsa, kunnes Albuksen piti suorastaan vetää hänet alas istumaan, ettei tyttö olisi tehnyt itsestään vielä naurunalaisempaa.
”Kirotun Malfoyn kääpä! Katsotaan kuka
sitten nauraa, kun hänen pöllönsä tiputtaa
hänen uutuuttaan hohtavan, kiiltelevän, komeilevan luudankahvansa päälle kurpitsahunajatöhnää, niin, ettei hän saa sitä ikinä puhtaaksi!” Rose kirosi avatessaan samalla pakettiaan apinan raivolla, loitsittuaan ensin vaatteensa puhtaiksi lopuista tahroista.
Albus katseli vierestä touhua hieman huolestuneena. Rose joutuisi lähettämään vielä toisenkin kirjeen pyytääkseen kolmatta liemikirjaa, jos ei hiukan hillitsisi itseään.
”Älä hänestä välitä. Malfoy on liian täynnä itseään, että olisi edes sinun vilkaisusi arvoinen”, Lily totesi Rosen toiselta puolelta valikoidessaan mansikoita puuronsa päältä suuhunsa.
Rose ei vastannut mitään, sen kuin loi vain vielä viimeisen murhaavan katseen platinanvaaleaan takaraivoon, ja unohti tämän sitten siltä aamulta.
S.U.P.E.R. –tutkinnon (Se Uskomattoman Paha, Erittäin Raskas -tutkinto) paineet alkoivat vähitellen hiipiä niihin tunnollisimpiin puurtajiin. Ei pelkästään professoreiden hiljainen, jossei vähän näkyvämpikin patistaminen ja vanhempien vaatimukset ajaneet valmistumaan tulevaan koitokseen, myös opiskelijoiden itsensä keskuudessa oltiin alettu kuhista kevään lopussa suoritettavasta tutkinnosta: mitä aineita kukin oli valinnut? Oliko joku jo alkanut lukemaan täyspäiväisesti tutkintoon? Mitä arvosanoja vaadittiin mahdollisiin jatko-opintoihin?
Heti muodonmuutosten jälkeen Rose oli napannut tavaransa ja kiiruhtanut suoraa päätä kirjastoon. Hän ei halunnut hukata sekuntiakaan mahdollisuuksista päntätä tutkintoa varten. Äitinsä tavoin hänen aikataulunsa oli tupaten täyteenahdettu ja sen tuoma stressi heijastui toisinaan illan päätteeksi hänen kirkkaista sinisistä silmistään. Albus oli pannut tämän merkille, yrittänyt huomauttaakin siitä pari kertaa, mutta oli saanut vain ärtyneitä murahduksia vastaukseksi. Rose ei halunnut, että hänen opiskelutapoihinsa puututtiin. Ne olivat hänelle yhtä pyhiä kuin lapsuuden velhoshakkilauta hänen isälleen tai vanhat koulukirjat hänen äidilleen. Tämän takia hän opiskelikin usein yksin.
Nytkin hän siis istui yksin valtaamassaan kirjaston nurkassa, jonka pöydälle hän oli pinonnut läjän kirjoja ja pergamentinpaloja. Hän kopioi niin nopeasti kuin pystyi kappaletta kirjasta
”Sanattomat taiat – perusopas velholle kuin velholle”, sillä, vaikka hänen oli sitä vaikea myöntää edes itselleen, sanattomat taiat vain eivät ottaneet luonnistuaakseen häneltä. Professori Bobbin, joka opetti muodonmuutoksia, oli todennut hänelle, etteivät kaikki velhot ja noidat taitaneet sanattomia taikoja, mutta pärjäsivät silti hyvin työssään tai opiskeluissaan. Rosen mielestä se oli ollut turha lohdutus, vaikkakin oli ollut siitä kiitollinen. Häntä yksinkertaisesti vain suoraan sanottuna nolotti ihan vietävästi, ettei hän ollut kyennyt oppimaan kyseessä olevaa taitoa – vielä enemmän häntä kismitti se, että jopa
Malfoyn kuvatus tuntui taitavan ne häntä paremmin.
Saatuaan kirjoitettua viimeisen rivin, hän löyhytteli pergamentinpalaa hieman kuivattaakseen musteen ja tunki sen sitten kirjansa väliin. Sitten hän ponkaisi pystyyn, haukotteli, ja venytteli teatraalisesti. Kello oli vasta kymmentä vaille kuusi, hän ehtisi vielä tutkia sekaannus- ja häkellysjuomien mahdollisia sivuvaikutuksia, sillä taikajuomien professori Hopkins oli vihjaissut hänelle, että liemien sivuvaikuksia saatettaisiin hyvinkin kysyä S.U.P.E.R:issa.
Niinpä hän asteli ripeästi kirjaston toisessa päässä sijaitsevalle hyllyvälille, josta löytyivät kaikki taikajuomiin liittyvät kirjat. Sattumanvaraisesti hän pysähtyi erään hyllykön kohdalle, joka oli samalla tasolla hänen silmiensä kanssa, ja lähti siitä enemään hitaasti, käsi liukuen kirjojen selissä.
”Siperian muinaiset vastamyrkyt”, hän luki.
”Sitruunatoffeen käyttö kokeilevalle sopansekoittajalle”,
”Sittiäiset ja sontiaiset hokkuspokkusliemen ainesosina”. Kunnes hänen sormensa liukui suuren, sinisen kirjan selälle, jonka hopeisen koukeroiset kirjaimet toitottivat:
”Liemien ja muiden juomien tunnehtut siwuwaikutukset”. Rose kulmat nousivat yllättyneisyydestä ja hän koppasi kirjan käsiinsä. Kirjojen väliin unohtunut pieni pergamentinpala tipahti samassa lattialle ja Rose kumartui nostamaan sen – ja juuri saatuaan lappusen käteensä ja aikeissaan nousta ylös, painava kirja kopsahti hyllyltä suoraan hänen takaraivoonsa.
”Aaaah”, Rose parkaisi ja hieroi naama irvessä iskukohtaa.
”Öh, anteeksi”, joku huikkasi hyllykön toiselta puolelta. ”Taisin työntää kirjan paikoilleen vähän liian voimakkaasti”, puolustukseksi jatkettiin.
Rose nosti massiivisen, vanhahkon kirjan lattialta, jonka nimeksi hän sai vilkaisullaan:
”Rauhanjooma awucsi heigohermojsille”.
Hän kohautti olkiaan ja nousi sitten ylös, laittaakseen kirjan takaisin ja todetakseen toiselle olevansa kunnossa.
Ennen kuin hän kurkkasi raosta, hän loi kasvoilleen ”olen kunnossa, ei se mitään” –ilmeen, joka vaihtui kuitenkin salamannopeasti aivan päinvastaiseksi, tajutessaan kuka häntä oli uskaltanut pamauttaa kirjalla päähän.
”MALFOY!” Rose karjaisi.
Platinanvaalean nuoren miehen mairea, pahoitteleva ilme oli sekin pyyhkäisty pois samaisella sekunnilla.
”Olisi pitänyt arvata, Weasley”, tämä todettiin halveksivaan sävyyn.
”Miten sinä voit olla
jo-ka-i-ki-ses-sä paikassa, missä minä kulloinkin satun liikkumaan?” Rose kailotti kasvot hehkuvan punaisina raivosta, niin että lähistöllä olevien oppilaiden päät kääntyivät tuohtuneina, osaksi hämmentyneinä heidän suuntaansa.
”Samaa haluaisin kysyä sinulta, Weasley”, Scorpius sanoi tylsistyneen oloisena, vaikka hänen sanoistaan uhkuikin selkeä kiivastumisen sävy. Tämä vain kasvatti Rosen kiukkua.
”Minä olen niin
kyllästynyt sinuun! Tuo kaikentärkeä naamataulu putkahtaa esiin
aina, kun minä olen saanut edes hetkeksi pyyhittyä sinun räkänokkanenäsi pois verkkokalvoiltani!” Rose jatkoi, voimistaen ääntään.
”Mitä sanoit? En saanut mitään selvää sinun
samperin rumasta junttiaksentistasi!”
”Niin ja sinähän puhut niin hienoa kieltä, etteivät edes siat karsinassa ymmärrä mitä sinä röhkit!”
”Säälittävää Weasley, etkö parempaa lirutusta osaa lausua
kultakurkustasi?”
”Mitä sinä olet arvostelemaan minun sanansäilääni, senkin
pollomuhkunmätä! Sinun sietäisi varoa, etteivät minun sanani kirii ympäri pitäjiä sinun heikoista hermoistasi!”
Tämä tuntui osuneen herkkään paikkaan. Scorpius painoi katseensa maahan ja kun hän nosti sen, Rose sai vain vaivoin pidettyä säikähdyksen kasvoiltaan: tämän harmaat silmät olivat vihasta mustat.
”Haluatko tosiaan tietää jotain minun paineensietokyvyistäni? Kaksintaistelu lauantaiyönä, tapaaminen Matami Pomfertan taulun edessä kolmannen kerroksen vasemassa siivessä, kun kello lyö tasan keskiyön”, Scorpius totesi sihisten hampaiden välistä.
Rosen suu painui viiruun ja hänen silmänsä laajenivat. Oliko heidän torailunsa mennyt lopulta näin pitkälle? Halusiko Malfoy tosiaan, että he mittelesivät voimiaan – kaksintaistelussa? Hän tiesi, että olisi tyhmää ja täysin järjetöntä mennä mukaan tällaiseen. Mutta ylpeästä, kilpailuhenkisestä luonteestaan johtuen, hän ei voinut olla vastaamatta haasteesee.
”Selvä, sittenpä nähdään kumman
sanansäilä leikkaa terävämmin”, hän totesi, yrittäen peittää pienen paniikin vivahduksen äänessään.
Scorpius vilkaisi häneen nopeasti totisilla silmillään ja häipyi sitten. Rose tunsi edelleen tärisevänsä kiukusta ja hermostuneisuudestakin, vaikkei hän olisi sitä halunnut myöntää itselleen. Kaksintaistelu Malfoyn kanssa? Hän, kaksintaistelussa? Olikohan nyt tultu ajateltua aivan viisaasti. Mutta tunnekuohu oli ottanut hänet valtaansa, eikä hän olisi kestänyt sitä halveksuntaa, jonka olisi saanut osakseen, jos olisi jänistänyt haasteesta. Isän ja äidin ei tietenkään tarvinnut tietää tästä mitään. Eikä kenenkään muun, kuin noh, Albuksen, kaiketi.
Rose painoi häntä kolkanneen kirjan takaisin paikalleen ja oli juuri kääntymässä lähteäkseen, kun tajusi, että Matami Prilli seisoi vain pari senttiä hänen takanaan.
”Mitä täällä melutaan?”
Kun tämä näki Rosen kasvot, hänen ilmeensä venähti:
”Sinä taas! Hyvä neiti, tämä on nyt toinen varoitus viikon sisällä! Kolmannella saat kirjastoon porttikiellon. Kymmenen pistettä Rohkelikolta!”
Ja niine hyvineen hän marssi tiehensä.
Rose tunsi kuinka hänen korvansa punoittivat ja vältellen muiden oppilaiden syyttäviä katseita, hän luikahti takaisin lukunurkkaansa, pakkasi tavaransa niin hiljaa kuin osasi ja livahti pois kirjastosta.
Nyt sitten vain etsimään Albusta jostain. Rose tietäisi kyllä mitä Albus sanoisi, hänen vihreät silmänsä laajenisivat lautasen kokoisiksi ja hän karjaisisi:
kolmas luku III
”Sinä lupasit
mitä?!”
”Tarvitseeko sitä enää toistaa? Tiedän, ettei se ollut kovin fiksua.” Rose oli painanut katseensa maahan ja hänen korvansa punoittivat heleästi. He istuivat oleskeluhuoneen eräässä sohvapöytärykelmässä.
Albus madalsi ääntään kuin salaliittolainen.
”Ei ollut kovin fiksua? Rose, tiedätkö sinä edes mitä kaksintaistelu tarkoittaa?” Albus katsoi serkkuaan järkyttyneenä, kuin tämä olisi ehdottanut vähintäänkin jotain puolihullua.
”Tottakai minä tiedän! Rose puuskahti. ”Emme me nyt kuolemaan asti taistele, hupsu.”
”Malfoysta ei tiedä. Ei hän tappamaan ryhdy, mutta sinut saatetaan hyvinkin kiikuttaa tilanteen jälkeen sairaalasiipeen. Sitä paitsi, kyse ei ole pelkästään siitä, onko tämä vaarallista vai ei. Kaksintaistelut ovat jyrkästi kiellettyjä. Sinä olet johtajatyttö, ja jos joku saa tietää tapahtuneesta, asema viedään sinulta saman tein. Toiseksi, joudut kestämään monen kuukauden juoruilun ja kuhinan ja perheesi pettymyksen. Haluatko tosiaan tehdä tämän?”
Rose tuijotti totisena jalkojaan. Hetken kuluttua hän käänsi katseensa suoraan Albuksen vihreisiin silmiin.
”Kaksintaistelu on lauantain ja sunnuntain välisenä yönä tasan kello kahdeltatoista.”
Albus katsoi Rosea epäluuloisesti ja huokaisi sitten.
”En taida saada sinua ympäripuhutuksi, enhän?”
Rose tuijotti Albusta edelleen kivenkovaa, eikä vastannut mitään.
”Tiedäthän, että tarvitset mukaan sekundantin?” Albus totesi tajuttuaan, ettei saisi toista taivuteltua kieltäytymään haasteesta.
Rosen silmät laajenivat.
”E-ei, Albus! Minä teen tämän yksin! En halua vetää sinua tähän mukaan!” hän huudahti pelästyneenä.
”Tiedän, etten saa sinua perumaan lupaustasi. Mutta voin yhtä hyvin tulla valvomaan, ettet tee mitään typerää”, Albus totesi vakavana.
Rose huokaisi syvään ja näytti miettivän hetken.
”Vain jos olet täysin varma siitä”, hän sanoi sitten kurkistaen kulmiensa alta varovasti.
”Olen. Sitä paitsi, en ole koskaan päässyt kokemaan kunnon kaksintaistelua”, hän sanoi ja naurahti.
Rose hymyili vienosti. Kunpa kaikki menisi hyvin.