Genre: Drama
Ikäraja: K-11
A/N: Vuosi 2006?
Yksi sielu
"Mikä hänellä on..."
"Ei ole käynyt ulkona pitkään..."
"Istuu vain varjoissa..."
"Erossa muista puun alla..."
"30 astetta lämmintä ja hänellä on nahkatakki!"
Tiesin kyllä, että nuo kysymykset, nuo sanat, tarkoittivat minua. Istuin varjossa, musta, pitkä nahkatakki päällä, hiukset avonaisina hulmuten siinä pienessä tuulessa matkien mustana meren aaltojen liikkeitä. Kalpea ihoni hohti auringonvaloa ja terävät kynteni painautuivat mustien housujen kankaaseen. Inhosin kesää. Menisipä se jo ohi.
Hiljalleen katseet ja supattelevat ihmiset katosivat ja jäin yksin varjoineni ja mustine olemuksineni, mustine sieluineni. En kaivannut ihmisiä, eivätkä he minua. Ilman ystäviäkin pystyi elämään.
Tuijotin jonkin matkan päässä olevaa vettä, joka keinui hiljaa tuulen tahdissa, laineiden osuessa rantaan ja hajoten tuhansiksi pisaroiksi. Voisinpa minäkin hajota ja kadota sitten vain suureen massaan.
Istuin siellä varjoissa niin kauan, että ilta pimeni. Pikkuhiljaa alkoi tulla viileä ja huomasin lopulta puristaneeni housuistani niin voimallisesti, että reiteni vuosivat verta. Tunsin, kuinka lämmin elämäneliksiiri valui kalpeita reisiäni pitkin syliini, kastellen housuni verellä. Tunsin raudanhajun ilmassa ja se sai minut voimaan pahoin. Meinasin juuri nousta, kunnes muistin, miksi olin siellä, istuin siinä kohdalla. Ja se sai minut jäämään.
Otin paremman asennon kääntäen pääni pois, etten haistaisi verta, joka alkoi kuivua housuihini. Kylmä tuuli puhalsi jostain järven takaa. Jostain kuului huutoa ja vastarannalla näkyi savua ja pian liekkejä. Jossain paloi. Silmäni oli jäätä ja näytti, etten välittänyt. Mutta silti sisimmässäni minua kiinnosti, mitä oli tapahtunut ja huolestutti, oliko tuolla menehtynyt ihmishenkiä. Olisin halunnut mennä katsomaan ja huutaa tuskasta, mutta en silti tehnyt sitä. En voinut. Istuin paikallani ja katsoin, kuinka liekit tanssivat taivasta kohti. Se oli vain tulta. Elämä ei kuulunut minun nähtäväkseni.
Näin, kuinka jotkin nuoret kulkivat editseni, näkemättä minua. Puu suojasi kasvoni, eivätkä pojat edes viitsineet katsoa, olisivatko rannalla muut kuin he. Silmäni seurasivat heitä, mutta silti en nähnyt mitään. Vaikka en pystynyt olemaan varma, arvelin, että aika olisi lähellä. Mutta halusin silti tuudittautua hetken tässä tunteessa. Kuin olisin joku, josta muut välittävät. Olisin joku, jolla ei olisi ongelmia. Olisin joku, jolla perheessä kaikki on hyvin. Olisin joku, jolla olisi edes perhe.
Katsahdin taivaalle, joka oli sillä hetkellä pilvetön. Kuu valaisi alas antaen valoa maahan ja tähdet tuikkivat kirkkaina sen molemmin puolin.
"Jokainen tähti on yksi sielu", sanoin hiljaa. Silloin tähdenlento kiisi taivaankaarta, pudoten jonnekin kauas.
"Ja yksi sielu nousee taivaaseen."
Silmäni kostuivat, kun sanoin nuo sanat hiljaa. Äitini oli kertonut tuon minulle, kun olin pieni. Äitini, joka oli pitänyt minusta huolta. Äitini, joka oli urheasti kestänyt isäni juopottelut. Hän oli kasvattanut minut, saattanut kouluun, kunnes eräänä päivänä se kaikki oli katkennut. Äidin roikkuva ruumis heilui hiljaa köyden kanssa ilmavirran tahdissa. Iho oli kalpea ja äidin ruumis niin veltto. Se ei ollut onnellinen päivä.
Pyyhin kyyneleeni pois. Yksi silti jäi elämään poskelleni, kunnes se putosi maahan.
"Kyynel on kuollut ilo", isä totesi aina sanoa. Katsoin sitä kohtaa, mihin kyynel putosi. Jos minulla kerran oli vain tämä aika, voisin hyvin käydä kaiken läpi. Tuntea vielä kerran kaiken, kunnes sisimpäni muuttuisi yhtä kylmäksi, kuin keskitalven suurin jääpuikko.
Isä, jos häntä sillä arvonimellä voi kutsua, ei ollut kovin hyvä isä. Aina juomassa ja kävi hyvin harvoin kotona. Ja kun oli kotona, huusi ja räyhäsi, lopulta simahti lattialle. Töitä ei ollut, sieltä mistä rahaa sai, otettiin vastaan. Kun äiti oli saanut tarpeekseen, isä valpastui, yritti kasvattaa minut loppuun, mutta lopulta murtui. Muistan hyvin sen aamun, kun löysin isäni pöydälle sammuneena, lähemmän tarkastelun jälkeen kuolleena.
Annoin ajatusteni vaeltaa ja kuolleiden ilojen pudota poskilleni ja sitä kautta maahan. Lopulta puhkesin kyyneliin, itkin kaikki ne vuodet pois, jolloin en uskaltanut itkeä. Kaikki ne tuskat, joita en paljastanut. Kaikki ne pelot, jotka öisin valvottivat, kaikki ne sanat, jotka sieluani repivät ja kaikki ne iskut, jotka voimani veivät.
Itku tyrehtyi aikanaan, kun tunsin, että se oli täällä. Kuivasin kyyneleiset poskeni ja nousin horjuen ylös, veren tahrimat housut liimautuneena ihoon. Vaikka kesällä ei kovin pimeää ollutkaan, en silti erottanut mitään pimeässä. Tunsin viileyttä, ja tiesin, että aikani oli tullut. Suljin silmäni ja odotin. Yksinäinen kyynel kumminkin löysi tiensä luomieni välistä ulos ja putosi poskelle. Sitä seurasi toinen, kolmas ja neljäs.
"Minä tulen, äiti, odota minua, isä", sanoin hiljaa ja nyt en yrittänyt estää kyyneliäni.
***
"Katso äiti, tähdenlento!" Pieni tyttö huudahti, osoittaen taivaalla lentävää tähteä. Tytön takana ollut nainen lopetti tiskaamisen ja tuli ikkunaan katsoen siihen suuntaan, mihin tyttö osoitti, nähdäkseen, kuinka tähti putosi metsän taa.
"Niinpä onkin", nainen sanoi hymyillen ja vilkaisi tyttöä. "Jokainen tähti on sielu. Nyt yksi sielu nousi taivaaseen, Hänen luokseen."
"Nousenko minäkin sinne joskus?" tyttö kysyi katsoen uteliaana äitiään.
"Kaikki me nousemme", nainen sanoi hymyillen katsoen tähtiä taivaalla. "Kaikki me nousemme sieluksi taivaalle...vielä joskus...">
