Nimi: Suru on ilon naapuri, nauru parun sisar
Kirjoittaja: jossujb eli meikä
Fandom: Taru Sormusten Herrasta/Hobitti
Tyylilaji: Tämä on hieman ehkä angstinen one-shot. Sanotaanko että "kaihoisa".
Ikäraja: K-11
Paritus: Bilbo Reppuli/Thorin Tammikilpi
Vastuuvapaus: Tolkien omistaa, minä en, kunhan vain leikin tässä ilman korvausta tai vastaavaa.
A/N: Ei sitä voi sanoa, että olisi ollut kirjoitusblokki päällä, vaan enemmän täysi mielenkiinnottomuus tehdä ylipäätänsä mitään, mutta ilmeisesti se siitä taittuu kun edes jotain saan jo valmiiksi asti.
Suru on ilon naapuri, nauru parun sisar
Vanhemmiten Bilbo oli käynyt mietteliääksi, jopa suorastaan uteliaaksi nimenomaan kuolemaan liittyvissä asioissa. Kuten voi hyvin arvata moinen oli perin juurin omituista hobitille, sillä hobitit noin yleisesti ottaen olivat elämänmyönteistä väkeä. Kuolemasta ei juuri puhuttu, vaikkei sitä pelättykään, mutta monista muista Keski-Maan roduista poiketen heillä ei ollut monia kertomuksia tai uskomuksia kuolemanjälkeisistä tapahtumista. Asia ei tuntunut vehreiden niittymaiden äärellä kovin tähdelliseltä, sillä kontulaisia harvoin kuritti järjetön tai raaka kohtalo, joka olisi omiaan herättämään vakavia kysymyksiä.
Bilbo taas sitä vastoin oli nähnyt maailmasta julmankin puolen. Hobittilassa pahimpia kohtaloita olivat onnettomuudet tai selittämättömät pikkulasten menehtymiset, ja vaikkei Bilbo toki kiistänytkään noiden sattumusten lohduttomuutta, on totisesti aivan eri nähdä täysin terveen toverin kuolevan aivan hirveällä tavalla sodassa ja täysin turhaan.
"Onko sinulla jotain mielessäsi, Bilbo-setä?" Frodo havahdutti Bilbon mietteistään kamarin peilin äärestä sukimassa harmaantuvia käkkäröitään. Vaalea peilipöytä ja huoneen lipasto olivat Bilbon äidin peruja ja aikanaan jo kerran uusittu maalauskin halkeili takapuolelta. Bilbo hymyili kuvajaiselleen. Mieli oli tosissaan uinut syvissä vesissä.
"Kylläpä minusta on tullut vanha ja ruttuinen", hän virkkoi ja virnisti karistaakseen synkkyyden yltään. Kaikki rypyt näyttivät entistä uurteikkaammilta, mutta Bilbolla ei ollut tapana kauaa murehtia, oli murehtimisen aihetta ollut tai ei. Äitinsä, kuuluisan Belladonna Tukin sanoin:
"Suru on ilon naapuri, nauru parun sisar", ja tämän periaatteen mukaan Bilbo oli aina elänytkin.
"Minusta olet ihan samannäköinen kuin aina ennenkin", Frodo kohautti olkiaan lampsiessaan kädet täynnä kaikenlaista pikkutavaraa sängyn päädyssä olevan kirstun luokse. Pojalla oli tosiaan tapana katsella, järjestellä ja siirrellä kaikenlaista rompetta jota Repunpäähän oli vuosien aikana keräytynyt, eikä Bilbo pannut ollenkaan pahitteeksi jos sai sen verukkeella turinoida nuorukaisen kysymyksiin (enemmän tai vähemmän) tosia tarinoita kaikenmaailman hurjista seikkailuista, joita Frodo kuunteli oikein mielellään.
Niin, Frodoa, tämän ystäviä ja joitakin Hobittilan pienimpiä lapsia lukuun ottamatta Bilbo ei enää liiemmin viihtynyt kaltaistensa hobittien seurassa. Hänen oma ikäpolvensa ja siitä vanhemmat (joita ei tosin ollut vahan Hamfastin ja Rankkihovin patujen lisäksi ollut edes kovin montaa, kiitos Bilbon hämmästyttävän pitkäikäisyyden) pitivät hänen tarinoitaan jonninjoutavina sepustuksena ja mitä vanhemmaksi Bilbo oli käynyt sitä vähemmän häntä huvitti olla muille mieliksi. Hän seurusteli silloin kun oli seurustellakseen, kyläili silloin kun oli kyläilytuulella - ja kertoi seikkailuistaan vain sellaisille hobiteille, jotka oikeasti halusivat kuunnella. Eikä siihen joukkoon kuulunut yhtäkään Piukkapaulaa tai varsinkaan Säkinheimo-Reppulia.
"Pyh. Ainakin tunnen itseni ruttuiseksi vaariksi ja ikäni puolesta sitä olenkin. Josta tulikin mieleeni, onko pakettini saapuneet jo? Tein tilauksen yli vuoden etuajassa, mutta tällä haavaa näyttää siltä, että kaikki saapuu kuitenkin myöhässä", Bilbo kysyi kun asia kerran hänelle näin äkkiä tuli mieleen. Juhlavalmistelujen edessä moni muu tekemistä ja pohtimista vaativa seikka oli pitänyt hänet kiireisenä, mutta kyllä Frodokin tiesi, jos kerran Repunreunassakin tiedettiin, että sedälle tuli paljon tarvikkeita Konnun ulkopuolelta, aina mystisestä Ereborista asti syntymäpäivien juhlallisuuksia ylevöittämään.
"Tarkoitatko sitä isoa laatikkoa, jonka joukko kääpiötä jätti portinpieleen jo viime pyhänä?" kysyi Frodo kummissaan, minkä tähden Bilbo ponkaisi ylös paikaltaan kuin vieteri ja juosta tassutteli ulko-ovelle. Frodo seurasi perässä.
Kuinkas ollakaan portin päädyssä, sisäpuolella, oli kuin olikin suuri siististi pakattu laatikko, joka oli yltä päältä kirjattu täytteen kulmikkaita merkkejä. Frodo arveli niiden tarkoittavan jotakuinkin: "Herra Reppulille, Repunpään isännälle", vaikkei kääpiökieltä osannutkaan. Hän oli kuitenkin nähnyt setänsä silloin tällöin riipustavan oman allekirjoituksesta syystä tai toisesta khuzduliksi, eikä pyöreä hobitinkoloa muistuttava riimu voinut tarkoittaa muuta kuin Hobittilaa.
"Voi pyhä sylvi sinun kanssasi poika! Olisit toki ilmoittanut, enhän minä ole astunut jalallanikaan ulos kolostani päiväkausiin vältelläkseni kaiken maailman sukulaisia ja Säkinheimo-Reppuleita... Etkä tietysti äkännyt pyytää kääpiöitä sisään", Bilbo harmitteli enemmän itseään kuin poikaa sättien, mutta Frodokin tunsi pienen piston rinnassaan tietäessään kuitenkin kuinka innokkaasti setä otti kaikki ulkomaalaiset vieraat vastaan. Repunpäässä oli Frodonkin aikana monesti vieraillut kääpiöitä jos jonkinlaisia (kaikki äärettömän meluisia) ja sanoivat että ennen kukkulalla on nähty haltija tai kaksikin.
Siinä tilanteessa kun kuitenkin joukko hyvin hurjan näköisiä kääpiöitä (yhdellä oli jopa vasara kiinni otsassaan!) tuli kantamuksineen ovelle kolistelemaan Frodo oli äkkiä tuntenut itsensä liian ujoksi, eikä uskaltanut tulla esiin, vaikka oli itsekin ulkona tuijapöheikön takana kaivelemassa koloja kuin puolta nuorempi pojanviikari. Kääpiöt eivät kuitenkaan koputtaneet ovea tai huhuilleet perään, liekö lukeneet Bilbon teräväsanaisen kyltin portinpielestä. Sopii kuvitella heidän menneen ehkä Vihreään lohikäärmeen majataloon, sinnehän ne matkalaiset aina, joten Frodo ei ollut ajatellut asiaa sitten sen koommin.
"No olkoon. Pääasia että tämä on nyt tässä ja jokseenkin ajallaan, tai ainakin ajoissa. Toivottavasti ystäväni tajusivat jäädä tähän johonkin lähimaille, eivätkä heti lähteneet pois. Tekisi niin kova mieli rupatella vanhojen tuttujen kanssa!" sanoi Bilbo siinä kun he yhteistuumiin nostivat laatikkoa kitkutellen hivuttaakseen sen ovesta sisään. Se mahtui vain juuri ja juuri suusta, eikä sitä eteistä pidemmälle saanutkaan, mutta Bilbo oli tohkeissaan. Frodon teki mieli sanoa, että ehkä se olisi kannattanut avata ulkona, mutta vauhtiin päässyttä Bilboa paha korjata.
Kääpiöiden tuominen oli täynnä heinään pakattuja mitä uskomattomampia leluja, joita oli niin puisia, metallisia kuin kankaisia pehmolelujakin. Oli sotilasta, lohikäärmettä, siipiään räpyttäviä kotkia ja erilaisia nukkeja. Jotkin lelut soivat ja toisissa oli kirjontakuvioita tai jopa pieniä jalokiviä. Kaikki lahjoja lapsille Bilbon syntymäpäivää varten tietenkin! Ylenpalttisuudessaan omiaan leventelemään kyläläisten luuloja Bilbon varallisuudesta, vaikkei oikeasti Repunpäässä itsessään ollut kovasti kultaa ja mitä Bilbon tarinoihin tulee, niin suurin osa hänen käytettävissä olevasta varallisuudestaan oli kuitenkin perintöä Tuk-suvun puolelta. Tukit tosiaan olivat ehkä jopa Reppuleitakin varakkaampia, eikä Bilbo suinkaan taloudellisista syistä ole aarteita haalinut.
"Hihi, nämä kaikki täytyy tietysti kääriä papereihin ja nimikoida... ja jättää tietysti tyhjiä ylimääräisiä kaikille niille joita ei muistettu kutsua. Kuinka hauskaa!" Bilbo oli aivan intona ja näytti siltä ettei hän lakkaisi purkamasta lastia ollenkaan, vaikka päivällisaika oli tulossa. Frodo yritti houkutella setäänsä rauhoittumaan löyhyttelemällä tuoreen valkosipulileivän tuoksua ympäriinsä, mutta vasta kun Bilbon käsi osui laatikon pohjalla olevin sieviin miniatyyrinukkeihin hän istui kampsuineen alas matolle.
"Tämähän on aivan kuin prinssi Kili..." Bilbo mutisi ihan itsekseen ja Frodon oli otettava monta askelta lähemmäksi kuullakseen mitä hän oikein supatti koristeellisista kääpiönukeista, joilla kaikilla oli taidolla letitetyt hiuksen ja parrat pienine solkineen kaikkineen. Nukkeja oli kaiketi enemmänkin, mutta vain muutama kaappasi Bilbo-sedän huomion kokonaan.
"Ja tämä on kuin Fili! Uskomatonta, aivan näköiset", Bilbo jatkoi ja lopulta jäi tuijottamaan viimeistä nukkea sylissään. Frodon ei tarvinnut kysyä ketä se mahtoi esittää, sillä hän arvasi sen olevan itse maan alinen kuningas Thorin Tammikilpi, jonka vaiheet Bilbo oli lukemattomia kertoja kerrannut juuri koskaan kuitenkaan kuvailematta hänen ulkonäköään. Ilmeisesti kyseessä oli kuitenkin hyvin osuva pienoisversio, sillä Frodon silmään osui vielä heinissä olevan vasarapäisen kääpiön ilmetty ilmikuva muiden lelujen kasasta, ja se oli ainakin hämmästyttävän näköinen.
"Tässä sitä sitten ollaan. Muka päivääkään vanhentumatta", Bilbo puhui nukelle silittäen sen karkeaa tukkaa ja sileää posliinista poskea. Silminä nukella oli synkeän siniset safiirit, kuin jokipenkan pohjassa kimaltelevat kalat. Frodolla taas oli paksut patalaput ja lämmin leipä käsissään kun hän istui siihen setänsä viereen, eikä sanonut mitään vaikka paksut kyynelet virtasivat nyt pitkin Bilbon tavallisesti niin hassuja poskia.
"Voi mitä antaisinkaan siitä, jos voisin tietää että tapaamme vielä maailman toisella puolen", hän kuiskutteli nuken korvaan rutistaen sitä rinnallaan. Tilanne oli niin erikoinen kuin käsin kosketeltavann herkkä, eikä Frodo oikein tiennyt olisiko hänen pitänyt sanoa jotain tai ehkä kiusaantua. Siksi hän päättikin olla sitten vain hiljaa ja antoi setänsä nyyhkyttää ja sopista asioita, joita hän ei ollut koskaan turhaan pukenut sanoiksi.
Hämmentävää miten sitä voikin vaipua niin suureen suruun noin niin kuin yhtäkkiä, ilman eri varoitusta. Toisaalta moni tiesi Bilbo Reppulin muuttuneen oikein perin juurin kummalliseksi äkkilähtönsä ja hämmästyttävän paluunsa jälkeen, mutta kuinka moni tiesi sitten sitä, että sydänhän se Bilbolla oli kaukaisille maille jäänyt, vaikka hobitti itse oli Kontuunsa palannut. Ei Frodokaan ollut asiaa ajatellut, mutta ihmekös tuon, hän oli niin nuori ja ensirakkauskin oli vielä kokematta. Silti sen sydänsurun jäljet tyhmempikin olisi sedän kasvoilta osannut nyt lukea.
Tosin olihan Frodo tietysti menettänyt molemmat vanhempansa aivan kamalassa onnettomuudessa ollessaan vasta ihan lapsi, joten sillä tasolla hän ymmärsi miltä menetys tuntuu paremmin kuin moni muu ikäisensä. Hänen oli kuitenkin vaikea käsittää kokonaisuudessaan miten paljon voi ikävä tehdä kipeää, jos mukaan sotketaan elämää suurempaa dramatiikkaa. Isä ja äiti olivat sentään menehtyneet vain sattumalta, eikä sille mahda yhtikäs mitään... mutta kuolla nyt sotatantereella, verevimmässä iässä ja Bilbon kertomusten mukaan vieläpä vain kovapäisyyden takia! Ei hobittien kuuluisi ymmärtääkään niin isoa tragediaa.
Tosin yhtä nopeasti se itku lakkasi kuin oli alkanutkin.
"Ah. Mitä tällainen ukonkääpä oikein itkeä pillittää? Vai että päivällisaika! Leipääkö sinulla siinä on? Olet tosiaan kultainen poika Frodoseni", sanoi Bilbo kuin säpsähtäen pois melankoliastaan kuin kaasuhellan katkaisijaa kääntämällä.
Kyyneleet eivät olleet edes kuivanneet Bilbon punakilta kasvoilta kun hän jo kapusi ylös ja hämmentävän kepein askelin marssi keittiöön julistaen päivän olevan juhlimisen arvoinen - sillä erotuksella, että he koettaisivat yhdessä olla pistämättä huushollia hyrskynmyrskyn kuin kääpiökatras ikään. Sille huville oli kuulemma aikaa sitten syntymäpäiväjuhlissakin.
Niin he söivät ylenpalttisesti herkullisen päivällisen santseineen päivineen ja lauloivat, nauroivat oikein kovasti ja niin nopeasti se murhe taas meni sivuun. Nythän sen kyllä tietää tyhmempikin, että kaiken ilonkin vieressä kulkee aina jotain tummaa, jos kohta valokin ennen pitkää syttyy suurimmassakin pimeydessä Nimenomaan tämän viisauden muistamisesta myöhemmin, paljon synkempinä aikoina oli Frodolle paljon lohtua, eikä hän koskaan unohtanut rakasta Bilboa, joka kaikesta huolimatta ei koskaan lakannut elämästä.
Ja kuka tietää, ehkä kuolemassa vuodet otetaan pois, eikä kovia kokeneiden hobittienkaan tarvitse mielittyään enää vain kaivata. Se on ainakin ajatuksena hyvin kaunis, sekä sellainen johon molemmat Reppulit uskoivat mielellään.
FIN
A/N: Kaikilla varmaan se joku karjalaismummo tai vastaava, joka siitä itkemisen ja nauramisen vierekkäin asumisesta höpisee.
