BBC!Sherlock: Nuoret ja kauniit näyttelijät [K-11]

[Gwenhwyfar]

Kirjoittaja: Gwenhwyfar
Otsikko: Nuoret ja kauniit nayttelijät
Ikäraja: K-11, tämän kanssa oli vähän epäselvyyksiä, en ollut varma siitä, että laskisinko tätä yhden alemmaksi, mutta pelataan varman päälle.
Genre: fluff (?)
Fandom: BBC!Sherlock
Paritus: Jim Moriarty / Sherlock Holmes
Disclimer: Valitettavasti en omista Jimiä tai Johnia tai Sherlockia, vaan heidät omistaa ABC, ADC, Moffat ja Gatis. En saa tästä rahaa tai mitään muutkaan (Paitsi nautintoa).
A/N: Tajunnanvirtaus ja musiikki-isnpiraatio Young And Beautiful Lana Del Reyltä.



Nuoret ja kauniit nayttelijät


Rakas, olen nähnyt maailmaa. Olen kokenut kaiken, on aika levähtää. Käperryn kainaloosi ja painan pääni rintakehällesi. Hengityksessäsi on hienoinen alkoholin haju, silmäsi ovat suljetut ja kasvosi rauhalliset. Katselen sinua, kun nukut. Ehkä sinä teet samoin, kun minä nukun.

Muistan, kun olimme nuoria. Muistan ne kesäyöt heinäkuun lämmössä. Muistan kaksi nuorta ja kaunista miestä vapaina ja viattomina. Paitsi että vain toinen meistä oli viaton. Öisen Lontoon valot heijastuivat silmistämme, kun katsoimme toisiamme. Pitelit käsiäni ja vedit minut lähellesi. Huulesi niin pehmeät ja hyvät, niin… niin täydelliset. Juuri niin kuin sinä. Toisaalta, sinun huulesihan ne olivat. Minun olivat murhan ja vääryyden tekojen tahrimat, mutta ethän sinä sitä vielä silloin tiennyt.

Nyt katson sinua, olet kasvanut.  Me molemmat olemme. Pian olemme jo ryppyisiä ja harmaita, olimme sitten yhdessä tai erossa. Haluan vain varmistaa, että rakastat minua vielä silloinkin, kun en ole enää nuori ja kaunis. Että rakastat minua ja rikkinäistä sieluani. Minä aion. Aion, vaikka sinä et aikoisikaan. Minä aion rakastaa sinua, kun et ole enää kaunis.

Olen nähnyt maailmaa. Nyt tämä on vain näytelmäni näyttämö. Seison verhoissa ja katson, kuinka astut lavalle. Näyttelet osasi ja poistut vain tullaksesi takaisin. Lavalla on myös minun roolini. Sitä näyttelee joku toinen. John. Minun pitäisi elää kanssasi sillä tavalla, kuin te kaksi elätte. Nyt saamme vain sieltä täältä napattuja hetkiä toistemme kanssa. Vain silloin saan tuntea kauniit kasvosi vasten omiani, vain silloin sielumme kietoutuvat yhteen tavalla, millä niiden pitäisi olla koko ajan.

Nyt katson sinua, olet muuttunut. Me molemmat olemme. Pian hädin tuskin tunnemme toisiamme, jos jatkamme tällä tavalla. Haluan pitää sinut lähelläni ja tietää, että rakastat minua vielä silloinkin, kun olen vanha ja ruma. Haluan tietää, että annat mielesi kietoutua rikkoutuneen ja kipeän sieluni ympärille.

En usko Jumalaan, mutta toivon, että jos pääsen taivaaseen, Sherlock tulee kanssani. Myöhemmin tai aikaisemmin, en välitä, kunhan hän tulee.

”Voi sitä uskoa, voi sitä kehoa, hänen kasvonsa saavat minut tanssimaan. Hän on aurinkoni, hän saa minut loistamaan,” minä sanon Jumalalle ja hän päästä sinut taivaan porteista sisään.

Sherlock, lupaathan rakastaa minua, kun en ole enää nuori tai kaunis. Lupaathan suudella sieluni ruville, lupaathan antaa minulle rakkautesi ja kosketuksesi, kaiken alastoman kauneutesi omaani vasten. Tiedän, että aiot tehdä sen. Tiedän että aiot rakastaa minua silloinkin, kun olen vanha ja ruma. Minä tiedän sen, sillä minäkin aion tehdä niin.

[Sacrifice]

Aih, olipas haikea ja kaunis ficci D: Tuli tosi surullinen olo ja selkäpiitä karmi, kun tätä luki, en tiedä, tässä vaan oli jotain niin hyytävää, että... Moriarty on ihana ja pelottava sekopää, ja kun Jimiä ajattelee + tuota kappaletta kuuntelee samalla ko lukee... hrrr!

Rakastin tota toistoa -- nyt kun katson sinua, me molemmat olemme, olen nähnyt maailmaa... Aivan ihana, voi että... Äh, voisin luoda tän kommentin pelkistä adjektiiveista, joilla kuvailisin tätä, kokonaisten lauseiden muodostaminen on vaikeaa juuri nyt. |'D

Loppu oli kanssa tosi upea ja rakastin sitäkin! ;_;

Tiedän, että aiot tehdä sen. Tiedän että aiot rakastaa minua silloinkin, kun olen vanha ja ruma. Minä tiedän sen, sillä minäkin aion tehdä niin.

Tässä just tulee esille se "you're me, I am you", ja... ah. ♥

Kiitos tästä lukunautinnosta, on ollut monta kertaa tarkoitus lukea ja nyt kun vihdoin tein sen, en todellakaa pettynyt!

ps, otsikossa ennen tätä ficciä olis kirjoitusvirhe, nayttelijät :3

[Sisilja]

Ai tämä oli tajunnanvirtaa! Huomasin vasta luettuani. Onnistunut teksti siltä osin siis! Tosin yhdessä kohtaa sinä-puhuttelu vaihtui Sherlockin kohdalla yksikön kolmanteen persoonaan.

Jim kertojana oli jännä. Herkän runollinen ja, miten sitä sanoisi, omat puutteensa tiedostava. Minusta oli mielenkiintoista, kuinka Jim näki Sherlockin viattomana ja puhtoisena olentona, kun taas hänen oma sielunsa oli rikkinäinen ja huulet murhien tahrimat. Katuiko Jim? Hänestä välittyi eri tavalla synkkä ja hauras kuva kuin mihin olen tottunut. Tämä Jim on oikeasti särkyvä, joku joka ei ehkä sittenkään tahtoisi kaiken olevan vain näytelmää. Joka puhuu Jumalalle ja kaipaa Johnin paikalle, koska Johniin kohdistuu aivan oma spottivalo. Sherlock näki joskus Jimin, joskus kun he olivat vielä nuorempia kuin he ovat nykyään. Jännittävää sekin! Kesäöitä ja Lontoon valoja, romanttista.

Vaan miksi Jim välittää jostain niin tavallisesta asiasta kun ikääntyminen ja katoava kauneus? Hahmossa on viehättävää haavoittuvuutta, mutta mihin se perustuu? Miksi Jim ajattelee niin kuin ajattelee? Eikö älykkyys, suoranainen nerous enää riitä? Olisin toivonut tämän tekstin olevan vähän pidempi juuri sen vuoksi, että monet tekstin herättämät kysymykset jäivät vaille vastausta. Kaunis tämä ficci on, ja pohdiskeleva, pidin Jimin kertojaäänestä. Plusplus, tuo Lana Del Reyn biisi on upea!

Kiitos tästä.

[Funtion]

Tämä Jim on oikeasti särkyvä, joku joka ei ehkä sittenkään tahtoisi kaiken olevan vain näytelmää. Joka puhuu Jumalalle ja kaipaa Johnin paikalle, koska Johniin kohdistuu aivan oma spottivalo. Sherlock näki joskus Jimin, joskus kun he olivat vielä nuorempia kuin he ovat nykyään. Jännittävää sekin! Kesäöitä ja Lontoon valoja, romanttista.

Sisi, jopa sun kommentit muiden ihmisten teksteihin tappaa mut. Oon ihan kyyneleissä täällä. :'''(

Rakas, olen nähnyt maailmaa. Olen kokenut kaiken, on aika levähtää.
Tää alku oli loistava, koska tää rimmas lämpimästi: maailmaa, levähtää. Ja rakkaaks kutsuminen vielä... se on canonia! Omg tää oli ihana. ♥

Öisen Lontoon valot heijastuivat silmistämme, kun katsoimme toisiamme.
Mulla on joku juttu valoihin. Ja siltoihin. Ja Lontooseen. Ja öihin. Joten tää oli aivan mieletön!

Minä aion. Aion, vaikka sinä et aikoisikaan. Minä aion rakastaa sinua, kun et ole enää kaunis.
Ehkä tää toisto vähän häiritsi, ainakaa mä en siitä tykännyt. Minä aion, aion vaikket sinä, aion. No joo, makujuttu.

Joo, kuten Sisikin sano, tossa lopussa tää vaihtu sinäpuhuttelusta häneen. Se häiritsi. Lisäks kelasin myös tuota taivaskohtaa, koska en oikein usko et Jim tahtois taivaaseen, sehä jo Reichenbachissa lupaili Sherlockin kaa, et ne aikoo kätellä helvetissä. Tietty onhan tää nyt tilannekin tässä eri, tässä nää hahmot on tosi... erilaisesti kuvattu. Tosi kaunosieluisia, jos niin vois sanoa. Ja toisaalta pinnallisia, koska kauneus on pinnallisuutta, ainaki jos se siis liittyy vanhenemiseen yms. Ja joo, tossa lopussa tuli taas lisää toistoa, joka vähän ärsytti ja otti silmiin. Mun oli vähän hankalaa löytää näitä hahmoja tästä, nää oli niin... no, pidempänä tekstinä sitä olis tiennyt taustat yms.

Ugh, kiitos feelseistä! :DD