Kirjoittaja: TrueTre
Ikäraja: S
Fandom: BBC!Merlin
Paritus: Merthur
Viimeinen hetki
Merlin juoksi eteenpäin niin kovaa kuin jaksoi.
Hänen keuhkonsa huusivat ja hänen lihaksiinsa sattui liiallisen rasituksen vuoksi. Hän ei kuitenkaan voinut pysähtyä.
Hän oli myöhässä, mutta mikään ei estänyt häntä silti yrittämästä.
Jos hän ei yrittäisi, hän ei antaisi ikinä itselleen anteeksi. Pelissä oli liian paljon.
Merlin mietti hetken. Jos hän nyt käyttäisi magiaa päästäkseen paikalle ajoissa, hän vaarantaisi elämänsä ja suhteensa hänen elämänsä tärkeimpään henkilöön.
Mies pääsi tulokseen, että on parempi kuolla itse kuin antaa toisen kuolla.
”Bedyrne ús! Astýre ús þanonweard”, Merlin kuiskasi.
Pian paikassa, jossa hän oli hetki sitten seissyt, ei ollut enää muuta kuin sananjalkoja ja sammalta.
Kun Merlin seuraavan kerran avasi silmänsä, hänen edessään avautui pieni keto jota reunustivat korkeat kuuset.
’Missä hän on’, Merlin hätääntyi ja etsi katseellaan miestä jonka hän tiesi vain hetki sitten lähteneen vihollisen sotilasjoukon perään.
Aivan yksin.
Merlin juoksi pienelle, pimeälle aukealle. Auringonvalo ei päässyt loistamaan aukeaa reunustavien puiden paksujen oksien läpi.
”Arthur!” hän huusi hätääntyneenä. Aukealla näkyi yhä kamppailun merkit. Tasainen sammalkerros Merlinin jalkojen alla oli täynnä painaumia. Siellä täällä sammal oli tummunutta ja kosteaa.
Joku oli loukkaantunut. Merlin ei tiennyt kuinka monta sotilaita oli ollut, mutta Arthur oli ollut joka tapauksessa alakynnessä.
”Arthur!” mies yritti uudestaan. Juuri kun hän alkoi pelätä pahinta, hän kuuli heikon, rahisevan äänen.
”Olen täällä, Merlin.”
Merlin käänsi päätään ja huomasi erään kuusen juurella makaavan mytyn. Arthur oli käpertynyt oksien alle suojaan ja häntä oli hyvin vaikea havaita.
”Arthur”, Merlin juoksi miehen luo. Hän siirteli oksat pois tieltä ja kyykistyi miehen viereen.
”Tiesin… tiesin että tulisit etsimään minua”, Arthur hymyili pienesti. Ohut hikikalvo peitti kalpeita kasvoja.
”Olet loukkaantunut, sinut pitää saada takaisin Camelotiin!” Merlin huudahti.
Arthur kääntyi selälleen voidakseen katsoa Merliniä silmiin. Hänen rinnassaan oli syvä viiltohaava josta pulppusi verta tasaiseen tahtiin.
”Voi ei”, Merlin henkäisi. Hän otti äkkiä ison tukun sammalta ja yritti tyrehdyttää vuodon.
”Ei maksa vaivaa”, Arthur huokaisi. ”On liian myöhäistä.”
”Älä sano noin!” Merlin kauhistui. ”Sinä tulet kuntoon… Kunhan vain saamme sinut takaisin Camelotiin…”
”Et saisi minua ikinä niin tässä kunnossa”, Arthur kuiskasi. Jokainen sana kuulosti muuttuvan yhä työläämmäksi.
Merlin siirtyi ja nosti Arthurin pään syliinsä. ”Et sinä voi kuolla…”
”Meidän kaikkien on aika mennä joskus, Merlin”, Arthur yritti hymyillä. Hänen poskelleen vierähti kuitenkin pari kyyneltä. ”Kerro… kerro että minun oli pakko lähteä heidän peräänsä. Että en voinut muuta.”
”Minä… minä kerron”, Merlin lupasi.
Arthur sulki silmänsä. ”Merlin, kiitos kaikesta mitä olet ikinä tehnyt vuokseni. Sure hetki, mutta jatka elämääsi. Mutta älä unohda minua. Lupaathan sen?”
”Lupaan”, Merlinin poskille tipahti pari kyyneltä. Hän yritti pitää äänensä vahvana toisen takia.
”Merlin, sinä itket”, Arthur kuiskasi kuitenkin yllättäen.
”En itke”, Merlinin ääni värähti.
”Kyyneleesi tippuvat naamalleni”, Arthur sanoi. Vaikka elämä oli jättämässä hänet, hän sai puristettua ääneensä hieman leikkimielistä ärtyneisyyttä.
Merlinin oli pakko nauraa. Ehkä se oli sokkireaktio, ehkä hänen mielensä yritti torjua sen, mikä oli tapahtumassa. Hän ei halunnut hyväksyä myöskään sitä tosiasiaa että Arthur kulutti kallisarvoisia voimiaan vitsaillakseen, tehdäkseen tilanteen hänelle helpommaksi.
”Noin on parempi”, Arthur sanoi lähes kuulumattomasti. ”Noin sinun kuuluu minut muistaa. Kun vuosien päästä mietit minua, et saa itkeä. Älä muista minua kuninkaanasi. Muista minut… ystävänäsi.”
Sanat mursivat Merlinin. Miehen olisi saatava tietää. Nyt, ennen kuin on liian myöhäistä.
Hän painoi huulensa Arthurin otsaa vasten. ”Toivoin aina että olisit jotakin muutakin.”
Arthur säpsähti yllätyksestä. Pian mies kuitenkin huokaisi ja rentoutui. ”Jos olisin tiennyt… mutta nyt on liian myöhäistä.”
”Tiennyt mitä?” Merlin mumisi miehen otsaa vasten. Hän ei irrottautunut, sillä toinen ei ollut torjunut häntä.
”Tule lähemmäksi”, Arthur pyysi.
Merlin kummasteli mutta laski kuitenkin kasvonsa lähemmäs toisen miehen kalpeita kasvoja.
”Viimeinen lahjani sinulle”, Arthur kuiskasi. Hän nosti päätään hieman ja painoi huulensa viimeisillä voimillaan vasten Merlinin huulia.
”Arthur”, Merlin kuiskasi kun Arthur laski päänsä takaisin miehen syliin. Velho silitteli toisen kosteat hiussuortuvat pois hänen otsaltaan.
”Minä… minä rakastan sinua.”
”Minäkin…” Arthur aloitti mutta hiljeni sitten. Merlin hätääntyi. Hän painoi kätensä Arthurin rintakehälle. Täysi hiljaisuus.
Arthur Pendragon oli poistunut tästä elämästä ikuisiksi ajoiksi.
Merlin kohotti kasvonsa kohti taivasta ja itki ääneti loppumatonta tuskaansa.