Title: Muisto
Genre: Drama, Deathfic, One-shot
Paritukset: Unkonow
Ikäraja: K-11, ei se kai kummempia vaadi
A/N: Poika suree vuoden takaista tapaturmaa ja nyt hänen mieleen hiipii salaisia ajatuksia, mitä jos lähtisi rakkaansa perään?
*Kommentteja odotan mielelläni:D*
Tiheä sumu ympäröi minut, kauas ei pystynyt näkemään. Pimeä laskeutui yhä nopeammin ja nopeammin. Laiturin ympärillä oleva vesi oli jäässä, vain kauempana näkyi sysimustaa vettä. Jostakin järven tuolta puolen kuului lasten iloisia ääniä.
Ympärillä oleva sumu sai kylmät väreet kulkemaan iholla. Oli synkkää ja pelottavaa.
Minua tuo salamyhkäisyys vain viehätti. Rakastin sitä. Tahdoin lisää.
Hengitin ahneesti ilmaa ympäriltäni.
Kosketin märkää puuta. Se tuntui ihanan kylmältä minun kuumien käsien alla.
Tuntui kuin aika oli pysähtynyt. Tieto siitä kuinka kauan seisoin siinä katosi.
Katosi kuin sinun pääsi tuon mustan pinnan alle. Tuskallisen hitaasti katosit. Vesi tukahdutti sinun viimeisen huutosi.
Äkillinen muisto vuoden takaisesta tapahtumasta nousi jälleen kirkkaana muistikuvana mieleeni. Tämä laituri nosti yksityiskohtaisesti muistoja mieleen. En kyennyt pelastamaan sinua.
Syy oli minun, että et ollut enää kanssani.
”Kuinka kylmää arvelet veden olevan?” kirkkaat silmät hehkuen kysyivät.
Naurahdin.
Syksy toi järvelle jäälauttoja. Ei paksuja, mutta isoja. Näin illalla niitä oli enemmän kuin aamulla. Yö läheni ja ilma kylmeni. En ymmärtänyt seuralaiseni viehätystä tällaiseen ilmaan.
”Jos vaikka työnnän sinut sinne niin tiedät”, vastasin rauhallisesti ”Tule, mennään. Mitä katseltavaa täällä muka on? Joku typerä vanha laituri…”
Käännyin ympäri katsomaan mikä kesti. Pidit kiinni penkistä joka oli ruuvattu laituriin. Laituri oli kallistunut uhkaavaan kulmaan.
”Kuule, mennään nyt. Voit pudota veteen tuolla lailla!”
Seuraavaksi nopea sarjatapahtuma välähti silmien edessä. Laituriin ruuvatut naulat irtosivat ja penkki mustatukkaisen tytön kanssa molskahti veteen. Seurauksena laituri heilui uhkaavasti, jonka takia heittäydyin mahalleni.
Katsoin kuinka pääsi ei pysynyt pinnalla vaan katosi pois näkyvistä. Penkki työnsi tyttöä yhä syvemmälle veteen.
Ryömin eteenpäin ja yritin tarttua ihan mihin tahansa sinussa kunhan saisin sinut ylös. Mikään ei enää merkinnyt kuin sinun saantisi kuivalle maalle.
Nopeasti rikkoutunut jää kuitenkin kellui eteeni enkä enää nähnyt sinua. Yritin kuitenkin rikkoa jäätä, työntää sitä pois, olin valmis sukeltamaan perääsi. Näin vihdoin veteen. Enää vain sormenpääsi näkyi ja sekin katosi. En saanut edes hipaistua…
Niin, tuntui kuin se olisi tapahtunut äskettäin. Aivan kuin juuri äskettäin olin pettänyt sinun luottamuksesi. Syyllisyys nakersi sisintä, tappoi sielua.
Joka ilta kelasin yhä uudelleen ja uudelleen mikä meni vikaan. Uudelleen ja uudelleen muistelen yhteisiä hetkiämme sekä sinun heleän naurun.
Kävelyt käsi käsikkäin, halaukset ja pehmeät huulet kaulalla. Niitä ei enää ole.
Hautajaisissasi olin hiljaa. Katsoin kauempaa kun vanhempasi jakoivat surun. Myöhemmin muiden lähdettyään jäin hautasi luo. Kävin siellä usein, ehkä liiankin usein joidenkin mielestä. En välittänyt.
-Anteeksi.
Viimeinen sana, enkä enää ikinä astunut sille laiturille. Se oli viimeinen kerta.
Minun viimeinen sanani.
Lensin sinun luoksesi. Kohta voisimme olla ikuisuuden yhdessä, eikä kuolema pysty enää erottamaan meitä.
Nuori pari istui autossa romanttinen musiikki päällä ja suukottelivat kiihkeästi. Kohta kuitenkin musiikki lakkasi ja radiosta kuului uutinen.
”Autoilija törmäsi nuoreen poikaan joka kuljettajan mukaan oli seissyt tien laidassa ja yllättävästi hyppäsi kuskin eteen. Poika joutui renkaiden alle, jonka seurauksena tuskaton kuolema. Poliisi tutkii tällä hetkellä tarkemmin ruumista eikä suostu antamaan minkäänlaista kommenttia tapahtuneesta, joten varoitamme nelostiellä pientä tukosta…”
-Sammuta se typerä radio, tiuskahti tyttö. Nuori mies teki työtä käskettynä ja he jatkoivat suuteluaan. Kohta auton kaikki ikkunat olivat huurussa.
Riennän luoksesi! Odota, enää vain hetki.
Ikuisuuden vain minä ja sinä.
