Nimi: Neandertalin Lontoo
Kirjoittaja: Skylar
Fandom: Doctor Who perustuen Robertsin kirjaan Luolamies Lontoossa (Only Human)
Ikäraja: Sallittu
A/N: Osallistuu Vaatehaasteeseen.
Lontoo oli kummallinen paikka Dasin mielestä. Ihmisiä riitti kuin lintuja aukealla ja heidän luomansa karu, kova maailma muistutti neandertalia oman aikansa luolamiehistä. Hekin tykkäsivät kovista luolista, avarasta maastosta ja esi-isiensä käden jäljestä ympärillään.
“Se johtuu siitä, että he tulevat Afrikasta”, Jack oli sanonut Dasille, joka ei tiennyt mikä Afrikka oli, eikä halunnutkaan tietää.
Hänen heimonsa eli metsissä. Humisevat puut, pehmeä sammal jalkojen alla ja puro, josta juoda - he eivät tarvinneet sen enempää. Das oli jo pikkupoikana tunnistanut kaikki linnut äänen perusteella, mutta nämä nykyiset linnut eivät muistuttaneetkaan niitä, jotka Dasin kotimetsissä olivat liidelleet. Nämä Lontoon linnut olivat liian pieniä ja värittömiä. Melkein kuin hiiriä. Niitäkään neandertali ei ollut nähnyt, mikä oli Jackin mielestä hyvä juttu.
Das oli oppinut tunnistamaan kaikki syötäväksi kelpaavat kasvit omalta äidiltään ja isä oli opettanut hänelle, kuinka metsästää. Katsellessaan ulos ikkunasta nyt, Das ihmetteli miten Jack kuvitteli heidän löytävän sorkka- tai kavioeläimiä täältä paikasta, jossa edes jyrsijät tai hyönteiset eivät näyttäneet viihtyvän.
“Täällä me metsästämme vähän eri tavalla”, Jack sanoi, kun karvainen mies tuli hänen pakeilleen huolineen. “Ihmiset pukeutuvat - minkä sinäkin, Das-kulta, voisit välillä tehdä -, nousevat noihin metallikopperoihin tuolla noin ja ajavat näetkös tuohon tyyliin kaupaksi kutsuttuun paikkaan, josta he ostavat ruokaa - se tarkoittaa että, no -”
“Kyllä Das tietää mitä se tarkoittaa”, neandertali keskeytti. “Das on nähnyt luolamiesten vaihtavan ruokaa nahkaan. Mutta mistä nämä ihmiset saavat nahkaa, kun täällä ei ole saalista?”
Jack yritti selittää mikä raha on, mutta Das ei ymmärtänyt. Mitä hyötyä pyöreistä metallinpaloista on kenellekään? Niitä ei voi syödä, niillä ei lämmitä leiriä tai puolusta naisia hyökkäystä vastaan. Jackin epämääräisistä selityksistä Das sai väistämättä sellaisen käsityksen, että se liittyi jotenkin siihen “valehtelemiseen”, mistä Jack oli puhunut hänelle. Sitäkään hän ei ollut ihan vielä ymmärtänyt.
Dasin heimo oli metsien ja vaelluksen kansaa. He kulkivat paljain selin ja paljain jaloin. Luolaihmiset olivat verhonneet itsensä nahkoihin ja tässä Lontoossa Das oli huomannut heidän tekevän samoin. Jack oli sitä mieltä, että myös Dasin oli välttämätön pukeutua jos hän halusi lähteä ihmisten ilmoille. Karvaisen neandertalin ei ollut helppoa tottua kiristäviin farmareihin tai hiostaviin poolopaitoihin ja hän oli jo alkanut suorastaan kammoksua vaatteita, mutta sitten Jack oli esitellyt hänelle upouudet, valkoiset lenkkikengät, joita mies kutsui Adidas-nimellä.
Dasin heimon kielessä adi-tarkoitti riistaa ja das (hänen nimensä) metsästäjää, joten neandertali otti kengät vastaan suurena kunnianosoituksena. Ensin ne tuntuivat oudoilta hänen jaloissaan - ne tekivät hänen askelistaan omituisen hypähtelevät -, mutta Das sai pian huomata, että lenkkarit antoivat hänen jaloilleen voimaa. Se riemastutti asvaltti-viidakossa selviytyvää neandertalia.
“Ne on tehty lehmänvuodasta”, Jack tokaisi ohimennen ja Das ylisti saaneensa härän voimat. Sen jälkeen hän viihtyi paljon paremmin ulkosalla luolaihmisten jälkeläisten keskuudessa. Sinisissä farkuissaan, valkoisessa kauluspaidassaan ja upouusissa, kiiltävissä lenkkareissaan hän kävi melkein ihmisestä.
“Pian pärjäät jo ilman minua”, Jack kehui taputtaen Dasia olkapäälle, kun he kävelivät yhdessä kaupungilla. "Naiset tulevat käymään sinuun ihan kuumina."
Das heräsi vanhasta tottumuksesta aina sarastuksen aikaan. Uusien lenkkitossujen rohkaisemana neandertali lähti vaeltamaan Lontooseen, joka oli hiljaisempi aamuisin kuin päivisin. Das ilahtui suuresti kuullessaan lintujen hiljaista laulua, jota ei päivisin ollut millään erottaa liikenteen melulta. Hän ei vielä erottanut näitä uusia, harmaita lintuja toisistaan, mutta se toden totta oli hänen aikomuksensa. Lontoo, joka oli yhtä harmaa kuin siellä asuvat eläimet, oli hänen uusi kotinsa - niin käytännöllinen neandertali oli lenkkarit saatuaan päättänyt.
Eräänä lämpimänä päivänä Jack vei hänet Bushy Parkiin. Das oli innoissaan nähdessään siellä tutun näköisiä kavioeläimiä, mutta jostain syystä Jack ei antanut Dasin lähteä kokeilemaan uusia metsästyslenkkareitaan niiden kaatamiseen.
“Haetaan sitten kotimatkalla sitä marjatorttua Bolgerin pullakaupasta”, hän lupasi Dasille, joka ei jaksanut murjottaa kauan ollessaan paikassa, joka muistutti hänen omaa kotiaan enemmän kuin mikään muu modernissa Lontoossa. Hän olisi jaksanut viettää siellä päivän jos toisenkin, mutta lopulta (paleleva ja nuriseva) Jack sai houkuteltua neandertalin luopumaan aikeistaan muistuttamalla häntä tortusta (se oli Dasin suurin herkku ja heikkous).
Sen jälkeen, kun Das oppi kulkemaan itsenäisesti Lontoossa (; jossa kaikki näytti metsään tottuneesta neandertalista samanlaiselta) palasi hän usein kuninkaallisiin puistoihin, mutta teki Jackille mieliksi ja palasi aina yöksi heidän yhteiseen asuntoonsa sen sijaan, että olisi kiivennyt puuhun nukkumaan. Jack kertoi hänelle kaukaisista maista, joissa ei ollut muuta kuin metsää ja luontoa, ja vaikka ne saivatkin Dasin vatsanpohjan kipristelemään koti-ikävästä, oli neandertali jo tottunut Lontooseen. Ilman heimoaan ei häntä ajanut eteenpäin se samanlainen vaellus-vietti, joka oli vienyt hänen heimonsa ympäri maailman.
“Ehkä Das ja Jack matkustavat kuitenkin joskus Thaimaaseen”, neandertali sanoi Jackille muistellen tämän näyttämiä houkuttelevia kuvia hiekkarannoista. “Das tykkää tytöistä.”
Dasin lenkkitossut kuljettivat häntä kummallisiin paikkoihin, kuin niillä olisi oma mielensä. Kerran hän kulki suoraan isoon, kivestä rakennettuun luolamaiseen paikkaan, jossa oli paljon sellaista ainetta, jota Jack kutsui “lasiksi” (Das oli huomannut, että modernit luolamiehet olivat yhtä ihastuneita lasiin kuin esi-isänsä tuleen). Luolamaisessa paikassa oli paljon lasia ja lasien takana oli käärmeitä ja muita niljakkaita eläimiä, jotka pelottivat Dasia, kunnes eräs ystävällinen ihminen selitti, että ne eivät päässeet lasin läpi. Sen jälkeen Das huomasi nauttivansa eläinten katsomisesta ja luolaston viileästä ilmasta. Paikan hiljainen humina oli niin rentouttava, että Das tunsi olonsa luolaihmiseksi ja sekös neandertalia nauratti.
Dasin adidakset johdattivat hänet usein syömään. Lontoo oli syntisen herkullinen neandertalin mielestä (ja tuon sananparren hän oli oppinut Jackilta): kalaa ja ranskalaisia, tuplajuustohampurilaisia, paistettuja sipuleita, mustiksi käristyneitä makkaroita, lientä tihkuvaa papusoosia, veripalttua, sieniä, kaljaa, - - - lista olisi voinut jatkua ikuisesti eikä Das ollut vielä edes päässyt jälkiruokiin!
Das söi niin mielellään ja sellaista vauhtia, että Jackin mukaan oli suoranainen ihme, ettei hän ollut jo muuttunut käveleviksi ihrapalloiksi (se oli Dasin mielestä outo huomautus, mutta kun Jack ei viitsinyt selittää tarkemmin päätti neandertali ettei se häntä pahemmin rassannutkaan).
“Dasilla on hyvä metabolismi”, neandertali sanoi yksi päivä kun Jack valitti hänen laiskoista elämäntavoistaan.
“Mistä hitosta sinä tuon sanan olet oppinut?” Jack näytti yhtä ällistyneeltä, kuin jos olisi kuullut jonkun murtautuneen Fort Knoxiin.
“Kirjastosta”, Das sanoi lenkkareitaan iloisesti kiillottaen. “Das tykkää lukea.”
“Ja milloin sinä oikein opit lukemaan?!”
“Esikoulussa. Das tykkää esikoulusta.”
Jack avasi suunsa - ja sulki sen uudestaan. Kahdesta syystä: ensinnäkin hän tuumaili, että oli turha tiedustella mitä kaikkea älytöntä neandertali puuhaili, koska hän näytti puuhailevan kaikkea älytöntä koko ajan. Ja toiseksi Jack ei halunnut kärpäsiä suuhunsa, joten he molemmat olivat varsin tyytyväisiä kun hän piti suunsa kiinni. Sen sijaan he kävivät yhdessä yökerhoissa, jonne ihmiset kertyivät yhdeksi sätkiväksi keräksi, kuin madot - vaikka Jack ei sitä ehkä ihan niin olisi ilmaissut - ja ajelivat metallilaatikoilla, mistä Das oli alkanut aika paljon pitää - vaikkakaan ei niin paljon kuin kävelemisestä. Ihmiset eivät oikein tuntuneet käsittävän tätä, vaikka Das yritti selittää parhaansa mukaan.
“Kengät vievät minut kaikkialle”, Das kertoi sille tytölle taksijonossa, jonka Jack arveli olevan puoliksi neandertali omasta takaa. “Lontoo on Dasin uusi koti.”
“Hienot kengät”, tyttö kehui ja voitti neandertalin sydämen. “Tuletko kaukaa? Minun äitini muutti Lontooseen pikkutyttönä. Leedsistä. “
“Hyvin kaukaa”, Das myönsi. “Mutta nyt olen täällä. Tänne Das kuuluu.”
Das voitti tytön sydämen ja he avioituvat. Hääkuvassa hänellä oli jalassaan hienot ja puhtaana pidetyt adidaksen lenkkitossut, siniset rispaantuneet farkut ja violetti poolopaita. Hän vei tytön häämatkalle thaimaaseen ja palasi kolmen viikon päästä kotiin vannoen, ettei enää koskaan lähtisi Lontoosta.
“Liian kuuma Dasille”, Das selitti Jackille, joka oli muuttanut pois asunnosta sillä välin kun Das vaimoineen oli viettänyt kuherruskuukautta. “Ikävöin käärmeluolastoa. Das saattaa mennä sinne töihin.”
“Hyvä sinulle, Das”, Jack taputti hyväksyvästi neandertalin karvaista selkää. “Olet sopeutunut kumman hyvin nykyaikaan.”
“Meikäläisillä on isommat aivot kuin teikäläisillä”, Das totesi ja näytti hetken surullisesti. Jack avasi suunsa kysyäkseen, mutta sulki sen sitten taas. Hän yritti tosissaan vältellä niitä kärpäsiä.
“Joku ihminen lomamaassa yritti huijata Dasin vaimoa ostamaan halpoja helyjä kalliilla puupaperilla, mutta Das tiesi mitä valehtelu tarkoittaa eikä mennyt halpaan”, Das ilmoitti ylpeänä Jackille ja hymyili niin, että isot etuhampaat paljastuivat punaisten ikenien välistä. “Kai Jack tietää jo, ettei ole oikeasti nainen?”
“Ei kai? Onnistuit totisesti huijaamaan Jackia, Das, totisesti…”
Jos Jack olikin huolissaan Dasin jättämisestä omilleen, niin hän ei antanut sen vaivata päätään. Olivathan vaikeat ajat edessä ja kaiken sen keskellä eläintarhassa työskentelevä, roskaruokaa syövä ja karvaisia vauvoja karvaisen vaimonsa kanssa tekevä neandertali ei herättänyt juurikaan huomiota. Das eli onnellisesti päiviensä päähän.
