Ikäraja: Sallittu
Tyylilaji: Oneshot, Draama
Henkilöt: Harry, Draco
"En tiedä, kaipa sellaisessa vaiheessa on vain luonnollista miettiä sitä, millainen isä minä olen lapselleni, millainen oli minun isäni. Kaikkea sitä. Ja omaa kouluaikaa."
***
Pöllö oli saapunut kaksi päivää sitten. Kallis, mutta vaatimaton pergamentti, Malfoyn suvun sinetti ja kolme sanaa osoitettu Harry Potterille: Voimmeko tavata keskiviikkona.
Kello lähestyi seitsemää. Aiemmin päivällä Harry oli riidellyt Ginnyn kanssa tapaamisesta. Ginny ei kyennyt ymmärtämään, miksi hän halusi tavata miehen, jonka suku oli aiheuttanut aikanaan niin paljon pahaa.
”Juuri siksi”, Harry oli vastannut. Siitä oli kaksikymmentä vuotta. Draco oli nykyään isä ja aviomies. Harry oli isä, joka huusi liikaa lapsilleen. Ja aviomiehenä hän tuskastui ja piti mykkäkoulua, kun asiat eivät menneet niin kuin hän oli ajatellut. Lisäksi hän oli ”jäykkis”, joka liian harvoin hullutteli perheensä kanssa. (Albus oli juuri maininnut siitä edellisenä iltana ennen kuin aloitti koulun.) Kuinka se, miten Draco toimi teini-ikäisenä voisi mitenkään olla pahempi?
Harry istui takan edessä odottamassa. Hänellä oli yllään kaapu, jota hän harvoin käytti kotioloissa, ja hän oli siistinyt partansa tavallista huolellisemmin. Ginny oli vienyt tytön äitinsä luokse ja lähtenyt käymään Skotlannissa katsomassa ystäväänsä. Ja Harry odotti.
Kolmea minuuttia vaille ovelta kuului kevyt koputus. Harry huokaisi syvään ja avasi oven.
”Hei. Tervetuloa”, Harry sanoi pitäen ovea auki vieraalle.
Draco astui sisään mitään puhumatta ja heti kun hän oli ylittänyt kynnyksen, Harry mietti kuinka mies tuntui täysin sopimattomalta heidän eteisessään. Dracolla oli yllään kaapu, jollaista Harry ei ollut koskaan pitänyt yllään; mustaa silkkiä ja samettia, hyvällä maulla valittuja, hillittyjä hopeakoristeita ja… laskoksia. Paljon laskoksia. Harryn ja Ginnyn asunto oli jotain aivan päinvastaista. He asuivat jästikaupungin liepeillä velhojen suosimalla asuinalueella. Kodin sisäosat olivat Ginnyn sisustamat ja hän oli perinyt äidiltään osan tämän sisustusmausta. Tavaraa oli paljon. Ginny ei itse ollut mikään kodinhengetär, hän ei juuri kokannut tai neulonut, mutta ikkunalaudoilla oli kasveja, jotka enimmäkseen hoitivat itse itsensä, hyllyillä oli joitain Ginnyn isältään perimiä jästikokeiluja, vanhoja Weasleyn Welhovitsejä ja niin edelleen. Harry saattoi Dracon työhuoneeseensa, joka oli talon ainoa huone, joka oli täysin hänen aluettaan.
He istuivat työhuoneen nurkassa olevan sohvapöydän ääreen ja Harry kaatoi heille tuliviskiä. Draco oli edelleen hiljaa ja katseli vain ympärilleen.
”Sinusta tuli aurori”, hän lopulta sanoi toteavaan sävyyn.
”Niin.”
Hiljaisuus laskeutui jälleen. Harryn olo tuntui epämukavalta, kunnes tunne vaihtui huvittuneisuuteen. Emme me ole enää koulussa. Meillä ei ole mitään, millä voisimme toisiamme loukata.
”Entäpä, miten sinun… Mitä sinä siis teet? Mitä hienot ihmiset tekevät?”
Dracon huulilla käväisi hymy.
”Mitä tahansa, jotta heistä ei tulisi vähemmän hienoja. Minä enimmäkseen tapaan ihmisiä.”
”Aivan. Sinä tapaat ihmisiä”, Harry sanoi ja lisäsi hetken päästä: ”Miksi sinä halusit tavata minut?”
Draco oli jälleen pitkän aikaa hiljaa. Hän katseli ympärilleen ja joi tuliviskiä hiljalleen. Kun hän viimein vastasi, hän ei katsonut Harrya silmiin, vaan puhui enimmäkseen juomalasilleen.
”Lucius, minun isäni, kuoli neljä vuotta sitten. Hän oli 58 – vuotias. Ja kun minä näin sinut ja lapsesi King’s Crossin asemalla… Meidän poikamme menevät jo kouluun. En tiedä, kaipa sellaisessa vaiheessa on vain luonnollista miettiä sitä, millainen isä minä olen lapselleni, millainen oli minun isäni. Kaikkea sitä. Ja omaa kouluaikaa.
”Niin”, Harry sanoi. Hänestä itsestään tuntui joskus samalta. Ja toisinaan, kun hän jutteli Ronin kanssa tai kun he istuivat iltaa, hän, Ron, Hermione ja toisinaan Ginny, hänestä tuntui, ettei hän koskaan päässyt pois koulusta. Eikä hänellä ollut mallia siitä, millainen isän kuuluu olla. Aikoinaan hän oli etsinyt Siriuksesta isähahmoa, mutta vanhempana hän ymmärsi, ettei Siriuksesta olisi ollut isäksi. Sirius oli hänelle rakas kummisetä, mutta ei hän voinut hänestä ottaa mallia opetellessaan aikoinaan isyyttä.
”Tiedätkö”, Harry äkkiä sanoi haluten piristää tunnelmaa. ”Jamesin koulunkäynti tuntuu täysin vieraalta verrattuna siihen, kuinka minä itse asiat muistan. Olin aivan kummissani kun kuulin että ei heillä ole ollut jättimäistä basiliskia kulkemassa viemäreissä tai erittäin voimallista taikakiveä kätkettynä koulun vanhoihin luokkiin.”
Draco naurahti.
”Aivan, ei se nykyajan koulunkäynti ole mitään verrattuna siihen, mitä ennen vanhaan. Ihmisiä löytyi kangistettuna käytäviltä harva se päivä.”
”Aivan, aivan, ja minkä tahansa nurkan takana saattoi olla joku hurja, vaarallinen peto, kuten kolmipäinen koira tai tonnin painoinen hämähäkki.”
”Opettajat tuskin ehtivät opettaa, kun heidän täytyi jatkuvasti suojella meitä ankeuttajilta ja vankikarkureilta ja muistuttaa ALITUISESTA VALPPAUDESTA.”
”Niin ja jos et mitenkään muuten joutunut pulaan, niin viimeistään Voldemort tuli ja tappoi!”
Harry pystyi naurultaan hädin tuskin sanomaan viimeisiä sanoja ja molempien miesten silmistä valuivat naurunkyyneleet. Naurua kesti ja kesti ja pikkuhiljaa se kuoli, kunnes jälleen laskeutui hiljaisuus, eikä naurusta ollut jälkeäkään.
Lopulta Draco katsoi Harrya silmiin ja hymyili hieman.
”En ollut oikein varma, miksi minä halusin juuri nyt nähdä sinut, mutta ehkä se oli juuri tämä mitä tarvitsin.”
Harry naurahti.
”Niin.”
***