Kirjoittaja Aihe: Nolla / K-11 / VALMIS 20.6.  (Luettu 1686 kertaa)

pajupuu

  • ***
  • Viestejä: 50
  • Runko
Nolla / K-11 / VALMIS 20.6.
« : 27.05.2013 13:08:06 »
K-11
Summary: Jos kutsu kolahti kohdalle, mesessä tai fasessa tai puskaradiossa, Liina alkoi heti miettiä, miten selviytyisi jäämättä kiinni.

VAROITUKSET: Biletystä, pari rujoa sanaa.

A/N: Liinalle ei ole luontevaa olla mukana opiskelukavereiden kosteissa bileissä. Kyse on nuorten aikuisten alkoholin käytöstä sosiaalisissa piireissä, mutta tästä ei ole silti tarkoitus kirjoittaa mitään moraalisaarnaa. Olkaapa hyvä ja kertokaa mielipiteenne!

//muoks: Tässä ensimmäinen osa, tulen todennäköisesti vielä jatkamaan tätä.


Nolla

Se oli taas sellainen perjantai-ilta, joka huusi jotakin tapahtuvaksi.
Oli kuin Liina olisi valmistautunut leffan kohtaukseen. Huulikiiltoa, parempi paita päälle, saatatte tietää sen odottavan väreilyn. Hän olisi pitkästä aikaa tekemisissä muiden ihmisten kanssa muutenkin kuin koululla tai kassajonossa.
Jos tarinassa on bileet, siellä tapahtuu aina jotakin tärkeää. On tiivis lukioyhteisö tai vastaava, ryhmä epävarmoja ja vähän varmempia nuoria kuitenkin, ja jokainen on järjestyksessä omalla paikallaan. Kunnes sitten, sitten joku pitää juhlat - ja kaikki menee uusiksi. Esimerkiksi: Afrikasta USA:han muuttanut tyttö oksentaa ihastuksensa jaloille omissa kemuissaan ja menettää ystävänsä saman illan aikana. Tai luokan nätein tyttö kutsutaan syrjäiseen maataloon bileisiin, joissa ihmisiä alkaa mystisesti kadota. Tai nörttipoikien avoimesta facebook-tapahtumasta syntyy järjettömän suuri katastrofi. Joka tapauksessa illasta kehittyy aina jotakin kerrottavaa ja ennen kuulumatonta. Seurustelusuhteita syntyy ja ihmiset nolaavat itsensä, tehden niin itsestään legendoja ja sankareita. Todellisuudessa jotakin samanlaista voi joskus tapahtua. Mutta Liina ei ollut ikinä sellaisessa mukana. Hänellä oli tapana katsella sivummalta.

Bileisiin sinut joko kutsutaan, tai sitten ei kutsuta. Liinan mielestä molemmat vaihtoehdot olivat yhtä huolestuttavia. Jos kutsu kolahti kohdalle, mesessä tai fasessa tai puskaradiossa, Liina alkoi heti miettiä, miten selviytyisi jäämättä kiinni. Lukiossa hän oli aina kulkenut tilanteesta läpi muiden huomaamatta hänessä mitään outoa. Niin taitavasti hän leikki ottavansa osaa kollektiiviseen humalaan. Se vaati harhautusta, etiketin piilottelua ja drinkkien sekoittelua muiden näkemättä. Joskus hän saattoi jopa hankkia viinipullon, josta valutti viemäriin tilkkoja illan aikana.
Jos hän taas kuuli opintoryhmän bileistä vasta jälkikäteen, hän mietti väkisinkin vähän aikaa, oliko siihen jokin syy. Oliko Liina ollut liian hiljainen välitunneilla? Etäinen tyttöjen pukkarissa? Poissaoleva viimeisissä bileissä? Tai sitten juhlien järjestäjä oli kutsunut vain muutaman ihmisen paikalle, koska naapurit saattoivat valittaa metelistä. Mutta oliko porukalla edes ollut Liinan yhteystietoja? Liina tiesi, ettei hänen kutsumatta jättämiseensä pitäisi yleensä olla mitään erityistä syytä. Hän ei vain ollut kovin kimmeltävä bilehile. Siksi häntä kutsuttiin vain harvoin juhlimaan, ja se sopi Liinalle mainiosti.

Jatko-opinnot olivat kuitenkin alkaneet ja asiat muuntuivat. Liina seisoi omassa rappukäytävässään, itse asiassa seinänaapurinsa ovella, ja ajatteli, että hän menisi sisään, mutta ei valehtelisi. Siinä kulkisi raja. Hän voisi hiukan esittää, mutta ei tulisi kertomaan valheita. Sisältä kuului ihmisten ääniä ja vaimeaa musiikkia. Sen rytmi toi mieleen tummat ja letkeät lanteet. Niinpä Liina soitti ovikelloa.

Meni hetki, ennen kuin naapurin Meri tuli avaamaan. Meri, jonka tukka oli niin punainen, että hänen selkäänsä nuoli liekkimeri. Oven avautuessa heilahtivat sekä hiukset että Merin kädessä punaviinipullo. Liina tiesi tytön olevan samalla opintolinjalla kanssaan, mutta ylemmällä vuositasolla. Meri tuntui kuitenkin vuosia vanhemmalta.

Seinänaapuri hymyili.
”Moi. Sä et oo tainnutkaan käydä täällä ennen.”
”Juu, ei oo tullut käytyä.” Liina hymyili takaisin.
”Peremmälle vaan. Mi casa, tu casa ja sitä rataa,” Meri viittasi. Hän kääntyi takaisin ja häipyi olohuoneen suuntaan. Liina kuuli Merin sanovan jotakin muille, mainitsevan oman nimensä.

Eteisessä oli kasa kenkiä. Liina väisteli consseja, korollisia saapikkaita ja maihareita  riisuessaan villasukkansa niiden joukkoon. Samalla hän vilkaisi itseään eteisen peilistä. Olkapäille ulottuva vaalea liinatukka oli suoristettu ja kaula-aukko paljasti olkapäätä. Kyllä hän tästä selviäisi. Ehkä tänä iltana tapahtuisi jopa jotakin kivaa.

Parikymmentä tuttua naamaa odotti olohuoneessa hänen astuessaan sinne. Osa moikkasi Liinalle, osa istui olohuoneen matolla keskittyen keskellä pyörivään pulloon.
Liina heilutteli kättään vastaukseksi. Hän istui sohvalle, koska sillä oli tilaa. Sohvalla istui vain ryhmätoveri Jesse pitkine jalkoineen.
Pojalla oli pitkä ja sorja niskakin. Sitä Liina oli joskus tuijotellut unisimmilla aamutunneilla. He eivät kuitenkaan olleet koskaan oikein jutelleet keskenään, joten taisi olla toistaiseksi parempi keskittyä siihen pyörivään pulloon.
Meri nappasi pullon liikkeen sormiinsa ja osoitti sen suulla Liinaa.
”Meillä on sellanen tapa, että aina uus pelissä on se”, Meri sanoi.
”Mä en oikeen tiedä, pelaaks mä...”, Liina yritti toppuutella.
”Totta kai sä pelaat!” Ilmoitti pipopäinen miesopiskelija, jonka Liina muisteli olevan nimeltään Matias. ”Totuus vai tehtävä?”
Liina harkitsi hetken.
”Tehtävä.”
Muut katsoivat häntä arvioivasti.
Liina näytteli tyyntä, vaikka inhosi tilannetta. Miksi hitossa sitä kapinetta piti aina vispata ympäri? Testattiin, miten hulluja sitä voitiin yhdessä olla ja mitä typeryyksiä kännissä tehdä.
Entäpä, jos yksi pelaajista sattui olemaan selvin päin? Eikä Liina ollut vielä yhtään kiinnostunut säätämään. Hän ei edes tuntenut suurinta osaa ihmisistä muuten kuin luennoilta.
Matias tarjosi hänelle kädestään pulloa kullanhohtoista viinaa.
”No ota tosta kunnon huikka.”
Huoneessa kuului huvittuneita hymähdyksiä, mutta Liinalla ei ollut hauskaa.
”Sun pitää ottaa meitä kiinni”, Matias perusteli.
”Onko toi tehtävä?” Kysyi Liina.
”Joo”, vastasi Meri. Matiaksen puolesta, totta kai.
Voin esittää, mutta en valehdella, muisteli Liina. Hän veti siis henkeä.
”Mä en oikeestaan juo.”
Jokainen ringissä katsoi häntä yllättyneenä. Kirjahyllyä selaava rillipääkin kääntyi kuuntelemaan.
”Siis mitä, ollenkaan”, Matias hymähti.
”Niin. Mun ei pitäis juoda mitään koskaan.”
Muiden ilmeet olivat uteliaita.
”Kun mulle tulee ihan järkyttävä olo siitä”, Liina kertoi totuuden. ”Me oltiin esmes porukoiden kanssa Italiassa kun mä olin kuustoista. Syötiin yks päivä vähän paremmassa ravintolassa, ja mä join puoltoista lasii viiniä. - Mut talutettiin sieltä ulos.”
”Noin sitä käy aina joskus itse kullekkin...”, Matias koitti keventää. Porukka naurahteli jutulle.
”No mä vietin seuraavan päivän tiputuksessa.” Liinaa ei vieläkään naurattanut. Hän koitti muistella, miltä silloin oli tuntunut. ”Päätä särki, sydän hakkas, kaikki vaan sumeni. Ihan kuin olis ollu joku myrkytys tai jotain.”
”Mistä sä sit tiedät, ettei se ollu ruokamyrkytys”, Meri kysyi.
”Ei se ollu vika kerta.” Liina laski katseensa käsiinsä, kun muut näyttivät epäileväisiltä. ”No jos mä nyt alan kertoo... Mun ylioppilasjuhlissa join lasin skumppaa, kun kaikki muutkin joi. Makasin sit illan ihan tajuttomassa migreenissä.”
Liina koitti kuulostaa hauskan dramaattiselta, ja huoneessa naurettiinkin jo ääneen.
”Nyt juhannuksena kokeilin puol pulloo siideriä, oksensin koko fakin illan. Ihan pirun hauskaa oli.”
”No ei sun oo pakko jos et haluu...”, Matias totesi, ja veti pullonsa takaisin.
Liina etsi laukustaan mineraalipitoista kivennäisvettä ja hymyili reippaasti:
”Mielellään ei. Mut mä voin tietty kokeilla, onnistunko juomaan tän kerralla.”
Muut eivät olleet kovinkaan vakuuttuneita.
”Nyt keksitään hei jotain ilkeempää,” ilmoitti Meri. Tyttö joi pitkän suuntaa-antavan kulauksen viinistään, katsellen silmät sirrillään Liinaa ja Jesseä.
”Suutele Jesseä”, Meri ehdotti. Matiasta nauratti.
”Aika paha heti alkuun.”
Liina epäili poskipäidensä karahtavan punaisiksi. Hän ei katsoisi nyt Jessen ilmettä, ei todellakaan.
”Jos mä suutelen jotakuta niin en varmasti pullonpyörityksessä”, Liina totesi.
”Sähän aloit heti rikkoon sääntöjä, beijbe”, Meri valitti, nojautuen syvemmälle korituolinsa nurkkaan.
Liina nousi sohvalta.
”Mä kerroin jo totuuden.”
Meri katsoi häntä pitkään.
”Voisin tsekata, mitä leffoja sul on hyllyssä...” Liina mutisi.

Merin kirjahyllyssä oli pari trilleriä, lääkäreistä kertova tv-sarja ja romanttisia romaaneja. Ylimmällä hyllyllä oli eksoottisin etiketein varustettuja pulloja. Alimmalla oli samanlaisia kauniina ja tyhjinä.

Neljä tuntia myöhemmin Liina makasi sängyssään ja kuunteli radion listahittiä, jonka biitit värähtelivät seinän läpi. Välillä Merin puolelta kuului myös kovaäänistä puhetta tai naurua.
Ei, sinä iltana Liinalle ei ollut tapahtunut mitään, mikä olisi jäänyt hänen henkilökohtaiseen historiaansa. Ja nyt hän ei saanut edes nukutuksi.
Tietysti hän voisi mennä valittamaan melusta. Mutta oli viikonloppu, ja muilla oli hauskaa.
Liina kaipasi korvatulppia. Yöpöydällä lojui vain hänen kannettava soittimensa.
Liina pujotti sen kuulokkeet korviinsa korvatulppien sijasta. Niiden soittama biisi oli tempoltaan lempeämpi, se kertoi valoista, jotka vielä joskus johdattaisivat kotiin.
« Viimeksi muokattu: 20.06.2013 12:21:29 kirjoittanut pajupuu »
"Trapped and wasted, I thought! And then, of course, he came..." - AD

pajupuu

  • ***
  • Viestejä: 50
  • Runko
Vs: Nolla K-11
« Vastaus #1 : 02.06.2013 19:49:29 »
Kiitoksia Epona! Tosi kiva saada noin fiksua palautetta tekstistä :) Mä en tosiaan tykkää pronominista hän, minkä välillä huomaa lukiessa jälkikäteen. Pitäis kyllä opetella käyttämään sitä, jotta ei olisi noin paljon nimien toistoa.

Kappalejakoa tosiaan mietin, että kummalla tavalla sen teen, yhdellä vai kahdella enterillä :D nyt sitten selvisi tämäkin asia!

Ihan parasta, että joku on jaksanut lukea! Aion kyllä jatkaa vielä.

paju
"Trapped and wasted, I thought! And then, of course, he came..." - AD

pajupuu

  • ***
  • Viestejä: 50
  • Runko
Vs: Nolla K-11
« Vastaus #2 : 03.06.2013 22:06:44 »
A/N: Osa 2, olkaa hyvät!

***

Sen viikonlopun jälkeen Liina ei oikein osannut olla muiden kanssa koulussa. Hän ei osannut tunkea itseään muiden seuraan ruokalan pöytään, joten paikat menivät melko nopeasti muille. Hän ei osannut jutella itsestään tuntien välissä, joten hän kuunteli muiden juttuja. Hän ei osannut napata korviinsa puheita vapaa-ajan suunnitelmista, joten häntä ei kutsuttu minnekään. Tunneilla hän ei jaksanut viitata, koska silloin olisi pitänyt avata suunsa. Puhuminen luokassa tuntui jotenkin raskaalta. Syksyn harmaus oli vienyt Liinasta mehut. Hyvä kun jaksoi käydä uimahallissa, siellä ei tarvinnut selittää erilaisia ikäviään muille.
Pienen ikävän vuoksi Liina vastasi puhelimeen aina, jos joku soitti. Entiset kaverit olivat lähteneet kotikyliltä valmistuttuaan ja tuntuivat kaikki jo elävän ihan toista universumia. Kotoa soitteli äiti, joka kutsui Liinan eräänä tiistaina synttärikakulle. Liinan pikkuveli Ilu täyttäisi viisitoista vuotta, se oli päässyt jo kypsymään pahimpaan teini-ikään. Ilu oli Liinan lähtiessä alkanut muistuttaa enemmän isäänsä kuin Liinan lapsuuskuvia. Joten Liina ajatteli, että pitihän sitä nyt vielä nähdä, kun se ei ollut karskiintunut intissä piloille.
Hän harkitsi ihan piruuttaan hankkivansa Ilulle lahjaksi finnivoidetta. Mutta se ei tarvinnut sellaista, ainakaan Liina ei ollut huomannut moista, ja Liina hankkikin sille termoskannun. Veli oli alkanut juoda kahvia ja äiti oli valitellut, miten se poltti aina kielensä aamuisin. Lähti viime hetkellä ammattikouluun eikä ehtinyt juoda rauhassa. Ilu saisi tästä lähtien ottaa kahvinsa koulumatkalle mukaan.
Ilun syntymäpäiväperjantaina Liina käveli juna-asemalle kengissä, jotka tahtoivat luistaa jäisen maan päällä. Hiton kiilakorot, Liina ajatteli. Nätithän ne olivat, mutta tasaisilla pinnoilla olisi voinut vetää jalkaan yhtä hyvin luistimet. Ne viettivät omaa tietään ylikulkusillan asfaltilla ja Liina peitti ketutuksensa pinkeään hymyyn. Onneksi kukaan ei ollut näkemässä kävelyä tai sitä hymyä.
Hän pysäytti kenkien oman kivan ennen, kuin lähtisi liukumaan portaita alas asemalle pää edellä. Junan raiteet avautuivat viuhkana sillan alla ja Liina jäi katsomaan niitä kerrankin aloillaan. Mustat juovat risteilivät valkeassa maassa, virtajohdot kimalsivat huurteessa. Kädet hakeutuivat kuin itsestään laukulle tarttuen järjestelmäkameran hihnaan.
Koska Liina oli lähtenyt matkaan liiankin hyvissä ajoin, hänellä oli aikaa kokeilla oikeaa valotusaikaa lumelle ennen kuin juna lähtisi. Hänen säätäessään asetuksia joku pysähtyi viereen.
Meri nojasi kaiteeseen ja sytytti tupakan.
Liina käänsi kameran kohti Meriä ja klikkasi kuvausnappia. Meri hymyili vähän, myöhässä, ja katsoi kassia Liinan olalla. Sillä oli itsellään vain pieni nahkainen käsilaukku olallaan, joten se ei tainnut olla menossa junalla mihinkään.
”Ootsä lähdössä johonkin?” Meri kysyi.
”Himaan”, vastasi Liina ja vilkaisi kuvaa. Siitä tuli hyvä, tupakan savu erottui pakkasilmassa.
”Näytä”, Meri kehotti ja kurkotti katsomaan.
Liina ojensi kameran Merille, joka otti sen vastaan vapaalla kädellään.  ”Kivahan tosta tuli”, se tiiraili, ja kohotti linssin Liinaan päin.
Liinan puolesta kuvan olisi voinut räpsäistä saman tien. Hän ei osannut poseerata kuvissa, hän vain oli niissä. Mutta Meri jäi jahkailemaan epätietoisena.
”Mistä mä saan tähän uuden kuvan”, Meri vingahti. ”Mä oon kuvannut nyt vaan kännykällä...”
”Siinä on se nuolinäppäin”, Liina sanoi. Hän astui lähemmäs neuvoakseen.
Silloin jalka tapasi kuin tyhjää. Pirun kenkä lähti luistamaan alaspäin, raput olivat siellä jossain ja -
Liina ehti nähdä kauhistuneen ilmeen Merin kasvoilla.

***

Kaksi ja puoli tuntia myöhemmin Liina nousi vieraasta henkilöautosta yhdelle jalalle. Hänen toisessa jalassaan oli tukiside ja edessään kerrostalorappu, joka johti kämpille. Hän asui kolmannessa kerroksessa eikä talossa ollut hissiä. Liina huokaisi vetäessään kainalosauvan kätensä alle.
Meri nousi etupenkiltä vakavalla naamalla. Se oli soittanut paikalle kaverinsa poikaystävän, joka kaasutti pois heti, kun ovet pamahtivat kiinni. Kuulemma ehtisi juuri ja juuri johonkin peliin johon oli menossa. Liina lähti nilkuttamaan ovelle ja Meri kiirehti avaamaan sitä.
”Sika kurjaa että sun reissu meni myttyyn”, Meri irvisti. ”Pääset sä nyt liikkuun tolla mihinkään?”
”Ei tää satu enää paljon yhtään”, Liina sanoi. ”Toi lääke alko vaikuttaa.” Hän puhui ihan totta, lääkärin antamat tropit kietoivat häntä johonkin pehmoiseen. Tuntia aikaisemmin kipu oli kuitenkin uhannut saada hänet lakoamaan maahan joka askeleella ja diagnoosiksi oli povattu hiusmurtumaa. Röntgenkuvat otettaisiin maanantaina.
Liina lähti kipuamaan rappuja hitaasti, Merin kantaessa hänen laukkuaan ja toista kenkäänsä.
”Eiks niitä junia mee vielä”, Meri pohti. ”Jos sun porukat pääsis vaikka hakeen sut asemalta siellä päässä...”
Liina hyppi portaita ylöspäin yksi kerrallaan, ottaen kaiteesta tukea.
”Ehkä mun on vaan parempi ottaa rauhallisesti”, Liina totesi. ”Siks mä alunperin kaaduin, kun tuolla on niin liukas keli.”
He nousivat rappuja ylöspäin. Kainalosauvan kopina kaikui käytävässä.
”Tuu illalla Karuun”, Meri ehdotti. Se tarkoitti naapurikorttelin baaria, josta sai opiskelija-alennuksia. ”Sinne on menossa Matias ja Helinä ja Saara...”
Liina konkkasi sinnikkäästi ylöspäin.
”...Saara kuitenkin kulkee pyörällä, niin se voi kuskata sut tarakalla.”
Liina ei ollut uskoa korviaan.
”Jos kuitenkaan ei”, Liina ehdotti. ”Mä en haluu rampauttaa enää muita.”
Meri kohautti olkiaan.
”Ei sit.” Se jäi katsomaan Liinaa pitkään. Oliko sen ilmeessä myötätuntoa?
”Mutta mä voin käydä sun puolesta koska vaan kaupassa”, Meri sanoi. ”For real. Pyydät vaan.”
Liina hymyili.
”Kiitti.”
”Mä käyn nytkin kohta ostamassa juomii”, Meri lisäsi.

***

Myöhemmin illalla Liina kuuli, kuinka rappukäytävässä kuljettiin. Merin ovikello soi ja tutut äänet puhuivat jostakin hyväntuulisina. Seinän läpi alkoi parin minuutin kuluttua kuulua juuri ja juuri erottuva basson biitti. Se riitti siihen että Liina tunnisti kappaleen.
Hän istui tietokoneella. Liina kurkotti käteensä tv:n kaukosäätimen ja sääti vanhasta laatikostaan ääntä kovemmalle. Siellä pyöri luontodokumentti, kuutteja rantakallioilla.
"Trapped and wasted, I thought! And then, of course, he came..." - AD

pajupuu

  • ***
  • Viestejä: 50
  • Runko
Vs: Nolla / K-11 / VALMIS 20.6.
« Vastaus #3 : 20.06.2013 00:41:26 »
A/N: Viimeinen osa, olkaa hyvät! Kommentoida edelleen saa, olisi hauskaa kuulla mielipiteitä aihepiiristä :)

Naapurissa oli hiljaista. Liina lähes kaipasi tuttua pehmeää sykettä seinällään. Välillä talon ohi ajoi auto, ja valokeila halkaisi lukulampun kajon yksiön katossa. Mikään ei viestinyt talossa olevan muuta elämää Liinan lisäksi.
Joskus iltaisin tai öisin, silloin kun Merillä ei ollut bileitä, hän saattoi kuvitella olevansa talossa yksin. Että muissa asunnoissa ei todellisuudessa asunutkaan ketään. Koko kivinen kolossi olisi täynnä tyhjiä ja pimeitä huoneistoja hänen allaan ja päällään, jos vain kävisi katsomassa. Ajatus sai kylmät väreet kulkemaan niskavilloissa.
Puolen yön jälkeen Liina luki netistä tuoreimpia uutisia ja vähän uutisarvoltaan heikompiakin juttuja. Hän oli päätynyt tietoiskuun, joka kertoi jenkkiläisen laulajan lihoneen raskautensa myötä. Aivanko totta? Ja brittiläinen Stand up -koomikko oli hajottanut kaksi mersua ajeltuaan pilvessä takapihallaan. Jutusta saattoi avata linkin kannabiksen haittavaikutuksiin. Liina ei kuitenkaan vaivautunut klikkaamaan. Hän luki toisen jutun, jonka mukaan uusimmat tutkimukset todistivat ihmissuhteiden merkityksen ihmisen onnellisuuteen. Liina turhautui sen verran, että sulki iltapäivälehden sivun.
Hän tarkisti toiselta välilehdeltä Facebook-profiilinsa. Ei uusia viestejä. Meri oli päivittänyt puoli tuntia sitten lähtevänsä Karuun, mutta sen jälkeen uusia päivityksiä ei ollut tullut. Pari Liinalle puolituttua opiskelutoveria oli luvannut ilmestyä paikalle. Nekin viestit hän oli lukenut jo pariin kertaan.
Liina pyörähteli tuolillaan ja etsi jotakin, johon tarttua. Katse osui koriin, jossa villahuivi odotti kutojaansa. Mitään muutakaan ei tullut mieleen eikä nukuttanut yhtään.
Hän konkkasi korin luokse, askeleet ikään kuin leijuivat reunoiltaan. Pää tuntui lääkkeistä usvaiselta hänen istuessaan nojatuoliin ja alkaessaan kutoa.  Ehkäpä Liina oli löytänyt vihdoin itselleen sopivan päihteen? Pitäisiköhän hakea reseptillä lisää tabuja seuraaviin keimeihin.
Kun katsoi ikkunaa nojatuolista käsin, ei näkynyt katuvaloja tai läheisten talojen ikkunoita. Ulkona oli vain mustaa. Liina koitti olla katsomatta ikkunaan, mutta se ei antanut hänen keskittyä neulokseen. Tuijotti mokoma kuin paha silmä huoneen toiselta puolelta ja hohkasi kylmää.
Liina nousi ylös huokaisten ja konkkasi takaisin ikkunalle sulkeakseen verhot. Viimeiset askeleet painoivat kipeästi jalkaterän hermoja.
Hän jäi katsomaan kaunista talvista katua, jonka lumipeitteelle laskeutui katulamppujen kalpeita kaaria. Liikennevalot olivat jääneet vilkuttamaan keltaista, kuin kaikki olisi jäänyt odottamaan jonkun saapumista. Sinne tarvitsisi vain mennä ja saisi sen kaiken.
Kulman takaa ilmestyi kaksi ihmistä. Profiileista päätellen ne olivat tyttö ja poika. Tulijat kiirehtivät risteyksen yli poikittain, päät kääntyilivät, ja Liina saattoi kuvitella puheen. Ehkä tyttö nauroi. Toinen tarttui häntä käsipuolesta lapaskädellään. Ei hidastanut menoaan yhtään, koska ulkona taisi olla kylmä.
Se oli siinä silmänräpäyksessä kun Liina teki päätöksensä.
Hänellä oli legginggit jalassa, muut housut eivät olleet joustaneet tarpeeksi sopiakseen siteen yli. Liina vetäisi olopaitansa päälle vielä villapaidan, koska olo ei ollut sellainen että olisi jaksanut panostaa ulkonäköön. Lompakko oli vielä käsilaukussa. Liina heitti kännykän sen seuraksi ja pukeutui ulkovaatteisiin.
Nahkasaapasta jalkaan vetäessä lesti väänsi jakaterää niin, että vesi kihosi silmiin kivusta.
Liina puri silti hammasta ja tarttui ovenripaan.
Ulko-ovi narahti auki kuin ovi toiseen maailmaan.Valojen naksahtaessa päälle rappukäytävä ei ollut ollenkaan aavemainen. Se saattoi olla autio ja hiljainen, mutta kuitenkin tavallinen kerrostalon rappukäytävä. Liina tunsi vapauden riemun rinnassaan hipsiessään rappusten reunalle.
Jalka tuntui saappaassa aralta ja kipeältä lääkkeistä huolimatta. Nyt pitäisi olla tarkkana, ettei portaikko osoittautuisi naista vahvemmaksi.
Liina laski varovasti terveen jalkansa ensimmäiselle rapulle, ottaen tukea kaiteesta. Painon jakautuessa hetkeksi toiselle jalalle sattui. Sattui, sattui, sattui! Kiljahdus jäi tukahtuneeksi inahdukseksi kiipimään käytävän seinillä. Liina veti henkeä, ja kokeili laskea kipeän jalkansa edellä. Hän painoi itsensä lähes kokonaan kaiteen varaan.
Ei auttanut. Tällä kertaa Liina ei vikissyt, koska oli varautunut vihlaukseen. Tekniikka ei toiminut silti yhtään paremmin, tuntui siltä, että jokin voisi murtua vielä pahemmin.
Kolmannella askelmalla Liina luovutti. Eteneminen oli niin vaivalloista, että baari olisi kiinni, kun hän pääsisi alas.
Hän nousi takaisin vetäen itseään kaiteesta ylöspäin ja puolittain laahasi jalkansa ovelle. Ovella hän pysähtyi pyyhimään silmänsä vedestä, joka niistä oli valunut.
Koska hän oli viimeksi lähtenyt perjantai-iltana ulos? Noin vuosi sitten, syksyllä. Jos ei laskettu joitakin kesällä tehtyjä jäätelönhakureissuja kaverien kanssa. Yleensä niiltä reissuilta oli tarttunut muille mukaan siideriä.
Sisällä hän vähäsen itki, kun posket olivat jo valmiiksi kosteat. Ihan vain siksi että ei olisi halunnut olla yksin.

Viisitoista minuuttia myöhemmin Liina pesi hampaitaan kuulokkeet korvilla, eikä siis kuullut rappukäytävästä ääniä ennen, kuin hänen ovikellonsa soi.
Se tosiaan soi. Ääni oli sen verran vieras, että Liinalta meni hetki tajuta, että se oli hänen ja mitä se tarkoitti. Että ovi toivottiin auki.
Sitä soitettiin kuitenkin uudestaan. Liina katsoi parhaaksi sylkeä tahnat suustaan ja mennä avaamaan. Joku naapuri oli voinut loukata itsensä, eikä Liina halunnut löytää kotioveltaan raatoja aamulla. Hän mietti, miten voisi auttaa toista itsensä telonutta. Soittamalla taksin kaikkien niiden rappujen juureen? Jipii.
Oven takaa kuului tuttujen äänten puhetta. Liina avasi uksen ja näki ensimmäisenä Merin. Tyttö seisoi tukevasti jaloillaan, ilme kareili jotakin kujetta.
”Tultiin moikkaan”, sanoi Meri.
Sen takana oli notkuva joukko, joka oleili yllättävän hiljaa kaikuvassa holvissa. Jokaisella oli jokin tölkki kädessään. Eikä Liina ollut kuullut mitään, vaikka ne olivat palanneet Merin kämpän kautta?
Meri käveli Liinan ohi huoneeseen sen enempiä kyselemättä. Muut seurasivat perässä, ja Liina saattoi vain siirtyä sivuun.
”Jos vuori ei tuu Muhammedin luo, niin Muhammedin pitää tulla vuoren luo”, veisteli Matias pipo edelleen päässä.
Liina mietti heti sitä, miten ääni kantaisi yläkertaan. Hän oli kangistunut kauhusta.
Olivatko ne känniääliöt hänellä?
Nyt tulisi saakeli häätö!
Joku keksi, että läppäri oli vielä päällä, ja napsautti soimaan musiikkia.
Myös Jesse käveli sisään, kädessä tölkki kuten muillakin. Liinan ja Jessen katseet kohtasivat hetkeksi. Liina jatkoi katsetta vaivautuneena ohi.
Ihmiset potkivat kenkiään oven suuhun ja riisuivat takkejaan naulakkoon hyvällä tuulella. Matolle istui jo pari Liinan ryhmätoveria, eikä Liina hennonnutkaan sanoa mitään.
Hän oikaisi villapaitansa. Se oli onneksi vielä päällä.
”Syöttekste poppareita, jos mä teen”, Liina kysyi.
”Ei kun me palvellaan sua!” Meri ilmoitti. ”Se tässä oli just ideana. Sä voit vaan istua.”
Meri oli jo avannut Liinan jääkaapin, se lappasi sinne täyttä häkää juomia parin jätkän kanssa.
”Otatsä jotain juomista”, Meri jatkoi. ”Meillä on Spraittia, sitä on varmaan mahdollista juoda ilman viinaakin.”
Liina räpäytti silmiään.
”Vaikka sitä”, hän myöntyi.
Jesse istui hänen sängylleen, siemaisi juomaansa ja katseli ympärilleen. Miten söpö se kuitenkin oli, tölkkeineen päivineen. Liina seisoi hetken paikallaan ja jalka otti huonosti tukea lattiasta.
Sitten hän otti kolme pitkää askelta Jessen viereen.
Hänen istuutuessaan joku istui jo koneella ja naputti soittolistaa musiikkipalveluun. Matolla kävi täydessä vauhdissa keskustelu lehtori Järvisen hiusmallista.
Jesse tuijotteli Liinan kirjahyllyä, Liina vilkaisi Jessen juomaa. Millaista olutta se joi? Liina ei tunnistanut merkkiä.
”Mitä sä juot”, Liina kysyi. Jesse havahtui ajatuksistaan ja pyöräytti etiketin näkyviin.
”Energiajuomaa”, se sanoi. ”Tääl pysy muuten hereillä...”
He istuivat siinä hetken hiljaa, huoneen ainoat puhumattomat ihmiset. Liina katseli Meriä, joka löysi popkornipussin mikron päältä ja tunki sen aaltolaatikkoon.
”Haluut sä maistaa?” Jesse kysyi.
Liina nyökkäsi. Kofeiini oli paras idea hetkeen.
Jesse katseli edelleen hänen kirjahyllyään, kun Liina hörppäsi.
”Sulla on shakki”, Jesse huomautti. ”Pelataaks?”

Hetkeä myöhemmin Liina söi hevosellaan Jesseltä sotamiehen. Peli sujui levottomasti, syötyjä nappuloita lojui peitteellä enemmänkin.
Yksiössä soi musiikki, mutta se kuului vain puheen alta. Liina vilkaisi Meriä, joka tanssahteli sukkasillaan ja jakoi ihmisille popkornia. Joku nauroi, Liinaakin hymyilytti.
Huoneessa oli monta astetta lämpimämpää.
"Trapped and wasted, I thought! And then, of course, he came..." - AD