Alice Katarina: Hei ja tervetuloa lukijoiden joukkoon!
Nimen kanssa temppuilin pitkään, mutta koska Paula on monimutkainen, niin tarinan nimen pitiviitata siihen. Pienen väännön jälkeen siitä sitten tuli mitä tuli
KatieB: Sitä tää teettää, kun ei ole betaa/en jaksa tälle tekstille sellaista etsiä
Nopeatempoisuudelle on myös yksinkertainen selitys: koska tämä etenee kuukausi kerrallaan, niin lukuun pitää ahtaa yhden kuukauden tapahtumat. Mutta tapahtumat saa hyvin tiivistettyä, kun keskittyy vain kahteen ihmiseen, tässä tapauksessa Paulaan ja Miiaan
Kiitokset kommentistasi <3
Murokulho: Just luin siun tekstiä ja pohdin, että mistä se nimi on niin tuttu! Mutta ihana, että hahmot on tunnistettavissa ja että ne on melko aitoja
Tuollainen kehu lämmittää erityisesti! Itseä häiritsee puhekielisyys, joten siksi kirjakielessä mennään. Olen kuitenkin pyrkinyt pitämään "puhekielisen kirjakielen", eli hän -> se
Eikä kommenttisi ollut surkea, vaan ihana! Ja kiitos siitä
A/N: Varmasti löytyy virheitä! Korjailen tämän loppuun tässä viikon aikana, mutta halusin julkaista tämän aikataulussa (eli tiistaina), joten tarkistus hieman kesken. Paula on tyhmä, edelleen. Toivottavasti teiltäkin löytyy mielipiteitä
Joulukuu - Tyttö tanssii vaanMarraskuun loppu olikin yhtä rumbaa. Sain kiittää onneani, etten ollut repinyt tikkua irti, sillä olisin saattanut kuolla verenhukkaan. Sain myös kiittää onneani siitä, ettei se ollut osunut lihaksiin tai vaurioittanut mitään muutakaan sisäelintä sieltä pohkeen jostain. En edes muista mitä se lääkäri selitti. Sain kepit, neljä tikkiä ja särkylääkkeitä. Sain luvan ostaa uudet housut, mutta en halunnut ja äiti osti minulle jäätelöä, koska olin niin kiltisti sairaalassa.
Kouluun en mennyt viikkoon, koska en vain halunnut ja joulukuun vaihtuessa lumettomana ja mustana, en oikein tiennyt pitäisikö nauraa vai itkeä. Kun lopulta uskaltauduin kouluun, sain osakseni monia katseita keppieni vuoksi. Niiden avulla sain kuitenkin jäädä myös sisälle yhden kaverin kanssa pakollisen ulkovälitunnin sijaan, joten valtasin sohvanurkkauksen Maijun kanssa. Maijulle kerroin kaiken ja tämä halasi lohdutukseksi. Ei se muuhun pystynyt, enkä minäkään.
Miia ei ottanut lähteäkseen päästäni. Tiesin sanoneeni pahasti, mutta tunne oli varmasti molemminpuolinen. Toisaalta tunsin voitonriemua, kun pystyin sanomaan pahasti, toisaalta inhosin itseäni. Istuessani siinä sohvalla Miia näkyy ikkunasta, ja sekin näyttää hieman maansa myyneeltä. Tai sitten vain kuvittelen niin. Haluan kuvitella niin. Tahdon, että Miia tulee ja pyytää anteeksi. Ja että minä pyydän omasta puolestani anteeksi. Miia ei kuitenkaan kellon soidessa huomioi minua vilkaisua enempää ja pettyneenä kinkkaan luokkaan. Vielä kaksi viikkoa keppejä, vielä kolme viikkoa lomaan ja sitten pääsen pois. Ei tarvitse pelätä näkevänsä Miiaa.
Keskiviikkona linkutan terveydenhoitajan todistusta mukanani raahaten kohti liikuntasalia. Astun jo täyttymään päin olevaan liikuntasaliin, ja opettaja huomaa minut. Hän lähtee tulemaan vastaan, ja kiitollisena pysähdyn odottamaan pukuhuoneen eteen. Ojennan vapautuslappua hänelle, ja hän nyökkää.
”Tarvitsetko avainta vaikka kirjastoon?” opettaja kysyy vielä erikseen.
”Voin minä tuossa aulassakin olla”, vastaan hymyillen, vaikka oikeasti haluan jo kotiin. Käännyn ympäri ja jäädyn. Tarkoitukseni oli lähteä nilkuttamaan niillä perkeleen kepeillä sinne aulaan heti. Mutta Miia. Se vain seisoo siinä pukuhuoneilta tulevien tukkeena ja ilme niin kaipaava ja niin ärsyyntynyt kuin olla ja voi.
”Tule”, sanon hetken mielijohteesta huulia liikuttaen ja lähden sitten kipittämään kohti aulaa keppieni kanssa. Miia ei tule perässä, ja pettyneenä istun viitisentoista minuuttia tekemättä yhtään mitään. Sitten vedän matematiikanlaskut esiin ja ensimmäistä kertaa sen lukukauden alusta yritän tosissani saada numerot pysymään oikein päin.
”Sinulla oli asiaa”, Miian ääni on kolea ja herättää minut mahtavan päänsäryn alkuun ja todellisuuteen.
”Moi”, vastaan sen sijaan ja näytän sille, että tilaa on istuakin. Miia tekee työtä käskettynä ja istuu mahdollisimman kauas.
”Ei minussa iilimatoja seikkaile, älä huoli”, totean ja pakkaan kirjat laukkuun.
”Sinulla oli asiaa!” Miia tiuskaisee, ja näen ettei tilanne ole sille helppo. Kai se on joutunut pakottamaan itsensä ulos liikuntatunnilta puhuakseen kanssani.
”Anteeksi”, sanon hetken hiljaisuuden jälkeen. ”Ei ollut tarkoitus haukkua tai olla niin ilkeä siellä rannalla.” Miia kääntää katseensa pois ja se ei oikein tiedä mitä tehdä sormillaan. Ne näpräävät toisiaan ja huomaan jälleen ihastelevani niiden notkeutta ja pituutta.
”Ei kai se mitään sitten… Jos annat minullekin anteeksi?” Miia pohtii sitten ja nyökkään.
”Joo, enköhän minä anna.”
Hetken me vain istutaan hiljaa ja sitten Miia hivuttautuu penkkiä pitkin lähemmäksi ja ottaa minut kömpelöön halaukseen.
”Vittu pelkäsin menettäväni sinut!” Miia kuiskaa ja naurahdan vasten sen olkaa. Sen tuoksu saa korvien välissä humisemaan, ja kun tunnen myös sen sydämensykkeen omaa rintaani vasten… Vastaan halaukseen niin voimakkaasti kuin kykenen.
”Kun kuulin, että olet ollut sairaalassa, en voinut kuin pelätä pahinta. Se oli varmasti meidän vika, minun ja Rassen. Ei olisi pitänyt säikäyttää sinua ja jos me ei oltaisi riidelty ja…” Miia ei ole lainkaan oma itsensä ja joudun työntämään sen hieman kauemmaksi ja kokeilemaan onko sillä kuumetta.
”Oletko nyt aivan varmasti terve?” kysyn silmät laajenneina.
”No olen olen. Mitä sinä sitten luulit?” Miia naurahtaa.
”Sitä vain, että en ole koskaan ennen kuullut sinun välittävän kenestäkään. En koulussa, en meillä, en juhlissa enkä teillä”, selitän ja Miian silmät laajenevat hieman.
”Todellakin taidat vakoilla minua”, hän vinkkaa silmää ja siirtyy kaveriasteelle sopivampaan välimatkaan.
”Vähän kaikkia. Teillä on kiinnostava jengi ja aihe nimeltä menkat ovat olleet suosikki aiheesi ainakin kerran kuussa”, nauran, ja Miia läimäisee minua olkavarteen.
Hymyilen ja minusta tuntuu kerrankin siltä, että tein jotain oikein.
”Mistä tämä riita oikein lähti?” Miia pohtii hetken keskusteltuamme.
”Facebookista. Ilman sitä en olisi lähtenyt rannalle ja kaikki olisi hyvin”, totean.
”Ai…”, Miia kääntää katseensa pois ja minun on pakko näyttää ihmettelevältä. Mistä nyt tuulee?
”Minäkin lähdin sinne rannalle sen takia. Rasse oli käymässä Rovaniemeltä ja se tajusi heti, ettei kyse ole… No, tavallisesta raivonpuuskasta. Rasse nimittäin on yleensä ainoa, joka saa minut heittelemään tavaroita”, Miia virnistää.
”Ahdistuksen purkua?” kysyn ja Miia nyökkää.
”Sitäkin. Mutta joka tapauksessa se raahasi minut ulos kämpästä ja mätkimään puita. Se oikeastaan helpotti kummasti.”
”Suutuitko sinä meidän keskustelusta?” saan kysyttyä melko neutraalisti, vaikka nauru kuplii sisällä.
”Siitä ettei me keskusteltukaan keskiviikkona ja kuinka kylmäksi muutuit sen jälkeen”, Miia selventää. ”Se oli vitun häiritsevää.”
Olen puulla päähän lyöty ja käännän punastuen katseeni pois.
”Olet suloinen, kun punastut”, Miia hymyilee ja hipaisee leukaani. Samalla hetkellä luokista alkaa lappamaan porukkaa ulos ja me kumpikin kavahdamme kauas toisistamme.
”Nähdään joku päivä?” Miia kysyy nopeasti. Sillä on kiire takaisin tunnille.
”Perjantaina?”
”Suoraan teillä, mopoparkkiin et tuossa kunnossa pääse”, tyttö lupaa.
Perjantaina äiti avaa oven puolestani, kun olen syömässä. Miia on hieman nolona, kun äiti ottaa sen aurinkoisesti hymyillen vastaan ja kertoo minun olevan keittiössä. Samalla se ihmettelee, miksei Miia ole käynyt vähään aikaan. Miia vastaa, että hänellä on ollut kiireitä. En voi peittää virnettäni Miian istuessa minua vastapäätä pöytään ja hymyillessä.
”Moi”, totean samalla, kun ahdan kalakeiton loppua suuhuni.
”No moi”, se virnuilee ja samalla tunnen jonkin hipaisevan jalkaani. Olen kuin en huomaisikaan ja jatkan syömistä.
”Onko hyvää?” Miia kysyy hiveltäen jalkaani hieman pidemmältä matkalta.
”Niin kuin aina äidin tekemät pöperöt”, naurahdan samalla, kun vaihdan toisen jalan toisen päälle.
”Haluatko?”
”Voisin ottaakin”, Miia myöntyy.
”Oikea kaappi tiskipöydän vierestä, kattila on hellalla”, ohjeistan, ja kun Miia menee ottamaan ruokaa, annan kehoni kiemurrella hieman. Hitto! Oliko Miia tehnyt sen tahallaan? Miksi se tekisi niin? En saa ajatuksiani kasaan, kun Miia jo istuu vastapäätä. Hymyilen pienesti ja enää se ei yritä hivellä. Kai se sitten oli tahatonta, vahingossa tehtyä.
Syötyämme linnoittaudumme huoneeni puolelle ja istumme sängylle. Kepit heivaan johonkin nurkkaan ja katselen kattoa mietteliäänä samalla, kun käyn makuulle.
”Miksiköhän me nähdään aina perjantaisin kuudelta? Siis vapaa ajalla”, pohdin ääneen. Miia naurahtaa ja nojailee seinään. Se vetää jalkani syliinsä varoen sitä kipeää ja hymyilee.
”Koska se on meidän juttu. Kuuden lapset”, se nauraa. Se hiveltää farkkujen ja sukkien väliin jäävää paljasta tilaa ja saa minut ynähtämään.
”Mikäs se oli?” Miia nauraa.
”Kutittaa”, valehtelen tai en oikeastaan. Kyllä se toki kutittikin, mutta olo muuttuu hieman kiusaantuneeksi ja tekee mieli kiemurrella ja koskea takaisin. Mielihalut on kuitenkin tehty selätettäviksi, joten tälläkään kertaa en tee mitään.
”Minun porukat varmaan eroaa”, Miia toteaa yhtäkkiä.
”Ai”, töksäytän. ”Miksi?”
”Ne ei vaan jaksa toisiaan. Kummallakin on varmaan jo omat kuvionsa ja…” Miia nostaa katseensa kattoon.
”Kerro vaan. En minä kerro kellekään.”
”Isä löysi varmaan miehen itselleen”, Miia toteaa. ”Siinä missä äitikin…”
”Mitä? Siis…” en oikein saa ajatuksesta kiinni. Miian isä on löytänyt itselleen miehen? Onko se siis toisen pysäkin poikia? Ja Miian äiti myös? Tai siis ei, se on vain löytänyt miehen itselleen.
”Ne ei kumpikaan jaksa toistaan…” Miian olemus näyttää särkyvältä ja nousen halaamaan sitä. Miia kavahtaa hieman kauemmaksi, mutta antaa sitten itseään halata. Se on niin hauraan oloinen. Halaan hieman lujempaa ja tarkistan, että sillä on kaikki ok, ennen kuin päästän irti.
”Entä… Entä sinä?” kysyn hieman hapuillen.
”Jos pahasti käy, joudun muuttamaan pois”, Miia kääntää katseensa minuun ja ne suorastaan anovat apua. En osaa kuin vastata katseeseen ja yrittää kasata ajatuksia. Siis… Miia vietäisiin luotani pois heti, kun olen saanut hänet taas takaisin?
”Minne?” saan tuhahdettua. Minua itkettää taas ja ärsyttää. Perussääntö rakkauden: unohda ihastuminen, älä koskaan rakastu, silloin et myöskään mene sirpaleiksi.
”Isä sanoi jäävänsä tänne ja äiti uhkasi muuttavansa kauas. Ei tarvitse katsoa ’homon’ naamaa enää hetkeäkään ja että minä lähden mukaan”, Miia siirtää katseensa lattiaan. ”Etten saa huonoja vaikutuksia tai jotain.”
”Eli homoutta?” täydennän lausetta ja Miia nyökkää.
”Se ei hyväksyisi koskaan, että olen tällainen. Isä ymmärtäisi, kun se on itsekin osittain tai kokonaan. Tai jotain.”
Halaan sitä taas ja meinaan selittää siitä, kuinka minun äitini otti asian. Avaan suuni, mutta Miia ehtii ensin.
”Olet minun paras ystäväni! Oikeasti, kukaan muu ei osaisi kuunnella ja olla niin kuin sinä”, Miia halaa takaisin liian lujaa, oma sydämeni jättää pari lyöntiä välistä ja en tiedä enää mistään mitään.
Loppupäivä kuluu singstaria laulaen ja se yllätti minut täydellisellä miesäänellä, jolla se taituroi itsensä kärkisijoille joka taistossa. Miia ei voi jäädä yöksi, mutta on kiitollinen seurasta. Ovella me sovitaan näkevämme huomenna uudestaan ja vaihdetaan puhelinnumerot. Jos vaikka tulee jotain, Miia nauraa ja vilkuttaa.
Niin, jos tulee. Nilkutan omaan huoneeseeni, pamautan oven kiinni ja valahdan mahalleni sängylle. Hautaan pääni tyynyyn katkerana ja niin onnellisena samaan aikaan. Hakkaan sänkyä ja samalla yritän pidätellä kyyneleitä. Äiti tulee oven pamauksesta huolestuneena paikalle, ja hautaan vain pääni sen syliin.
Hiljaa se silittelee hiuksia ja hyssyttelee, muttei kysy syytä. Kerron sen ihan itsekin: Miia pitää minua parhaana ystävä, ei enempää, ja äiti rauhoittelee. Se sanoo, ettei peliä ole menetetty, jos Miia kerran on samanlainen. En usko ja äitikin tietää sen. Pyydän sitä kertomaan sadun ja se hakee Pupu Tupunan.
Lauantaina vietämme Miian kanssa aikaa youtubea selaillen. Katsomme hauskoja videoita ja nauramme mahamme kippuraan. Pelaamme Älypäätä ja leikitään viisaita sen avulla. Kerran me saadaan kaikki oikein ja kiljutaan sen takia. Ruoka aikaan Miia päättää kantaa minut keittiöön enkä voi kuin hymyillä. Äitikin virnuilee, mutta ei sano mitään.
”Äiti, eikös Miia voi tulla käymään meillä jouluna?” hihkaisen hetken syötyäni. Minusta se on mainio idea ja äidinkin ilme kirkastuu hieman.
”Voin kerrankin tehdä enemmän ruokaa”, hän antaa myöntävän vastauksen ja siirrän katseeni Miiaan. Miia siirtelee perunaa lautasen laidalta toiselle epävarmana.
”Vain käymään”, huomautan.
”Katsotaan”, Miia hymyilee.
Miia kantaa minut myös takaisin ja samalla painan pääni hieman tiiviimmin sen olkapäälle ja imen sen tuoksua itseeni.
”Tuoksunko noin hyvälle?”
”Äh, meinasin nukahtaa”, hätkähdän hieman ja punastelen kiinnijäämistäni. Miia naurahtaa ja vilkaisee jalkaani.
”Milloin saat kepit pois?”
”Viikko ennen joululomaa”, kohotan merkitsevästi kulmiani. Mitäköhän Miialla tällä kertaa on mielessään?
”Selvä. Tulet sitten perjantaina juomaan Marialle”, Miia täräyttää. Muistikuvani siitä edellisestä illasta ovat hiukan hämäriä, mutta Miian peiton tuoksu ja Marian kämppä saavat minut vakavasti harkitsemaan. Sen lisäksi Miia on Miia. Tahdon olla hänen kanssaan vaikka tapahtuisi mitä ja vaikkei hän koskaan pitäisikään minusta samalla tavalla… Haluan silti olla hänen lähellään. Lisäksi… Ehkä kännissä uskallan olla ääliö ja avautua hänelle ihastuksestani häntä kohtaan?
”Jos tulet meille jouluna”, päätän ehdottaa vaihtokauppaa. Miian ilme käväisee mietteliäässä ja sitten hän ojentaa kätensä.
”Selvä. Mutta!” hän väistää käteni ja osoittaa minua vaativasti. ”Ostat omat juomat tällä kertaa.”
”Totta vitussa”, nauran ja me paiskataan kättä.
Lauantai menee liian nopeasti ja ne seuraavat pariviikkoa myös. Miia on muutaman välitunnin kanssani sisällä, ja ulkona sataa ensilumi. Miia on innoissaan ja kertoo ostavansa talvitennarit. Totean ostavani kuomat seuraavalla kauppareissulla, Miia pudistaa päätään ja nauraa.
En saanut ostettua kuomia, sillä Miian ilme on syöpynyt mieleeni. Sen sijaan ostan skeittikengät, joissa on paksu karva sisäpuolella. Niitäkin ilmeisesti tehdään talviversiona nykyisin.
Alisa nauraa kengilleni, mutta myöntää niiden olevan oikeasti todella kivat. Äidin kanssa ostamme myös uuden hupparin ja pari tiukkaa toppia. Päädyn myös ostamaan tulevaa juhlatilaisuutta varten itselleni mekon siinä toivossa, että herätän Miian huomion.
Valkea villapaita katoaa nopeasti vaatekaapin perimmäiseen nurkkaan ja kun saan kepit pois, olen muuttanut tyyliäni aika merkitsevästi. Samat kuluneet ja tiukat farkut, mutta tiukka musta toppi ja valkea huppari yhdistettynä skeittikenkiini saavat minut näyttämään aivan erilaiselta. Ei naiselliselta, muttei mieheltäkään. Viihdyn uusissa vaatteissani hyvin.
Miiakin nauraa uudelle tyylilleni, mutta pistän merkille hänen hyväksyvän hymynsä ja kehut aina, kun yhdistän vaatteitani hieman eritavalla. Perjantaina ojennan Miialle viisikymppisen ja käsken ostamaan samoja kuin viimeksi. Lisäksi mojitovodka on hyvää, joten sitä myös. Miia nyökkää, lisää listaansa oikeat ainekset ja heilautamme käsiä hyvästiksi.
Kotona äiti auttaa minut pukemaan ostamani mekon ja hymyilee. Sukkahousut peittävät juuri oikean verran ja peilistä katsoo tyttö, jota en ole tunnistaa. Kun äiti vielä päättää suoristaa hiukseni ja laittaa ne ponihännälle, en tiedä itkeäkö vai nauraa. Me itketään ja nauretaan äidin kanssa yhteen ääneen ja se hymyilee.
”Olet sitten varovainen. Tiedän kyllä, että olet menossa juomaan”, hän varoittaa.
”Olen”, vannotan ja äiti halaa minua. Hän suoristaa mekon helmaa ja piirtää hymyn huulilleni sormellaan.
”Kaikkein kaunein”, hän sanoo.
Heitän toppatakin niskaan ja upotan jalkani skeittikenkiin. Mekko, skeittikengät ja paksu toppatakki ei sovi kovinkaan hyvin yhteen, mutta en ole koskaan ollut muotitietoinen. Hyräilen kappaletta päässäni samalla, kun kävelen mahdollisimman rauhassa kohti mopoparkkia. Jalka on edelleen on hieman vaikea käsiteltävä, kun se on niin jäykkä pökkelö ja pohje on sellainen lankku ettei mitään rajaa.
Mopoparkissa istun sen puisen kaiteen päällä, kun näen Miian tulevan paikalle kilisevää pussia kädessään kantaen. Se jää etäämmäksi katsomaan hämmentyneenä ympärilleen ja minuakin se vilkuilee välillä. Mitä nyt? Ihmettelen hämmentyneenä. Miksei se tule luokse niin kuin aina ennenkin? Kun on mennyt viisi minuuttia ja Miia alkaa jo käydä rauhattomaksi, lähden kävelemään sitä kohden. Se vavahtaa hieman ja tuntuu, että se yrittää piilottaa pullokassia taakseen.
”Joo, moi. En kai nyt ihan hirviöltä näytä?” kysyn ja avaan käteni halaukseen. Miian ilme on näkemisen arvoinen: lyhythiuksisen kasvoille nousee hämmästynyt ilme ja sitten se hymyilee ja pitelee päätään ja nauraa ja kiljuu. Kaikkea melkein yhtä aikaa.
”Mitä vittua! Paula perkele oletko se tosiaan sinä?!” se laskee pullot ja tölkit maahan ja juoksee halaamaan täsmälleen samalla hetkellä, kun lunta alkaa hiljalleen leijailla taivaalta. Kuinka vitun romanttista, nauran mielessäni ja puhallan tytön korvaan. Miia kihertää, tai kikattaa, ja se saa sydämen hyppimään rinnassa ja kehon haluamaan lisää. Aivan kuin jokainen aistiväylä päättäisi herätä henkiin ja hymyillä elämäni naiselle.
”Nyt näytä mitä sinulla on päälläsi”, Miia vaatii ja peruuttaa irti halauksesta. Naurahdan ja peruutan hieman. Avaan paksun toppatakin ja näytän mekkoa. Miia henkäisee ja hivelee kangasta pitkillä sormillaan. Se on laittanut mustaa kynsilakkaa ja se saa minut virnistämään. Musta kangas kietoutuu paksuna, mutta tukevana kehoni ympärille, tissien kohdalla on pientä pitsiä ja mustia niittejä.
”Vittu, että olet kaunis”, Miia huokaisee ja kehoni reagoi kihelmöinnillä. Tahdon sinut Miia! Vaikka kuinka väität meidän olevan vaan ystäviä, silti tahdon kietoa sormet sormiesi lomaan ja rakastaa enemmän.
”Mennäänkö?” kuiskaan, koska en saa muutakaan sanottua.
”Suoristitko hiuksetkin? Miten osasit? Tai siis, miten saat ne noin suoriksi?” Miia on tohkeissaan. Pörrötän sen hiuksia ja se nauraa.
”Äiti hoiti. Ja käski olla kunnolla”, kerron samalla, kun Miia laittaa hiuksiaan ojennukseen ja ottaa pullot.
”Äitisi?” se ihmettelee.
”Se on reilu”, huomautan ja Miia nyökkää. Huomaan sen katseen seikkailevan jossain muualla ja päätän ottaa sitä kädestä.
”Anteeksi, jos muistutin”, kuiskaan pahoittelevasti ja Miia pudistaa päätään.
”Itsepähän ajattelin. Ja nyt vittu pidetään hauskaa!” se nauraa ja yhdyn siihen.
Bileet ovat parhaimmat koskaan! Tanssin, vaikka jalkaan sattuu, nauran, vaikka vähän vituttaakin ja sitten taas ei. Yhdentoista aikaan porukkaa alkaa olla jo paljon ja Maria kutsuu ihmisiä koolle olohuoneeseen pelaamaan pullonpyöritystä.
Musiikki laitetaan hiljaisemmalle, totuudet pitää kuulla ja pulloksi valitaan yksi siideripulloista. Se vaikuttaa pahasti minun siideripullolle, mutta en jaksa valittaa. Miia istuu kehään ja hetken mielijohteesta liityn peliin toiselle puolelle. Pelaajia on liikaa, joten ei se pullo loppupeleissä osu kovinkaan useasti kohdalle. Roope istuu kehän laidalla ja ihmettelen miten muistan hänet. Me vaihdetaan Miian kanssa monesti katseita, virnuilen ja juon, ilveilenkin vähän.
”Saanko?” Roope on yhtäkkiä edessäni ja se taitaa haluta pussata. Katson sitä hieman oudoksuen, mutta nyökkään. Roopen suudelma maistuu viinalle, sen henki haisee tupakalle ja sen keho on kova ja ällöttävä. Liian muodoton. Työnnän sen kauemmas itsestäni ällötyksen vallassa ja se virnuilee. Ei se kai mitään tajua. Roope sukii hiuksiaan taaksepäin.
”Kyllä sitä kauneimmalle tytölle pusu kelpaakin antaa”, Roope vinkkaa silmää ja palaa sinne kehän laidalle. Miia nousee ringistä ja ilmoittaa käyttävänsä vessavuoronsa. Niitä on pelissä kuulemma vain yksi, joten se kannattaa käyttää huolella. Pullon suu osoittaa minua ja Roope riemastuu.
”Totuus vai tehtävä?”
”Totuus”, vastaan automaattisesti ja sipaisen karanneen, jo kiharalle taipuvan, hiussuortuvan korvan taakse.
”Piditkö äskeisestä?” poika hipaisee huuliaan ja epäröin. Vilkaisen Miian tyhjää paikkaa apua hakien, mutta en tiedä.
”Ehkä, kai, en tiedä”, vastaan epäselkeästi ja Roope kohottaa kulmiaan.
”Siis et?” hän nauraa ja juo olutta. Hyi.
”Ei se pahakaan ollut”, yritän saada paikattua sanojani. En halua loukata, mutta pelin säännöt kieltävät myös valehtelun.
Roope jää tuijottamaan ja sitten sen kulmat kohoaa yllätyksestä.
”Oletko sinä hitto Paula?” se ähkäisee ja ringissä olevat vaativat jo pyörittämään. Nyökkään ja pyöräytän. Näen Roopen katseen käväisevän paljastuvassa rintavaossa ja häpeillen palaan paikalleni. Finnit peittyvät juuri ja juuri mekon alle, mutta näkymää ei ole tarkoitettu Roopelle. Se on Miialle.
Miia palaa takaisin ja istuu paikalleen juuri, kun pullo osoittaa seuraavaa.
Pullo pyörii ja lopetan juomisen jossain vaiheessa. Käytän vessakorttini kahden aikaan ja palaan peliin Miian vuorolla. Tai oikeastaan jään seisomaan ovenrakoon odottamaan. Miia on ottanut tehtävän ja se tuijottaa aika murhaavasti Roopen suuntaan. Oliko se taas ollut vuorossa antamassa tehtävää? Miten se vitun pullo aina osuu siihen?
Miia kohottaa katseensa minuun, mutta en osaa tulkita sitä. Se siirtää katseensa rinkiin ja tekee kierroksen kaikissa. Lopulta se valitsee yhden tytöistä. Liian kauniin, tajuan ajattelevani kun se painaa huulensa sen suulle. Ruskeat hiukset valahtavat suudeltavan naamalta sen kallistuessa taaksepäin ja nostaessa kätensä Miian lyhyisiin hiuksiin. Miian kieli hipaisee sen bruneten huulenkaarta ja tunnen sydämeni räjähtävän tuhansiksi sirpaleiksi. Tai sille se ainakin tuntuu. Mahaa kipristää ja rintaa pakottaa. Puristan huomaamattani käsiä nyrkkiin ja yritän olla välittämättä. Meillä kummallakaan ei ole mitään velvoitteita toisiamme kohtaa.
Kiristän hampaitani ja tunnen veren maun tulvahtavan suuhun. Kieli jäi kai väliin. Suudelma päättyy ja näen Miian olevan hengästynyt. Se ei vilkaisekaan suuntaani palatessani omalle paikalleni. Sen sijaan se tuijottaa sitä brunettea, sitä vitun brunettea.
”Saanko hakea juomista?” kysyn ja Maria nyökkää.
”Minä voin tuoda, kun käyn vessassa”, Roope huikkaa hymyillen.
”Ei tarvitse”, sanon pakotetun hymyn takaa ja lähden jääkaapille. Roope lähtee samaan aikaan ja seuraa. Otan mojiton ja käännyn vain törmätäkseni häneen.
”Moi”, se nojaa tiskipöytään ja on olohuoneen oven edessä.
”Moi”, totean vittuuntuneena ja hieman jopa ahdistuneena.
”Näytät hyvältä”, Roope kehaisee ja vältän katsetta.
”Kiitos. Niin sinäkin”, totean puolihuolimattomasti. Roopella on ihan kivat housut ja farkkutakki, jonka alla vilkkuu printtikuvioinen t-paita.
”Ai. Tämä on tällainen perus. Sinä sentään olet laittautunut, toisin kuin useimmat täällä”, poika jatkaa ja tuijotan sitä. Itsehillintäni ei ole nyt parhaimmasta päästä.
”Kuule, vitun väliä miten olen pukeutunut, nyt sinä menet vessaan ja päästät minut pelaamaan ja juomaan. Vittu”, ärähdän. Roope nostaa kädet pystyyn virnuillen.
”Älä sitten oksenna”, hän väistää ja keskaria näyttäen palaan olohuoneeseen ja istun paikalleni.
Pullo pyörii ja en jaksa välittää. En vilkaisekaan Miian suuntaan katkerana ja vittuuntuneena. Saan tehtäväksi tanssia jotain ja musiikki laitetaan täysille. Annan rytmin viedä ja keikun jalkani paskaksi ja nauran päälle. Vitun väliä! Totuuden kohdalla kerron olevani neitsyt. Niin vitun neitsyt, ettei väliä! Naurattaa ja itkettää, luovutan vasta silloin, kun pullo osuu Miiaan. Se valitsee tehtävän ja en halua katsoa sitä.
”Taidan mennä tai siis vähän niin kuin luovuttaa”, sanon saamani hikan lomasta ja pujottelen tieni sohvalle. Miia saa pussailla sen vitun bruneten kanssa hieman lisää ja vihaan sitä. Kurkkua kuristaa ja pyyhin silmiä raivokkaasti. En vittu itke. Ja vitut. Ajatukset tuntuvat olevan täynnä juuri sitä itseään, vittua.
Pujottelen sittenkin juhlijoiden lomasta kohti ulko-ovea ja pengon kenkiäni tuhansien joukosta. Kuomat olisi löytänyt helposti niiden vitun pitkien varsien lomasta, mutta nyt saatanan skeittikengät on jossain helvetissä ja ihan sama! Löydän takkini ja jätän kengät sinne eteiseen. Pamautan oven kiinni ja kipuan pari porrastasannetta ylemmäksi heiluttelemaan jalkojani. Sukkahousuissa on reikä, josta tungen sormeni läpi ja venytän sitä koska se vain tuntuu oikealta. En saa päästäni kuvaa brunetesta ja Miiasta. Lopulta ahdistus vie voiton.
Kyyneleet valuvat hiljalleen poskille ja peruutan vasten tiiliseinää. Lyön päätäni sen rosoiseen pintaan ja lopulta päädyn repimään ranteita ja rystysiä sen pintaan. Kipu ei tunnu miltään, humala peittää sen liian hyvin alleen. Katson repaleista ihoa ja nauran. Ei helpota. Ei vittu helpota ei! Nousen ja älähdän kivusta pohkeessa. Se tuntuu hyvälle! Annan painon siirtyä uudestaan kipeälle jalalle ja se pettää alta. Seuraava ajatus on säikähdys siitä, että putoan porraskäytävän ikkunan lävitse ja seuraava on se, että taidan olla herättänyt koko rappukäytävän.
Marian ovi käy ja joku pistää päänsä sen ulkopuolelle. Katse käväisee minussa ja sitten se palaa pikavauhtia sisälle. Yritän saada itseni nostettua ylös, mutta kädet eivät tottele kunnolla ja heikottaa. Meinaan oksentaa siihen portaille, mutta annan olla. Tai no, nielen sen oksennuksen pakolla takaisin ja onnistun saamaan itseni istualleen. Seuraavassa hetkessä tajuan jonkun halaavan ja nostavan minua ylös.
”Vittu päästä irti!” kiljun ja yritän jotain tönäisyn tapaista.
”Nyt Paula hiljaa!” Miia ärähtää. ”Tulet minun mukaan, mennään tuohon kerrosta alemmaksi etsimään sinun kenkäsi ja viedään sinut kotiin.”
”En halua kotiin”, nyyhkytän ja pistän vastaan, kun Miia yrittää saada minut ylös. ”Ja mene sinä vittu sen naisesi luo niin! Mene… Vittu.”
”Tule. Saat vaikka sen pinkin ponin, jos se joskus löytyy”, Miia yrittää, mutta minä tiedän sen harhautusyrityksen.
”Pinkkejä poneja ei ole”, ärähdän. ”Huijasin. Se ei mennyt laukkuusi. Se vain juoksi jossain vitun pääkopassasi!”
”Mutta nyt se juoksee sinun pääkopassasi”, Miia hymyilee. ”Näetkö?” Se osoittaa pari porrasta alemmaksi ja olen näkevinäni ponin. Se vipeltää hirveää kyytiä Marian kämppään ja hymyilen.
”Joo”, sanon ja Miia saa autettua minut eteiseen. Se löytää kenkäni hetkessä ja sitten me lähdetään. Lumisateessa ei ole enää mitään romanttista, kun Miia pakottaa minut reppuselkään ja haluan vain pois. Päätän silti, että kaikkein helpointa on vain luovuttaa ja upottaa kasvot kaulakuoppaan.
”Mennään teille”, ulisen hiljaa. ”En tahdo, että äiti näkee minut tällaisena.”
”En olisi sinua sinne vienytkään”, Miia lohduttaa ja halaan sitä.
”Kiitos”, kuiskaan.
Miia laskee minut hellästi sängylleen. En osaa reagoida enää kunnolla, kun silmät painavat tonnin verran ja olotila alkaa olla lähellä raukeaa. Nukkumatti varmaan pudotteli hiekkaa silmiin matkalla. Miten Miia edes jaksoi kantaa minua? Ja miksi? Ja miten annoin sen tapahtua? En saa ajatuksia kasaan ja autan, tai yritän auttaa, Miiaa riisumaan takkini. Siinä vaiheessa, kun se saa ensimmäisen käden vapaaksi, se henkäisee.
”Mitä helvettiä, Paula!” se älähtää ja suukottaa veristä kättä tuskainen ilme kasvoillaan. Hymyilen.
”Se oli sen arvoista”, soperran ja Miia pudistaa päätään.
”Mikään ei ole tämän arvoista”, hän puuskahtaa ja alkaa ottaa toistakin hihaa pois. Se joutuu nostamaan minut itseään vasten enkä pistä pahaksi. Oikeastaan… Kiedon käteni sen kehon ympärille ja Miia jähmettyy.
”Paula, ne haavat pitää puhdistaa”, Miia kuiskaa ja kuulen sen sydämensykkeen. Pääni retkahtaa taaksepäin ja yritän saada Miian kauniit silmät näkökenttääni. Ei, en onnistu. Silmät pyörivät vinhaa vauhtia sinne ja tänne. Lopulta vain huomaan lysähtäväni Miian sängylle ja tämä lähtee hakemaan jotain.
”Minne sinä menet!” parkaisen. ”Älä mene!”
”Haen vain puhdistusainetta”, Miia rauhoittelee ja katoaa. Yritän nousta, mutta se ei oikein onnistu, ja lopulta pääsen ylös. Riuhdon toppatakin lopun pois päältä ja siinä vaiheessa Miia on jo takaisin. Se istuu viereen ja ottaa oikeanpuoleisen käden syliinsä. Se kastaa pumpulia desinfiointiaineeseen ja puhdistaa haavoja haparoivin ottein. Irvistelen ja lopulta vain painan pääni tyynylle ja Miia pitelee kättäni.
”Miksi teit tällaista?” hän kysyy ja painaa käteni suulleen. Hänen silmissään on kai kyyneleitä. En tiedä, suljen silmäni. Raukeus valtaa kehoa.
”Se vain tuntui sillä hetkellä oikealle.”
”Ei ole oikein tuhota kehoaan”, Miia vetää räkää sisäänpäin.
”Tule viereen. Nuku minun kanssa”, käännän kylkeä ja painaudun seinää vasten. Miia käpertyy taakseni ja vetää minut lähelleen. Hymyilen ja nukahdan lähes heti. Kai.
Aamulla herään yksin enkä tiedä oikein mistään mitään. Tuijotan seinää hämmentyneenä ja siristelen silmiä. Vaikka on hämärää, päätä särkee ja maha tuntuu haluavan saada sisältönsä ulos, ei vie hetkeäkään tajuta missä olen. Edellisen illan muistikuvat ovat melko hämäriä, kun yritän saada niitä päähäni. Maailma pyörii ja ummistan silmäni uudestaan. Kuva Miiasta ja siitä brunetesta välähtää mielessäni ja värähdän inhosta. Sitten kuvia seinästä verilaikuilla ja reppuselässä olosta lumisateessa valaisevat mielen. Avaan silmät ja nostan kädet arvioitavaksi. Irvistän ja kyyneleet täyttävät silmäni. Hyi helvetti, olen idiootti! Entä jalka? Tajuan hieman liian myöhään, ettei kannata nousta niin nopeasti, sillä huimaus ja mahanväännöt yhdistettynä päädyn oksentamaan lattialle. Oikeastaan… Oksennankin sankoon johon osun juuri ja juuri.
Miia avaa samalla hetkellä oven ja älähdän valoja. Otan ylen miltei heti uudestaan ja painan pääni ärtyneenä tyynyyn.
”Tässä on suklaata ja vettä. Suklaa helpottaa vähän oloa”, Miia sulkee oven ja tuo mainitsemansa asiat minulle. Nielaisen hieman epävarmasti.
”Onko jalka?”
”Kunnossa. Saattaa vain olla kipeä”, Miia nyökkää. Me ollaan siinä hiljaa todella pitkään ja näen Miian olevan vaikeana.
”Anteeksi”, soperran ja käännän katseeni pois sen kasvoista. En minä tahallani tällainen paskapää ole, mutta Miia on liian Miia ja tahdon vain olla sen ja että se on minun. Mutta en uskalla enkä tiedä enää haluanko oikeasti vai en. Onko se jokin pääni sisäinen leikki, jonka keskelle olen sotkenut Miian.
”Miksi teit niin?” Miia tuijottelee käsiään. ”Teinkö minä jotain? Et sinä ennen ole noin.”
”Et!” parahdan ja aiheutan päänvihlaisun. Painan käden otsalleni tuskaa lievittääkseni. ”Roope alkoi lähennellä ja join liikaa.”
Noin, en valehdellut ihan täysin. Roope kyllä lähenteli ja join liikaa, mutta en missään vaiheessa juonut sen takia. Join, koska Miia on niin vitun ihana ja rakas, mutta se ei tajua sitä. Join, koska sattui ja sattuu edelleen katsoa sen nuoleskelevan muita naisia. Nostan käteni ja hipaisen Miian poskea. Se painaa päätään vasten kosketustani.
”Okei?” varmistan.
”Okei.”
Joululoma alkoi ehkä maailman paskamaisimmalla tavalla, mutta ei voi mitään. Varmistan Miialta sen tuloa jouluna ja se lupaa tulla. Saan siltä lainaan hupparin, topin ja farkut. Mekko taitellaan siististi pussiin ja se halaa vielä lähtiäisiksi.
”Nähdään ylihuomenna”, sanon halauksenlomassa ja se nyökkää.
”Nähdään.”
Maanantaina me koristellaan meidän muovikuusi ja äiti laittaa paljon ruokaa. Se ei vieläkään tiedä haavoista. Kun se ihmettelee villapaitaa ja lämpöasteiden yhtälöä, nauran ja totean, että olen kulkenut vuosia villapaidassa.
”Toivottavasti Miia tykkää rosollista”, äiti huolehtii ja vakuutan, että varmasti pitää. Käyn varastamassa pelliltä piirakkaa ja äiti moittii hiireksi. Hymyilen ja menen olohuoneeseen katsomaan Petteri Punakuonoa. Pohje aristaa edelleen hieman, mutta se ei onneksi ottanut sen pahempaa ärtymistä perjantailta. Puhelin hälyttää viestin merkiksi ja vedän sen esiin samaa aikaan, kun Petterin nenä vilkkuu taas ja kaikki nauravat.
Sori, äiti pakottaa jäämään kotiin. Tulen huomenna. Miia
”Hitto… Äiti!” huudan. ”Miia pääsee vasta huomenna. Ne haluaa viettää jotain koti-iltaa.”
”Ai…” äiti vilkaisee rosolliaan pettyneenä. ”No, ei voi mitään. Pääasia että tulee käymään.” Äitikin taisi olla innoissaan Miian seurasta. Kai se on tavallaan jo hieman kiintynytkin siihen.
Okei. Me jätetään kinkkua sinullekin. Paula
Vastasin viestiin tylsästi ja ihmettelen, miksei Miialla ollut yhtään hymiötä viestissään. Yleensä se laittoi aina jonkun ilmaisemaan tunteitaan. Onkohan jotain sattunut? Laitan vielä toisen viestin perään ja kysyn onko kaikki ok.
”Joo on.”
Lyhyt ja ytimekäs vastaus. Tiedän siitä ettei ole. Hymiöttömyys, lyhyys, olematon vakuuttelu, vain toteamus. Menen omaan huoneeseeni ja suljen oven, emmin hetken vihreän luurin yläpuolella, mutta lopulta soitan. Kaksi tuuttausta. Kolme. Neljä.
”Miia”, Miia vastaa ja se kuulostaa todella viralliselta.
”Sinulla ei ole kaikki ok”, totean suoraan luuriin ja Miia on vaiti.
”Ei”, se sanoo lopulta. ”Mistä tiesit?”
”Alan tuntea sinut”, vastaan. ”Mitä on sattunut?”
”Kerroin äidille”, Miia mutisee puhelimeen ja minulla menee hetki selvittäessäni mitä se oikein sanoi.
”Miksi?!” parahdan ja kuulen Miian henkäisevän terävästi.
”Haluan jäädä tänne”, se älähtää puhelimeen. ”Nyt se varmasti voi jättää minut isän kanssa. ’Teissä on samaa paskaa verta, pitäkää hauskaa epäsikiöt.’”
Miia matkii äitiään niin raastavan tunnepitoisella äänellä, etten osaa vastata. Hengitän puhelimeen hiljaa ja lasken sekunteja. Kaksikymmentä kolme ja sitten uskallan taas avata suuni.
”Miia, oletko siellä?”
”Joo”, se vastaa poissaolevana.
”Voinko tulla sinne?”
”Et”, Miia älähtää pelästyneenä. ”Tai siis, äiti varmaan luulee sinuakin ja…”
”Oikeasti, voinko tulla?”
”Et! Nähdään huomenna, lupaan”, Miia vannottaa minut lupaamaan, etten tule ja sulkee sitten puhelun.
Me avataan lahjat äidin kanssa. Saan siltä kaulakorun, jossa on hymyilevä sisilisko, vihreän pääkallotopin ja suklaata. Itse annan äidille villasukat ja ankkuri rannekorun sekä taulun, jossa me molemmat olemme kehyksien keskellä. Hymyillään ja toivotaan parempaa elämää.
Nukun yöni katkonaisesti ja huolesta sekaisin. Aamulla olen jalkeilla jo ennen viittä ja teen äidille joulupuuroa. Saan sen valmiiksi juuri ja juuri ennen hänen nousemistaan ylös. Kaadan appelsiinimehua ja laitan kanelin ja sokerin valmiiksi pöytään. Äiti hymyilee onnellisen ja kiittää, ihmettelee että mistä hyvästä. Miettii myös miksi silmänaluset on niin tummat, mutta päästää sitten menemään.
Kello tuntuu kulkevan hitaasti. Yhdeksältä aloitan pakollisen puhelimen mulkoilun. Selailen Aku Ankat hajamielisesti läpi, mutta silti puhelin ei soi. Kahden aikaan ovikello kuitenkin soi. Juoksen äidin edelle eteiseen ja riuhtaisen oven auki.
”Miia…” mutta oven takana ei olekaan Miia. Äiti seisoo takanani ja tarraa olkapäihini käsillään ehkä hieman liian kivuliaasti ja tajuan, ettei vieras ole toivottu. Miehellä on pieni leukaparta, tummansiniset silmät kuten minullakin, tummat hiukset ja siistit vaatteet.
”Paula”, miehen ääni on silkkisen karhea ja tuijotan miestä pelästyneenä. Onko Miian isä?
”Jyri”, äiti tiuskaisee ja vetää minua enemmän taakseen.
”Kaisa”, mies jatkaa nyt asiallisempaan sävyyn. ”Mukava nähdä pitkästä aikaa.”
”Ala painua, kukaan ei kaipaa sinua täällä!” äidin ääni on kantava ja säpsähdän sitä vaistomaisesti. ”Paula, mene sisälle.” Tottelen vastahakoisesti, mutta jään keittiöön nurkalle kuuntelemaan.
”Millä oikeudella tulet tänne nyt? Tai ylipäätään? Eikö sinun pitäisi olla linnassa?” äiti on vaimentanut ääntään, mutta silti se kuuluu.
”Sain vapautuksen oltuani kiltisti. Paulasta on kasvanut iso tyttö”, Jyriksi kutsuttu kehaisee, mutta ääni saa kylmät väreet kulkemaan pitkin selkää.
”Voisitko nyt poistua?” äiti pakottaa äänensä pysymään hillittynä.
”Kai tyttärellämme on oikeus tavata isänsä monen pitkän vuoden jälkeen, olenko väärässä?”
Jäädyn. Tuijotan lattiaa osaamatta enää kuunnella enempää. Tajuan myös miksi äiti on niin ärtynyt, mutta en ymmärrä miksi se on niin vihainen. Jos isä kerran tulee takaisin… Ajatukseni katkeavat. Vittu isä? Ei minulla ole isää! Ei ole koskaan ollut enkä voisi sitä mahtailevan näköistä miestä pitää isänäni mistään hinnasta. En varsinkaan, jos äiti ei pidä hänestä ja hän on ollut vankilassa. Oikea isä pilaa mielikuvieni täydellisen isähahmon totaalisesti.
Äiti joutuu väistämään, kun mies tulee sisälle. En kiirehdi piiloon, vaan jään tuijottamaan miestä avoimen happamasti.
”Terve”, mies hymyilee. ”Jyri ja myös sinun isäsi.”
”Vaikka mitkä testit väittäisivät niin, et ole”, totean happamasti. ”Voitko poistua?”
”Paula, älä ole tuollainen. Et ole nähnyt minua pitkiin aikoihin…”
”Niin, viimeksi kun olin viiden. En halua isää siinä elämävaiheessa, kun hän ei enää voi tuntea minua”, sanon varmemmalla äänellä kuin olen. Ahdistaa ja tuntuu että mies on liian lähellä. Silti toinen ääni väittää, että sillä on oikeus olla melkein kosketusetäisyydellä ja minua ällöttää.
”Selvä, lähden toki. Ihana tuoksu täällä muuten”, mies kääntyy ja palaa eteiseen. Seuraan perässä. Äiti väistää miestä kuin tautia ja menen pitämään sitä kädestä tukeakseni.
”Muuten, Paula. Olisi kiva tutustua sinuun paremmin. Nähdäänkö vaikka joku päivä kahvin merkeissä?”
”En juo kahvia”, vastaan tylysti ja mies hymyilee silti.
”Mehulle sitten?”
”Katsotaan.”
”Selvä. Hyvät joulut ja uudet vuodet”, mies heilauttaa kättään, eikä me äidin kanssa vastata siihen. Me suljetaan ovi hiljaa ja mennään keittiöön. Isä kaasuttaa tiehensä pemarilla ja äitiä puistattaa.
”Voitko…” saan aloitettua ja äiti nostaa katseensa. ”Voitko kertoa mitä teille tapahtui?”
”Isäsi ei ole kovin hyvä mies. Tai ollut”, äiti selkeästi toivoo, että se olisi muuttunut. ”Juoksi vieraissa ja hoiti jotain huumebisnestä selkäni takana. En halua, että hän on lähelläkään sinua saati meidän perhettä.” Otan äidin käden ja silitän sitä hiljaa osaamatta päättää mitä mieltä olen asiasta. Isä vaikuttaa kamalalta tyypiltä, mutta toisaalta sen hymy oli tuntunut aidolta. Huokaisten äiti kattaa meille pienen aterian ja se tajuaa olla hiljaa Miiasta.
Tunnin päästä istun olohuoneessa ja yritän päättää soitanko Miialle vai en. Pyörittelen puhelinta kädessä, oikeaan ja vasempaan. Ärsyttää ja pelottaa. Kello näyttää reilusti yli kolmea. Ehkä se tulee kuudelta? Hautaan kasvot käsiin ja käyn sohvalle makaamaan. En ymmärrä, en halua, pelkään ja ahdistaa. Miia, isä, Miian äiti, Miian isä, Miia. Ajatukset pyörivät liian nopeaa tahtia ja tuntuu, etten saa mistään kiinni.
Nousen ylös. Vedän villapaidan hihan ylös ja katselen arpeutuvia rupia, joita ranteeni on pullollaan. Äiti laulaa joululauluja keittiössä. Hymyillen hieman hölmösti alan repiä rupia pois. Ne irtoavat helposti, ainakin aluksi. Niiden alla on sileää ihoa ja voin huokaista helpotuksesta. Sitten ruvet eivät enää lähdekään niin helposti. Revin niitä kynsillä ja hampailla. Lopulta otan pihdit ja revin niillä. Mistäköhän nekin ilmestyivät? En jaksa välittää ajatuksesta, vaan tarraan pihdeillä ihoon ja riuhdon. Vähitellen ruvet alkavat irrota, mutta ne levittäytyvät koko ranteen leveydelle.
Ranteen iho… Se yrittää lähteä kokonaisuudessaan irti! Paniikissa heitän pihdit pois ja alan peitellä nyt vuolaasti verta vuotavaa kättä. Painan ihoa paikoilleen, itken ja potkin ja huudan äitiä. Apua! Laulu ei lakkaa, ennen kuin rymähdän sohvalta alas.
Kiljahdan pelästyksestä ja siinä vaiheessa pitelijäni on aivan joku muu kuin äiti. Miia tuijottaa pelästyneenä minua sylissään ja sitten äitiäni toisella sohvalle. Pakokauhun vallassa puristelen kättäni ja varmistelen että se on kunnossa. En näe pihtejä missään ja hengästyneisyys ja kylmähiki johtuu vain painajaisesta. Alan nauraa ja Miia täräyttää avokämmenellä minua takaraivoon.
”Tyhmyri!” se nauraa. ”Painajainen?”
”Joo, kamala”, nauran hieman lisää ja äitikin tyrskähtää.
”Irtosiko käsi?” hän utelee ja vilkaisen kättäni. ”Sätkit ja pidit siitä kummallisesti kiinni äsken.”
”Joku vei siitä nahat”, kerron ja Miia nauraa lisää.
”Mennään huoneeseeni. Joko sait syödäksesi?” kysyn ja vilkaisen kelloa. Vartin yli kuusi.
”Tulin juuri, eli en”, Miia virnistää.
”Vakio aika?”
”Joo.”
Laitan Miialle ruokaa ja otan itse jälkiruokakiisseliä. Me syödään ja kerrotaan toisillemme typeriä vitsejä. Nauru kuplii sisälläni enkä ymmärrä miksi olin koskaan edes mustasukkainen Miiasta. Kai se oli känniääliön toimintaa, totean mielessäni.
Miia pyytää lupaa jäädä yöksi ja sen saatuaan hymyilee söpösti. Yöllä en kerro sille isästä eikä se kerro äidistään. Me kerrotaan unelmistamme. Me kumpikin halutaan koira, Miia vain edelleen sen ison ja minä pienen. Miia ei halua lapsia, en myöskään minä. Se kyllä toteaa aika haikeana, että kai se pitäisi lapsen jos se voisi saada sen biologisena. Kerron sille sateenkaariperheistä, joissa homoparit tekevät keskenään lapsia ja se nauraa. Meinaan kertoa omasta suuntautumisestani, mutten uskalla. Sen sijaan kerron lempijäätelömakujani: amppari, salmiakki ja vanilja jättis. Miia nauraa, se tykkää vain pingviini suklaasta, eikä syö jäätelöä muutenkaan.
Yhden aikaan äiti tulee silmät unesta sirrillään vaatimaan naurua hieman hiljaisemmaksi ja Miia pahoittelee. Me vilkaistaan toisiamme ja nauretaan vielä hieman lisää. Kolmen aikaan me viimein aletaan rauhoittua, varmaan siksi etten jaksa enää vastailla Miialle. Miia kääntyy mahalleen ja osaan jo arvella, että sitäkin nukuttaa.
”Tiedätkö”, päätän sanoa ennen kuin nukahtaa.
”No?”
”Olen miettinyt…” arvon hetken miten kysyisin kierrellen asiani. ”Nukuitko sinä vieressäni silloin teillä?” Miia naurahtaa.
”Joo, nukuin. Oikein pyysit sitä.”
”Ai, en minä tuollaista muista”, valehtelen ja hymyilen tyhmästi.
”Miten niin?” Miia utelee nousten kyynärpäidensä varaan, itse käännyn kyljelleni.
”Voisit nukkua niin nytkin”, ehdotan ja Miia virnistää.
”Aika homoa”, se huomauttaa ja kohautan olkapäitäni.
”Ehkä se kompensoi sitä heteroutta, mitä ilmennät ympärilläsi. Sitä paitsi, kaverit yleensä nukkuu vierekkäin.”
Miia tekee tilaa patjalle ja otan sen hyväksyvänä vastauksena. Käperryn sen kanssa saman peiton alle ja virnuilen kuin tyhmä. Se silittää minun kylkeä hiljaa. Aamulla äiti tulee herättämään meitä ja sitä vain virnuiluttaa. Miia ei tajua tai jos tajuaa, se ei välitä. Se käskee sitä painumaan jonnekin ja minua naurattaa. Se on aamu-uninen. Päätän kostaa viimekertaisen ja alan kutitella sitä kyljistä. Se ynisee ja yrittää vaihtaa kylkeä, viskoa tyynyllä ja lopulta se vain menee kippuraan. Siirryn jalkapohjiin ja siitä se riemastuu. Miia kiljahtaa ja potkii.
”Olet ilkeä!” se äksyilee, mutta hymy paljastaa sen.
”Pitää olla”, nauran. ”Hyvää Tapanin päivää.”
”Vittu”, Miia painaa pään takaisin tyynylle ja on selällään. ”Unohdin antaa lahjasi eilen.”
”Minkä?” valahdan kalpeaksi. Ei minulla ole mitään lahjaa Miialle!
”Ei se maksanut paljon!” Miia olettaa tilanteen johtuvan rahasta.
”En minä sitä… Ei minulla ole mitään sinulle”, selitän ja Miia nauraa.
”Hei! Epäreilua. Saat kyllä ostaa jotain, kunhan näet ensin oman lahjasi.”
”Sovittu!” me lyödään kättä päälle.
Ennen aamupalaa Miia käy hakemassa paksun talvihupparinsa sisältä pienen rasian ja kantaa sen sitten minulle. Rasia näyttää pahaenteisesti korurasialta ja irvistän hieman pettyneenä. Päätän kuitenkin, että on lahja mikä hyvänsä, arvostan sitä. Kuitenkin se on Miialta. Avaan rasian eikä siinä ole korua. Siinä on taiteltu paperi ja hämmentyneenä noukin sen. Sen sisältä putoaa pieni avain, joka roikkuu sinisessä silkkinarussa. Nostan sen lattialta ja laitan pöydälle. Äitikin katselee kiinnostuneena, kun taittelen paperin auki.
Tyttö villapaidassa, tyttö tarkkailija,
Silmissäsi pohjolan kylmyys,
Suullasi etelän lempeys
Ehken silloin syyskuussa ihan tätä tarkoittanut,
kun lähellesi hain.
Mutta silti, siinä olet.
Ja me ollaan ystäviä kai
Tuijotan paperia hämmennyksen vallassa ja lopulta onnistun halaamaan Miia. Se on kirjoittanut runon ja vielä minulle? Minusta? Löydän monia kaksoismerkityksiä sanoista, mutta en halua tulkita niitä niin. Miia on hyvä, rakas ystävä, josta haluan liikaa ja se on vaan niin ihana kirjoittaessaan tuollaisen minulle.
”Kiitos”, soperran ja tuntuu, että näytän hölmöltä, kun meinaan itkeä.
”Älä nyt, ei kai se noin kauhea ole!” Miia nauraa ja pudistan päätäni.
”Se on ihana”, painan runon todisteeksi rintaani vasten ja virnuilen. Se on ihana! Hymyilen onnellisena ja taittelen sen takaisin koteloonsa. Avaimen muistan vasta, kun huomaan sen pöydällä.
”Entä tämä?” nostan avainta Miian silmien nähtäväksi. Sen silmissä tuikkii ilkikurisuus.
”Saat ehkä tietää joskus”, se naurahtaa ja näytän kieltä.
”Reilua antaa lahja, jos en saa heti katsoa sitä”, sanon ja äitikin nauraa.
”Ehkä se onkin jutun parhain osa?” äiti virnistää. ”Odotat jotain upeaa ja saat laatikon, jossa on homehtunut näkkileipä.”
”Hyi!” olen yökkäävinäni. ”Ei Miia tekisi niin… Ethän?”
”En”, Miia lupaa ja hymyilen sille.
Miia lähtee iltapäivällä. Ei lupauksia seuraavasta tapaamisesta tai pohdintoja. Oikeastaan harmittaa vietävästi, kun en uskaltanut kysyä sitä uudeksi vuodeksi seuraksi, mutta toisaalta se varmaan on menossa juomaan taas. Silloin en kyllä seuraksi lähde, jos se menee taas siihen, että juon aivoni pellolle. Ensikerralla varmaan joku puimuri jyrääkin ne, nauran mielikuvalle.
Avaan tietokoneen ja pyörittelen Miian lahjaa käsissäni. Mitä minä voin sille antaa? Ei tällaista lahjaa ihan toisella runolla kompensoida. Vilkaisen vihkoja kirjahyllyssä ja ojennan käteni ottaakseni niistä punakantisen. Se on pieni runovihkoni. Siellä on kaikki haaveet, pelot ja fictiot. Silti en ole pitkään aikaan kirjoittanut siihen mitään. Avaan vihkon tyhjältä aukeamalta ja yritän saada jotain aikaan. Laitan youtubesta kuulumaan Spliknottia uteliaisuudesta. Miia pitää bändistä, joten… Laitan googleen saman hakusanan ja etsin yhtyeen jäsenistä kuvia. Yritän piirtää niitä epäonnistuneesti ja lopulta luovutan. Heivaan runokirjan ja rustailupaperit takaisin kirjahyllyyn ja jatkan musiikin kuuntelemista.
En väitä, että pitäisin kappaleista, mutta tuntuu kuin ne veisivät minut lähelle Miiaa. Siksi kai niitä kuuntelenkin. Avaan sen lahjan ja riiputan avainta edessäni. Olen varmasti nähnyt samanlaisen jossain. Se on pyöreä päästä, josta pidetään kiinni ja suippo toiseen suuntaan. Siinä on pari symmetristä kuviota kummankin puolen ja pyörittelen mielessäni vaihtoehtoja. Pyöränlukkoon se on liian pieni, samoin oveen. Johonkin korurasiaan se varmasti sopii, mutta miksi Miia antaisi korurasian avaimen? Mikä muu? En saa päähäni mitään. Laitan avaimen pois ja luen runoa puoliääneen.
Illalla otan puhelimen ja näppäilen lyhyen viestin:
”Hyvää yötä. Paula”
Valitsen vastaanottajaksi Miian, mutta en saa vietyä sormea lähetä napille. Painan puhelimen otsalle ja mietin olenko liian ilmiselvä. Toisaalta se on vain hyvänyön toivotus. Sen voi laittaa facebookissa, kun lähtee pois keskustelusta. Miksei siis viestillä?
Avaan näppäimet ja painan sitä helvetin lähetä nappia. Pari minuuttia myöhemmin saan vastauksen ja meinaan kiljua pelkästä ilosta. Virnuilen ja pussaan puhelimen näyttöä.
”Hyvää yötä pikkuinen
Miia”
Kolmena iltana viestittelemme pitkälle yöhön ja joka kerta sanomme toisillemme hyvät yöt. Ennen uutta vuotta, kahdeskymmenes yhdeksäs päivä, Miia kysyy mitä teen huomenna ja en osaa vastata. Tajuan mitä ehkä tulemaan pitää, bileet, mutta haluan ehkä sitten kuitenkin mennä. Vain koska Miia on siellä ja voin ihailla sen sormia taas. Vastaan ettei mitään ja Miian vastauksessa kestää. Koska se ei vastaa, nukahdan levottomaan uneen ja herään puhelimen tärinään aamu kolmelta. Vastaan katsomatta soittajaa.
”Vittu, olen nukkumassa”, ärähdän puhelimeen. Langan päästä kuuluu naurua.
”Joo, tiedän”, Miia vastaa ja sen äänestä kuulee, ettei se ole selvin päin. Lyön luurit ja se soittaa uudestaan.
”No mitä?” yritän saada unihiekat silmistä.
”Et ole kovin yövirkku?”
”Jos se oli sinun asia, painu helvettiin”, murahdan luuriin ja käännyn selälleni.
”Joo, ei minulla sitä. Oletko huomenna minun kanssa?” Yhtäkkiä olen täysin hereillä. Mitä? Se on kännissä, muistutan itselleni ja hengitän syvään rauhoittaakseni heräävän toivon.
”Onko tämä jokin pullonpyöritystehtävä?” saan kysyttyä tasaisella äänellä.
”Joo, ehdottomasti”, Miia myötäilee. ”No ei todellakaan! Haluan vittu olla kanssasi.”
”Homoa”, huomautan, koska kai se on meidän joku vitsi nyt.
”Jos ollaan kahdestaan, niin vasta sitten”, Miia huomauttaa ja tajuan, ettei se ajatellut meidän olevan kahdestaan.
”No jos ollaan?” ehdotan ja se menee hiljaiseksi. ”Miia?”
”Vittu minun puhelin!” se kiljuu ja kuulen kolinaa ja tuuttausta. Lasken luurin korvalta ja hämmentelen asioita päässäni. Meninkö liian pitkälle? Ylitinkö taas ystävyyden rajan? Puhelin soi taas ja vastaan siihen heti.
”Sori, joku vitun jätkä töni”, Miia pahoittelee ja naurahdan.
”Jätkä olet itsekin”, huomautan ja se tuhahtaa.
”Vitut ole. Pillu löytyy ja…”
”Sitä en halunnut tietää”, huomautan ja Miia nauraa. Voin nähdä sieluni silmin sen virneen, mikä sillä on nyt naamalla.
”Mutta joo. Ollaan kahdestaan. Mennään katsomaan ilotulitusta”, Miia sanoo ja nauran ilosta ja onnesta.
”Varmasti mennään!” hihkun ja en voi enää peittää sitä lapsekasta onnea, mikä sisälläni kuplii. Minä, Miia, ilotulitukset, ehkä torin halpoja lihapiirakoita. Olen innoissani ja Miiakin kai tietää sen nauraessaan niin helisevästi.
”Homoillaan sitten urakalla”, se muistuttaa ja sitten me sanotaan hyvät yöt ja kiherrän vielä kauan sen puhelinsoiton jälkeen.
