Title: Pahempi painajainen
Author: creep
Rating: K-11
Fandom: Fullmetal Alchemist
// Beyond lisäsi alkutietoihinDisclaimer: Hiromu Arakawan hahmot, ei minun (unfortunately)
Genre: angst, jotairandomiaehkä
Pairing: Roy/Ed
Summary:
Ed kääntyi yllättyneenä. Se ääni ei kuulunut siihen painajaiseen.
A/N: Jostain tupsahti tällanen idea ja sitten päädyin kirjottamaan keskellä yötä, koska oli pakko. (Ja okei, en taida ees osata kirjottaa muulloin ku keskellä yötä…) Aika harvinaista, että angstia päädyin kirjottaan.
Ehkä tän myötä käy ilmi, että miksi en kovin usein moista harrasta ahahah. + saankohan kyvyn nimetä näit juttujani jos myyn sieluni?(Osallistuu
OTP10-haasteeseen)
Unta. Ei, painajaista. Vuosien aikana Ed oli jo oppinut erottamaan unen ja todellisuuden, vaikka ne olivatkin kietoutuneet toisiinsa turhankin tiiviisti. Hän tiesi, että se oli se sama painajainen. Hän oli jo tottunut siihen.
Se tuijotti häntä taas. Se olento. Tuijotti niillä tyhjillä silmillään, sillä samalla katseella, josta pystyi lukemaan vain yhden asian, yhden pyynnön.
”Tapa minut.”Ed tiesi katsomattakin, että hänen kätensä olivat pienet, liian pienet kantaakseen mitään, edes omaa painoaan. Tai siis, yksi niistä oli. Verta, joka puolella. Hänen omaa vertansa. Ja Al, poissa.
”EI!” Se sama, kaiken kattava kipu täytti hänen koko olemuksensa. Se, joka ei koskaan sen hetken jälkeen suostunut lähtemään, ei koskaan kokonaan.
Al, Al, Al… Alphonse. Pakko pelastaa Alphonse. Hänellä ei ollut mitään muuta, ei ketään muuta. Hän oli itsekäs, halusi pitää kaikki lähellään, hän uhmaisi vaikka kaikkein kielletyintä niin tehdäkseen. Ei kestäisi enää kenenkään lähtöä. Edillä ei ollut syytä elää ilman ketään.
Al. Hän saisi Alin takaisin.
”Minulla ei ole ketään muuta!” hänen lapsen äänensä huusi niin lujaa kuin pystyi, se sattui, kurkku oli sahapaperia, mutta edes kädettömyys, jalattomuus, ei sattunut läheskään yhtä paljon kuin menetyksen tuska. Epäonnistumisen tuska.
En onnistunut pitämään sinua turvassa. En onnistunut tuomaan äitiä takaisin, tekemään meistä kaikista taas onnellisia. Pilasin kaiken. Minä tuhosin kaiken.Totuus.
Ja kaikki ne liian monet kerrat, kun Ed oli tuijottanut sitä porttia.
Ei enää painajaisia… ei enää.Eikö hän todellakaan ollut saanut jo tarpeeksi kestääkseen?
”Kerrankin olen kanssasi samaa mieltä.”
Ed kääntyi yllättyneenä. Se ääni ei kuulunut siihen painajaiseen. Roy. Seisoi rentona, kädet puuskassa, virnisti hänelle siihen tavalliseen tapaansa, hiukset silmillään. Valkoinen kauluspaita ja suorat mustat housut, ei univormua. Ed ei voinut kuin tuijottaa, hyvän olon levitessä hänen rintaansa, pyyhkien kaiken pahan pois.
Tämä, tämä, tämä… ei saa mennä pois.”Tiedän kyllä, että tämä on unta… et sinä olisi mistään samaa mieltä minun kanssani.”
”Hyvä pointti. Olethan sietämätön kakara.”
”Ja sinä helvetinmoinen kusipää”, Ed sanoi lähes hellästi.
”Mitä sanoisit, jos helvetinmoinen kusipää tulisi ja ehdottaisi, että lähdetään hittoon täältä. Tämä paikka on aika ankea”, Roy totesi ja viittasi ympärilleen, valkoiseen tyhjyyteen ja porttiin, joka aina vain tuijotti Ediä kuin ivaten.
”Yleensä en edes kuuntele kusipäiden ehdotteluja, mutta ehkä tällä kertaa teen poikkeuksen.”
Roy virnisti, ojensi kätensä ja Ed tarttui siihen. Se oli kovin todellista, Royn lämmin käsi ja sen varma puristus. Tuhkan ja partaveden tuttu sekoitus. Siihen tyhjyyteen ilmestyivät portaat, Roy lähti kulkemaan edeltä, vetäen Ediä perässään. Hetken he vain kulkivat portaita alaspäin tyhjyydessä, kunnes yhtäkkiä maisemat alkoivat muodostua Edin silmien eteen. Aurinko paistoi, ruoho oli kirkkaan vihreää, taivas oli sininen, siellä täällä näkyi muutama hassu talo. Resembool. Ainoa paikka, jota Ed oli koskaan voinut kutsua kodikseen, vaikka olikin yrittänyt lopettaa.
”Varo tuulta, olet niin pieni, että saatat lentää pois sen mukana”, Roy totesi olkansa yli tutulla kiusoittelevalla äänensävyllä.
Ed tuhahti. ”Haista paska.”
Oli hyvä, ettei Roy kääntynyt silloin, sillä Ed ei pystynyt kuin hymyilemään.
Hän ehtisi olla vihainen myöhemminkin. Hän halusi ensin vain nauttia siitä tunteesta, kuplivasta onnellisuudesta, joka oli niin harvinaista, että siitä kuului nauttia. Auringon lämmöstä, raikkaasta tuulesta… Portaat loppuivat maan kamaralle, jolle he astuivat.
”Miksi juuri Resembool?” Edin oli pakko kysyä. Resemboolilla oli hänelle iso merkitys, hän oli syntynyt siellä, kasvanut siellä. Ollut todella onnellinen siellä. Roy hymyili, astui lähemmäs.
”Neroksi osaat kysyä todella typeriä kysymyksiä. Me tapasimme täällä, ellet satu muistamaan.”
Ed tuijotti Royta, ei ollut osannut odottaa, että tämä sanoisi mitään sellaista. Mutta sitten hän irvisti.
”Se tapaaminen olikin todella romanttinen… minä istuin pyörätuolissa, enkä halunnut elää. Olin 11… ja sinä mitä ilmeisimmin pedofiili.”
Roy naurahti, toi kätensä hyväilemään Edin poninhäntää, kuten tällä oli aina tapana. Se tuntui niin hyvältä, niin todelliselta, että Ed olisi vain halunnut sulkea silmänsä, nauttia… mutta hän pelkäsi, että jos hän tekisi niin, se kaikki menisi pois. Joten hän piti katseensa kiinnittyneenä Royhyn.
”Minusta se oli hyvä ensitapaaminen. Sinä sait elämänhalusi takaisin. Juoksit perääni ja teit kaikkesi, jotta huomaisin sinut.”
Ed tuhahti, tunsi lämmön leviävän poskilleen. Ensisijaisesti hän oli juossut sen mahdollisuuden perään, että saisi Alin kehon takaisin, Alin elämän takaisin. Mutta ehkä, kenties jo silloin Royssa oli ollut jotain… jotain määrittämätöntä, tutkimatonta, josta Ed halusi oppia enemmän. Kaiken.
”Ja paskat. Itse sanoit, että minulla oli tuli silmissäni, joka kuulostaa pyromaanin rakkaudentunnustukselta”, Ed totesi virnistäen, nautti siitä, että sai vihdoin Roynkin nolostumaan.
”En – en ole sanonut koskaan mitään tuollaista.”
”Et minulle, mutta Hawkeyelle kyllä.”
Roy kirosi ja Ed katsoi sen täydelliseksi hetkeksi kietoa kädet tämän kaulaan, kurkottautua ylös painamaan huulet toisille.
Roy jähmettyi kesken sanan, mutta antautui suudelmaan nopeasti, varmuudella ja sillä tavallaan, joka ei tuntunut pelkästään Edin huulilla, päässä, polvissa, sydämessä, vaan
kaikkialla. Joka solussa, syntyvässä ja kuolevassa.
He irrottautuivat vasta pitkän ajan jälkeen, Ed painoi päänsä Royn rintaa vasten ja Roy lepuutti leukaansa Edin päälakea vasten.
”Tiedätkö, mitä pelkään eniten?” Ed mumisi vasten Royn paitaa.
”Mitä?” Roy kysyi hiljaa.
”Lähtemistä. Muiden lähtemistä. Sitä, kun joudun katselemaan selkää, joka kaikkoaa luotani. Siitä se kai alkoi, kun… se paskiainen lähti. Jätti meidät. Äidin. Se oli ensimmäinen selkä, jonka lähtemistä katsoin.”
Roy pakotti Edin nostamaan katseensa häneen ja hyväili leukaa, poskia, otsaa. Pehmeästi. ”Jos minä lähden, niin ainakin pääset tuijottamaan täydellistä takapuoltani. Eikä minun selkänikään mitenkään
paha näky ole.”
Ed nauroi. Roy sai hänet aina nauramaan. Ed rakasti sitä. Rakasti häntä.
Pitää kertoa se, sanon sen aivan liian harvoin… hetkinen, olenko koskaan edes sanonut sitä? Ed aikoi juuri avata suunsa, yhä hymyillen, mutta sitten…
hän heräsi. Meni hetki, kaksi, tajuta, mitä oli meneillään.
Unta, unta, unta.
Hymy leikitteli vielä huulilla hetken, kunnes se kuoli tasaisen varmasti, ymmärrykseen, muistamiseen. Roy on poissa. Roy on kuollut. Eikä Ed sanonut koskaan.
Ed huusi, nousi, paiskoi tavaroita, huusi.
Ei enää painajaisia, ei enää… Ei tällaisia.
