Rating: K11
Genre: Drama
A/N: 2005 tai 2004 kirjoitettu ainekirjoitus yläasteella.
Suruväri on valkea
Olin sairas. Mutta minä päivänä hyvänsä odotin saavani viestin Pohjoisesta...
"Äiti, katso! Sataa lunta!"
"Niinpä tekee."
"Saanhan mennä ulos, saanhan?"
"Kunhan puet lämpimästi päälle."
Ulko-ovi pamahti kiinni takanani. Juoksin portaat alas ja hyppäsin viileään maahan, joka oli peittynyt ohueen lumivaippaan. Hiutaleet leijailivat hiljalleen maahan, joidenkin pudotessa kämmenelleni ja sulaen siihen. Tämä olisi viimeinen talveni.
1.3.1997 syntyi poika, jolla oli harvinainen sairaus. Synnytys oli mennyt ilman ongelmia, mutta jokin oli silti mennyt vikaan. Lapsen sydän pysähtyi ensimmäisten elämänminuuttien aikana.
Lääkärit onnistuivat pelastamaan lapsen ja vanhemmat selvisivät säikähdyksellä. Silloin tautia ei oltu vielä havaittu.
Vuotta myöhemmin vanhemmat huomasivat pojan tuupertuvan kesken leikkien. Tällä kertaa lääkärit leikkasivat pojan sydämen, vaihtaen tilalle uuden. Seurauksessa kumminkin huomattiin, että operaatio ei kauan auttaisi. Uusi sydän alkoi koteloitua, verisuonien kiertyessä kuristusmaisella otteella kotelon ympärille. Uusi leikkaus tulisi tappamaan pojan.
Sairaus oli ennen näkemätön ja lääketieteellisesti mahdoton. Pojan hyväksi ei ollut tehtävissä mitään.
"On parasta valmistaa hänet pahimpaan. Kumminkin... emme koskaan tiedä, milloin kotelo kiertyy kokonaan ympäri."
Vanhemmat eivät tottuneet ajatukseen. Pojan vanhempi veli, Miku, ja nuorempi, Saul, eivät tienneet veljensä sairaudesta. Silti hekin tiesivät, että veljen päällä oli varjo, jota ei saanut pois. Ja se varjo tuli Pohjoisesta.
Katselin ikkunasta, kuinka veljeni lähti kouluun. Hänen askelten jäljet painautuivat vastasataneeseen lumeen. Pikkuveljeni lähti pian Mikun perään. Minä en. Olin liian sairas,
"Mikä täällä tuoksuu?" kysyin äidiltä keittiön oven raosta. Olin jättänyt autoleikkini kesken haistaessani jotain todella hyvää.
"Pipareita", äiti vastasi ottaen ensimmäisen pellin uunista. Vastaleivotun piparin tuoksu levisi keittiöön.
"Jee!" huusin ja juoksin keittiöön. Pellillä oli monia rapeita ukkoja ja akkoja, possuja, tähtiä, lumihiutaleita, joulupukkeja, sydämiä, kuusia, tähtiä ja palloja.
Otin yhden tähden puraisten siitä sakaran pois. Pidin pipareista. Varsinkin, kun sain samalla katsoa ulkona pyryttävää lunta. Pakkanen alkoi kiristyä...
"Pitäkää kiirettä!"
"Vauhtia!"
"Juoskaa!"
Oli lauantai ja olimme koko perhe pulkkamäessä ala-asteen vieressä olevalla mäellä.
"Tulkaa jo!" Saul huusi epätoivoisesti, kun isä ja äiti maleksivat mäkeä ylös aivan liian hitaasti.
"Tule sinä jo alas," isä huusi vastaan.
"Okei."
Saul otti vauhtia ja lähti liusumaan pulkalla alas. Hän ohitti isän ja äidin, liusuen aina alas kentälle asti.
"Otetaanko kisa?" Miku ehdotti minulle.
"Otetaan vaan", minä innostuin. Potkaisimme pulkat täyteen vauhtiin, niiden alkaessa kiitää mäkeä alaspäin. Pohjantuuli pyyhkäisi ylitsemme kylmempänä kuin koskaan...
Katselimme kaupungilla leluikkunoita. Niin paljon hienoja leluja, joita haluaisin, mutta silti niin kauan vielä jouluun. Jos olisin oikein kiltti, toisikohan joulupukki minulle uuden autoradan?
"Äiti, mennään tuonne, jooko, jooko? Siellä on tänään leikkituokio, saa leikkiä uusilla leluilla!" Saul repi äitiä kädestä ja hyppi ja pomppi osoittaen yhden lelukaupan ovessa olevaa mainosta. Pian myös minä ja Miku olimme kinuamassa äidiltä lupaa mennä leikkimään.
"Hyvä on, mutta sitten menemme kyllä parturiin", äiti huokaisi antaen periksi. Heti, kun äiti oli luvannut tuon, ryntäsimme kauppaan sisälle. Nurkassa, jossa sai leikkiä, oli niin paljon uusia leluja, etten tiennyt, millä leikkisin ensin.
Äiti seisoi sivussa katsellen leikkejämme. Myös myyjä vilkuili meitä aina välistä.
Kokeilin vähän kaikkea. Radio-ohjattavaa autoa, robotteja, toimintanukkeja, autoja, junaa, hyppypalloa, lentokoneita... mutta sitten huomasin sarjakuvat.
Menin hyllykön luokse ja otin yhden hyvältä näyttävän japanilaisen manga-sarjakuvan käteeni ja aloin lukea. Siinä oli poika, joka harrasti kamppailulajeja ja taisteli hirviöitä vastaan. Pidin siitä kovasti.
"Hei äiti!" huusin sitten ja tulin äidin luo.
"No, mitä?" äiti kysyi kumartuen puoleeni.
"Tiesitkö, että japanissa, hautajaisissa suruväli on valkoinen?"
Äiti katsoi minua hämmästyneesti ja hänen hymynsä katosi kasvoilta ja suru täytti silmät. Ulkona pakkanen kiristyi Pohjantuulen ujeltaessa ohi.
Kuulin, kuinka äiti itki isälle hiljaa heidän makuuhuoneessaan. Olin taas menettänyt tajuntani, tällä kertaa pidemmäksi aikaa. Veljeni olivat olleet aivan hiljaisia tapahtuman jälkeen. Kukaan ei uskaltanut katsoa minua silmiin.
"Sinun täytyy muistaa, että me rakastamme sinua." Sen äiti oli sanonut minulle aiemmin päivällä.
Rintaani pisti vasemmalta puolelta. Kyyristyin hieman kivusta, mutta kuulin silti äitini itkun.
Yöllä Pohjoisesta saapui viesti. Pohjantuuli ujelsi talon nurkissa, kiertäen taloa ympäri. Pienistä raoista, ovien välistä, ikkunan puitteista, se hiipi sisään, pyyhältäen huoneeseen ja hyväillen rakastavasti nukkuvan pojan kasvoja.
"Viesti Pohjoisesta..." kuului hiljainen kuiskaus yöhön. Viimeinen henkäys kuului hiljaa pimeään huoneeseen, kajahdellen hiljaisille seinille.
Ovi raottui hieman, valon päästessä huoneeseen.
"Roni, äidillä on sinulle asiaa. Nouse ulos! Miksi et vastaa?"
Pohjantuuli kierteli vielä jonkin aikaa talon ympäri, kunnes lähti jatkamaan matkaansa, vieden nuoren pojan viestiä eteenpäin. Ulkona valkeat hiutaleet leijailivat hiljalleen maahan, peittäen sen suruvärillään.
Kun ensikerran tunnet kylmän Pohjantuulen hyväilevän ihoasi, muista, että se vie viestiä aina jollekin.
