Chemicalbullet Kiitos kommentista, aina kiva saada joku konkreettinen merkki siitä, että joku on lukenu mun naputteluja
A/N: Tadadaa, toinen osa. Näistä kolmesta pisin. Ja tässä ehkä tapahtuukin jo jotain.
Osa 2Aamulla mä heräsin juuri ennen, kun mun herätyskello soi. Mulle kävi usein niin. Jotenkin mä vaan tiesin, että nyt pitää herätä. Mä naksautin sen kapistuksen pois päältä ja otin pyyhkeeni. Heräsin aina tahallani vähän liian aikaisin. Olisin mä voinut nukkua pidempäänkin, mutta mä vihasin kiirettä. Mä halusin käydä rauhassa suihkussa ja lagata aamupalaa syödessä.
Mä käänsin suihkun lämpimälle ja annoin veden valua hiuksiani pitkin selkää alas. Suljin silmäni ja kuuntelin vaan veden kohinaa. Olisin voinut jäädä siihen vaikka koko päiväksi, mutta koska se ei ollut mahdollisuus, kurotin vastahakoisesti kohti shamppoopulloa ja aloin peseytyä.
Pyyhin kädelläni huurua pois kylpyhuoneen pelistä. Hiukseni olivat järkyttävä pörröinen punainen kasa, mutta kyllä niistä kuivuessaan tulisi aivan hyvät. Tai no, tarpeeksi hyvät. Muistan elävästi se järkytyksen, mikä oli levinnyt yläasteellani, kun olin värjänyt hiukseni paloautonpunaisiksi. Nykyään värjäsin ne vähän hillitymmän värisiksi, mutta punaisina ne saivat pysyä.
Huoneessani vedin siniset farkut ja jonkun vanhan bändipaidan niskaani tietäen, että tulisin näyttämään jälleen suunnilleen joltain emo-lapselta, mutta en jaksanut välittää. Ei mua jaksanut kiinnostaa, mitä muut ajattelivat. Tai ainakaan en välittänyt, vaikka halusin tietää. Isä oli keittiössä, kun mä pääsin sinne asti. Se toivotti hyvää huomenta, mutta ei avannut keskustelua, koska tiesi sen olevan turhaa. Aamulla ei puhuttu. Se oli kirjoittamaton sääntö.
Kun olin saanut kahvit kaadettua kurkustani alas ja mussutettua leipäni, meikkasin vielä pikaisesti ja painuin sitten reppuselässä kävelemään koulua kohti. Mä kuuntelin musaa kuulokkeet syvällä korvissani. Mun aivot ei toimineet aamulla ilman sitä musiikkia.
Olin saapunut juuri metsätielle, jonka kautta oikaisin usein koululle, kun joku tarttui mua olkapäästä. Hätkähdin ja käännyin ympäri.
”Moi, mä koitin huudella sua, mutta sä et kuullut,” Jenny sanoi ja hymyili. Mä hymyilin takaisin.
”Sori, mä en kuullut, kun kuuntelin musaa,” sanoin.
”Mäkin yleensä, mutta mun iPodista on akku loppu,” Jenny sanoi.
Me käveltiin hetki vaitonaisina.
”Anteeks, kun mä tällein tungettelen,” Jenny sanoi sitten. ”Sä vaikutat aika ujolta.”
”Ujolta?” toistin kysyen. Sitten mä nauroin. En mä ollut ujo, en läheskään. Mä oli äänekäs ja ylisosiaalinen. Kavereiden mielestä olin täysi sekopää.
”No, et sä koskaan puhu kenellekään,” Jenny huomautti. Totta. En puhunutkaan.
”Niin,” myönsin. ”Mun elämässä tuntuu vaan tapahtuneen liikaa asioita. Mut en mä oikeasti ole sellainen, tai oo ainakaan ollut. Ihan kun sua oikeasti kiinnostais, sun elämä on varmaan täydellistä. Vanhempi poikaystävä ja niin edelleen.”
”Voi, kun se poikaystävä ratkaisiskin kaiken,” Jenny naurahti katkerasti. ”Se on ihan paska jätkä niin kuin kaikki muutkin täällä.”
”Miksi sä sitten olet sen kanssa?”
”En mä tiedä, kai se on parempi niin kuin yksinään.”
Mä käytin mun matikan tunnin siihen, että yritin nukkua. En jaksanut edes esittää kiinnostunutta tai välittää vierustoverini mulkoiluista. Se oli yksi tämän lukion kilteistä tytöistä, Tiia, ja niin tavallinen ja tylsä kuin ihminen saattoi olla. Kai se oli menossa lääkikseen ja nautti matikasta. En edes jaksanut muistaa, miksi mulla ylipäätään oli pitkä matikka.
Vielä viime keväänä mun vanhat kaverit olivat jaksaneet tekstata mulle. Ne oli kyselleet, että miten mulla menee ja koska me nähdään seuraavan kerran, mutta nyt viestejä ei enää kuulunut. Satunnaisesti me juteltiin facebookissa, mutta siihen se sitten jäi. Elämä meni eteenpäin ja entiset asiat unohtuivat. Oikeastaan se oli niin, että mun kavereiden elämä meni eteenpäin ja mä jäin taakse katsomaan.
Koska nykyään niiden viestit ei enää keskeyttäneet mun päivää, mä vaan haahuilin koulun läpi tajuamatta mitään. Värisevä kännykkä ei enää tiputtanut mua todellisuuteen. Koska kukaan ei kysynyt, mitä mä olin sinä päivänä tehnyt, mä en edes muistanut. Paitsi tänään mä muistin palasia. Mä olin nähnyt Jennyn kävelevän koulun ovista ulos ruokatunnilla. Se oli nauranut ja mun sydämessä oli sykähtänyt, kun mä olin nähnyt sen iloiset kasvot. Mä olin nähnyt sen myös juuri vähän ennen englannin tuntia. Se oli ollut vähän matkan päässä käytävällä. Silloin se ei ollut nauranut enää. Se oli tiuskinut sille pojalle ja näyttänyt kyllästyneeltä.
Kun mä astuin lopulta pihalle iltapäivälle, oli syksy päässyt yllättämään mut. Sade ropisi vasten katosta ja maahan muodostui lätäkköjä. Eikä mulla ollut edes sateenvarjoa. Voihkaisin hiljaa ja vedin hupun päähäni. Ihan kuin siitä mitään apua olisi. Mä olisin läpimärkä ennen kuin pääsisin kotiin. Huokaisin ja lähdin kävelemään sateeseen.
Ei mennyt kuin hetki ja mä olinkin yhtäkkiä mustan varjon alla. Hymähdin nähdessäni Jennyn.
”Näytit sen verran säälittävältä, että aattelin sun tarvitsevan suojaa,” se naurahti.
”Kiitti,” mä sanoin. Varjo oli pieni ja Jenny oli lähellä. Mä tunsin sen lämmön mun olkavarressa ja haistoin sen makean tuoksun. Se ei ollut kuitenkaan imelä. Se oli varsin mukava.
Me käveltiin lätäköitä väistellen ja Jenny höpötteli niitä näitä. Se oli hyvä siinä, puhumaan tavallisia asioita. Mä olin siinä tajuttoman huono, joten mä tyydyin kuuntelemaan sen juttuja. Opettajista, meidän koululaisista ja keskustaan tulleesta uudesta vaatekaupasta.
Me saavuttiin risteykseen, josta mun olisi pitänyt lähteä toiseen suuntaan ja Jennyn toiseen. Mä katsoin huokaisten vetistä tietä, joka jatkuisi vielä niin kauan, että kotona mäkin olisin vetinen. Jenny katsoi mua myötätuntoisesti.
”Kyllä sä voit tulla meille. Mä asun tässä ihan lähellä. Eiköhän tää sade tästä kohta lopu,” Jenny sanoi.
”Kyllä mä voin kävellä,” mutisin.
”Tuu nyt vaan,” Jenny naurahti ja tarttui mua kädestä vetäen mut toiseen suuntaan. Eikä se päästänyt siitä kädestä ihan heti irti.
Jennyn koti oli pieni omakotitalo. Siinä oli iso piha, mutta itse rakennus oli pieni. Melkein kuin mökki, sellaisia suurin osa taloista oli siellä. Portille meitä ryntäsi vastaan iso koira, joka vaikutti ihan hyväntahtoiselta, se oli vain vähän innokas. Se kävi tutkimassa mua ja sitten kerjäämässä rapsutukset Jennyltä, joka kertoi sen olevan nimeltään Boston.
Koira seurasi meitä ovelle, mutta jäi itse kuistin katoksen alle loikoilemaan. Mä jätin läpimärät Converseni ja hupparini eteiseen ja seurasin sitten Jennyä peremmälle. Huoneita oli vain kolme keittiön ja ullakon lisäksi. Jenny kertoi niiden olevan olohuone, hänen vanhempiensa huone sekä hänen veljensä huone, joka oli jäänyt vierashuoneeksi, kun veli oli lähtenyt opiskelemaan. Jenny itse asui ullakolla.
”Haluutko sä jotain syötävää?” Jenny kysyi, ja kun mä kohautin olkapäitäni, se otti sen myöntävänä vastauksena. Me voideltiin itsellemme ruisleivät ja Jenny kaatoi meille omenamehua. Sitten me kavuttiin jyrkät portaat ullakolle. Huone oli sisustettu mustavalkoiseksi lukuunottamatta jotain julisteita seinillä. Jenny istui sängylleen, ja koska en nähnyt muutakaan paikkaa, istuin hänen viereensä.
Me syötiin hiljaisuudessa, mutta se ei haitannut. Jotenkin oli sellainen tunnelma, ettei tarvinnut sanoa mitään. Jenny joi vielä pohjat omenamehustaan ennen kuin laski astiat lattialle.
”Varmaan aika syvältä muuttaa tänne,” se sanoi hiljaa, kun mä olin tehnyt samoin.
Kohotin kulmiani sille.
”Kun ei täällä ole mitään. Mä ainakin lähden heti, kun voin. Ensi kesänä mä olen jo Turussa,” Jenny sanoi vakaasti. ”Mä muutan mun veljen luo. En mä kuitenkaan saa mitään opiskelupaikkaa.”
”On täällä enemmän, kun siellä mistä mä muutin. Ainoo, mitä sinne jäi niin, kaverit, jos niitä sellasiks voi ees kutsua,” sanoin.
”Joskus mun tekis mieli vaan ravistella näitä ihmisiä. Tehä jotain, mistä ne tajuis, miten jäljessä tää paikka on,” Jenny sanoi. ”Jotain millä ne unohtais sen leiman, mikä mulle laitettiin jo lapsena ja minkä mukaan mä oon elänytkin. Joskus mä haluisin vaan unohtaa sen mitä mulle on sanottu ja olla oma itteni.”
Mä en sanonut mitään. En mä osannut. Jenny oli tuntunut niin kaukaiselta aina ennen, mutta nyt sen puheista kuului kaikki sama, mitä mä olin koko elämäni ajatellut. Ennen Lottaa.
Me istuttiin siinä ihan hiljaa tuijottaen julistetta Lontoosta. Kuvaa ihan toisesta maailmasta.
”Mä jätin Nikon.”
Ne sanat tuntuivat pääsevän Jennyn suusta kuin vahingossa. Niissä kuului enemmän helpotusta kuin tuskaa.
”Mun ois pitänyt tehdä se jo aikoja sitten,” Jenny sanoi. ”Mutta en mä pystynyt. En ennen kuin mä olin varma – ennen ku mä olin varma siitä, että mä en oo yksin, että tässä maailmassa on muitakin, jotka ei sovi ihan muottiin.”
Se käänsi katseensa muhun ja hymyilin. Mä hymyilin takaisin. Ja kun Jenny suuteli mua, mä olin varma, että kaikella oli tarkoituksensa. Lottalla, muutolla ja sillä maantiedon kurssilla.
Mä suutelin takaisin kuin olisin tehnyt niin aina. Ei haitannut, että mä en oikeastaan tuntenut Jennyä. Se, mitä mä tunsin sitä kohtaan korvasi kaiken. Mä vein käteni sen pitkiin hiuksiin ja nauroin sen huulia vasten. Jennykin alkoi nauraa. Se käpertyi mun kainaloon ja sitten me vain puhuttiin.
Mä kerroin sille kaiken. Mä puhuin pitkästä aikaa ja avasin itseni jollekin. Mä kerroin sille, miten me oltiin isän kanssa opittu pärjäämään kahdestaan sen jälkeen, kun mun äiti oli kuollut kolarissa, kun mä olin yhdeksän. Mä kerroin sille, miten mä olin löytänyt mun parhaat kaverit yläasteelta ja miten me oltiin kapinoitu koko paskaa maailmaa vastaan. Ja mä kerroin sille Lotasta, joka oli vienyt mun sydämen ja lähtenyt sitten sen kanssa Helsinkiin. Mä kerroin, miten me muutettiin ja miten mun elämässä ei ollutkaan enää mitään järkeä.
Kyyneleet valu mun poskia pitkin, mutta Jenny ei mennyt hämilleen. Se pyyhki ne ja suukotti mun poskea. Sekin kertoi paljon. Se kertoi siitä, miten se oli seurustellut Nikon kanssa neljätoistavuotiaasta asti, koska ei ollut osannut muutakaan. Se sanoi, että Niko oli sen hyvä ystävä, mutta seurustelu ei koskaan ollut Jennylle mitään muuta kuin hämmentävää. Ja Jennystä oli tullut sen mukana katkera.
A/N: Kommentit on kivoja.