Peilikuva, K11

[Blush]

Nimi: Peilikuva
Kirjoittaja: Blush
Ikäraja: K11
Tyylilaji: jonkin sortin kauhu/jännitys
Varoitukset: madness
Yhteenveto: Se koski mua. Se koski, kuvottavilla, kelmeillä sormillaan. Peilikuvassa. Vessan peilikaapissa.
A/N: Tällaista pientä kauhuntapaista tällä kertaa. Mulla vaan tuli yllättäen sellainen fiilis, että pakko kirjoittaa tällaista vähän jänskempää tekstiä, ja mä toivon että oon saanut aikaiseksi jotain mikä oikeesti olis edes vähän creepyä.. :3 Kommentti olis erittäin tervetullutta ^^ Kiitän jo etukäteen


24.1.2003

Mua ei kiinnosta. Väsyttää. Väsyttää niin vietävästi.
                                                                                                      Masentaa.

Mies lähti viikko sitten lätkimään. Ei se enää jaksanut kattella tällaista omituista, harhakuvia näkevää naisparkaa. Jätti mut oman onneni nojaan. Mulla ei ole rahaa, lääkkeet loppui eilen, ruokaa on kaapissa sen verran, et viikon päästä syön enää säilykehedelmiä. Ja niiden loppuessa näkkileipää, ja niiden jälkeen villakoiria sängyn alta. Ehkä pitäis aloittaa dyykkaaminen.

Vessassa vuotaa hana. Tip, tip, tip. Pitäis varmaan käydä sulkemassa se. Toisaalta, eihän mua kiinnosta. Eilen kuulin miten se lorisi oikein kunnolla. Tai no viemärihän se lorisi, vesi itse suhisi hassusti. Ihan kuin se olis vaan hyssytellyt jotakuta. Puhaltanut kovasti ilmaa hampaiden välistä, kielen muokatessa äänestä "shhhhhh!"-äänen. Aamulla herätessäni sitä ei kuulunu enää. Ehkä siellä oli Jumala.

Tai ehkä mä vaan oon tulossa hulluksi.



27.1.2003

Naapuriin muutti toisen koiran kaveriksi pieni koiranpentu. Se toinen vaikuttaa mustasukkaselta. Pentu vie siltä emännän huomion. Siellä se toinen nytkin kattelee ovenraosta miten emäntä ja pentu juoksee lumessa kuin kaks päätöntä kanaa. Näyttää typerältä. Pulskansorttinen, lyhyt nainen ja pieni söpö kultaisennoutajan pentu metrin korkuisessa lumihangessa. Pentu kyl pääsee eteenpäin, mut nainen uppoaa hankeen reisiään myöten. Tätä myötähäpeän määrää.

Mun jääkaappi huutaa tyhjyyttään. Muissa kaapeissa on kyl muutamat säilykkeet, mut yhdessäkin on päiväys mennyt jo vuonna 2001. Hups. Jos vaikka farkkujen taskusta sattuis löytymään muutama euro niin vois käydä hankkimassa valmissapuskaa tai muutaman kolmioleivän.

Mun kaapissa kopisee joku. Kuuluu sellasta outoa naputusta. eikä se oikeen jaksa loppua. En jaksais kuunnella sitä enempää, se on kuitenki jatkunu jo puolisen tuntia. Ääniä ääniä ääniä ääniä. Pelottaa vähän.

Jos alottais dyykkaamisen, löytäiskö roskapöntöstä jäätelöä?
 

1.2.2003

Mun ikkunassa on kuurankukkia. Ihan nättejä. Tollaisia monimutkaisia kuvioita koko ikkunan alalaita täynnä. Ottaisin kuvan jos omistaisin kameran. Mutta kun ei mulla ole sellaiseen varaa. Ei tietenkään.

Kaapin naputus on siirtyny vessaan. Se kuuluu peilikaapista. Aika jännää. Mikä lie ötökkä sinnekki päässyt. Napsuttelee peiliä lakkaamatta, alkaa jo pikkuhiljaa käydä hermoon. No mutta äh. Ei mua kiinnosta.

Kun mä katson ikkunasta pihalle, mä nään aina joko naapurin emännän sen koiranpennun kanssa tai sitten ihan omituisia mustia häivähdyksiä siellä täällä. Mistä lie tullut, onkohan mun silmissä vikaa. Pitäis varmaan käydä lääkärillä, mutta kun ei mulla ole rahaa sellaiseen. Saamarin epäonnistunut yhteiskunta.

Nyt mä näen ulkona valkoisia ja punaisia välkehtiviä valoja. Tai no itseasiassa yks ja sama valo joka vaihtaa aina paikkaa. Ja siinä samalla aina musta häivähdys. Ihan pimeetä. Pimeetä. En tykkää enää pimeästä. Se on jotenkkin karmivaa. Varmaan pitäis käydä nukkumaan ennen kuin pimeä oikeesti laskeutuu.
 

5.2.2003

Naputus vaan jatkuu, enkä mä uskalla enää mennä vessaan. Okei, mun on kyllä pakko mennä aina pari kertaa päivässä sinne, mutta kun se on karmeeta. Mä nään edelleen niitä mustia häivähdyksiä, ja naputus kuuluu edelleen tosta riivatun peilistä. Mun uniinkin on tullut nyt joku musta hahmo, en mä näe sen kasvoja tai mitään, mutta se on sellanen about 165 senttiä pitkä ja aika hoikka. Enkä mä tiedä onko se mies vai nainen vai kumpaakaan. Karmivaa.

Mä oon ruvennut nakertelemaan kynsiäni ajankulukseni ja nälkään. Säilykkeetkin loppuu ihan justiinsa, ja mä oon ihan selkeesti laihtunut kun on voinu syödä vaan vähäsen.

Jos laihduttaisin itteni luuviuluksi ja maalaisin ihoni erilaisilla kauniilla väreillä, ostettaisko mut taidenäyttelyyn patsaaksi?


8.2.2003

Mä raahasin itseni eilen puolväkisin ulos haukkaamaan happea. Enkä enää toista kertaa mene. En tosiaan työnnä nokkaani edes ikkunasta ulos. En. Todellakaan.

Se oli ihan kamalaa. Minne tahansa mä vaan katsoin, niin näin mustia häivähdyksiä, ja siinä mustan seassa oli täl kertaa jotakin valkoista. Periaatteessa haluisin jo tietää, mikä hitto se oikein on. Toisaalta sitten, en kuitenkaan halua. Ihan tarpeeks creepy jo valmiiksi. Hyi.

Tänään ei oo tapahtunut melkeinpä mitään. Eikun ai niin, ne häivähdykset on siirtynyt mun peileihin. Mahtavaa. Ja nyt mä erotan siitä selkeesti valkeet kasvot. Ne on naiskasvot. Ihan kalpeat, suorastaan valkoset, ja se näyttää pelottavalta kun on niin kova kontrasti mustia vaatteita ja hiuksia vasten.

Jos mulla olis ase ja ampuisin sitä, kuolisko se?


13.2.2003

Se koski mua. Se koski, kuvottavilla, kelmeillä sormillaan. Peilikuvassa. Vessan peilikaapissa. Ja mä tunsin sen. Olkapäässä. Se kuljetti siinä sormiaan. Mun kaulaa kohden. Ja mä säikähdin niin saatanasti. Pelottavin kokemus ikinä. Mun oli pakko juosta pois. Kiljuen.

Sinä yönä mä en nukkunut silmäystäkään. Mut sit viime yönä kun uskaltauduin nukkumaan, niin helvetti ku se sekopää oli päätyny kirjottelemaan mun seinille. Tuli ihan fiilis, että olis keskellä Slender-peliä. Punasta suttusta tekstiä seinillä ympäri kämppää.

Sitten ku mä meen vessaan, ja katon suihkuverhon taakse...

"I'll catch you."


15.2.2003

Mä haluan niitä saatanan lääkkeitä. Mä en tiedä, onko tää enää mun mielikuvitusta, vai onko tää oikeesti todellista. Alan vahvasti kallistua sen puoleen, että joo tää todella on todellista. Ja se tekeekin tästä jutusta niin karmivan.

Vai saiskohan siitä naikkosesta kaverin, ettei olis niin yksinäinen olo?
Vois kyllä kokeilla, mutta kun pelottais niin vietävästi. Se nainen on ihmistyyppiä Kauna, mutta kun ei sit kuitenkaan. Sillä on mulle jotain tuttuja piirteitä. Tismalleen samanlainen nenä kuin mulla. Sitä itseasiassa vois luulla muksi, jos nopeesti katsois. Paitsi että sillä on mustat hiukset. Ja se on niin helkkarin kalpea.

EI. Mä en halua ryhtyä vertaamaan sitä ämmää muhun. Murhanhimoinen akka, sanon mä. Piirtelee punaisella seinille ja riehuu mun vessan peilikaapissa. Ihan sekopää.

Ei siis sillä ettenkö mä olis sekopää.


19.2.2013

Mulla ei ole enää ruokaa. Mulla ei ole enää ketään. Mulla ei ole enää mitään.

Tai no okei, mulla on vielä itseni ja se weirdo. Peilinainen. Öisin teinipoikien kaltainen grafittimaalari. Gangstahh. Maalari jonka maalina on veri. Kenen veri?

Heikottaa. Mun polvet notkuu ja lyö lonkkua. Se ei vaan ota loppuakseen. Ja se saamarin naikkonen vaan jaksaa naputtaa siellä peilikaapissa. Välillä se pistää hanat vuotamaan. Mä en ole käynyt päivään vessassa, tuntuu että kohta ratkeaa rakko.

Kupla otsassa, sanoisi mun äiti.

Mun eteisen valo välkkyy. Jos asuisin kerrostalossa, kyselisin toki naapureilta että onks niilläkin sama juttu. Mutta kun omakotitalo, joten ei ihan viitsis lähteä. Ja muutenkin, mähän en edelleenkään tahdo ulos.

Vessan valo käyttäytyy vielä ämmämäisemmin kuin eteisen valo. Se ei syty ollenkaan. Vittumaista käytöstä, kehtaakin kiusata tällasta naisraukkaa.

Mä en halua mennä vessaan. En. Halua. Mut pakko. En mä pysty pidättämään enää. Toivotaan ettei se naikkonen keksi mitään karmeeta tällä kertaa.

Ainahan sitä toivoa voi.



20.2.2003

Mä en tiedä kuinka pystyn vieläkin kirjottamaan. Tunkeutuko se kammotus mun ruumiiseen? Mieleen?

Eilinen vessareissu koituikin mun viimeiseksi. Paluuta ei enää ole.

Valo ei edelleenkään syttyny, ei ennen kuin pääsin pesemään käsiä. Se vaan räpsähti päälle. Ihan yht' äkkiä. Mä räpyttelin ihmeissäni mun silmiä ja koitin totutella siihen valoon. Okei, se räpsyi ekaks vähän aikaa, mut lopulta se sit toimi ihan hyvin.

Toivoin ettei se sit kuitenkaan olis toiminut.

Mä katsoin suoraan peiliin, ja se saatanan naikkonen seisoi mun takana. Se katsoi mun olkapään vieressä mua suoraan silmiin sen peilikuvan kautta. Hyi helvetti kun alko karmimaan. Se kohotti sen kalman kalpeat kädet ja silitti mun vaaleanruskeita hiuksia. Sipaisi poskea. Se käsi oli kylmä.

Vähän aikaa me tuijotettiin toisiamme. Sit se kohotti sen kasvoja ja tunki huulet, verenpunaiset huulet valkosissa kasvoissa, mun korvalle ja kuiskas hiljaa rohisevalla äänellä jotain mun korvaan.

"I told you."

Sen kädet kohos mun kurkulle, ja salpas mun hengityksen. Kohotin mun kädet kiskomaan sen käsiä pois, mut sen ote oli raudan luja.

Hiljaa mä haihduin, kuihduin pois, ja mennessäni kuulin sen ämmän räkäisen naurun.


***


"Konstaapeli, mitä täällä on tapahtunut?"

Konstaapeli laski naisen päiväkirjan käsistään järkyttynyt ilme kasvoillaan. Hän riensi ulos naisen makuuhuoneesta, kohti vessaa. Ovi oli lukossa.

"Tuo jotakin, millä tuon oven saa auki", hän sihisi avustajalleen ja hakkasi valkoista ovea vimmatusti. Pian avustaja saapui paikalle kädessään kookas purkunuija, ja hän ryhtyi rikkomaan ovea.

"Näetkö siellä valoa?" konstaapeli kysyi ääni väristen.

Avustaja pudisteli päätään kurkistaessaan oveen hakkaamastaan reiästä. Hän ujutti kätensä reiän lävitse ja kopeloi kätensä avaamaan oven lukituksen. Ovi heilahti auki narahtaen vaimeasti. Avustaja perääntyi sivuummas nähdessään himmeässä valossa näkyvän näyn.

Nainen makasi lattialla, silmät selällään, kädet puristaen kaulaansa kuristavaa köyttä.

"Tämän nuoren naisen sairaus oli jo mennyt liian vakavaksi", konstaapeli totesi järkyttyneenä ja käskytti apulaisensa käymään läpi lääkekaapit, ruokakaapit, jääkaapin ja kaikki huoneet.

Lääkekaapissa oli psykoosiin tarkoitettuja lääkkeitä, purkki puolillaan. Ruokakaapeista löytyi erilaisia kuivia aineksia ruuanlaittoa ja leipomista varten, jääkaapissa oli monet pilaantuneet valmisruuat ja maitopurkit, joiden eräpäivät olivat menneet umpeen edellisen kuukauden aikana. Huoneissa ei näkynyt mitään erikoista.

Konstaapelin vartalon lävitse kulki kylmät kammotuksen väreet.

[sugared]

Täähän oli jännä! Hyvin erilaista tekstiä verrattuna siihen, mitä olen viime aikoina lukenut, piristävän erilaista. Minä-kertoja tuntuu aina jakavan mielipiteitä, mutta täytyy sanoa, että minä kyllä tykkään, ja toimi hyvin tässäkin. Eipä tätä oikein muuten olisi voinut kirjoittaakaan. Puhekielisyyskään ei häirinnyt, kenties siksi, että se sulautui hyvin tekstiin. Se myös mahdollisti muutamien hauskan värikkäiden ilmaisujen, kuten 'ämmämäisen' käytön.

Mielestäni olet onnistunut tunnelman luomisessa hyvin. Päiväkirjamerkintöjen päiväykset, hupenevat ruokavarat, päivä toisensa jälkeen toistuva arki ja yhä vilkkaammiksi ja uhkaavammiksi käyvät harhat. Teksti tuntui uskottavasti kertojan omilta sanoilta kirjallisten ansioiden kuitenkaan puuttumatta. Ainoa, mikä minua jäi häiritsemään, oli toisto. Mm. sana 'karmiva' esiintyi tekstissä niin usein, että se menetti tehonsa. Muutaman kerran jälkeen kävi myös tarpeettomaksi mainita, että ruoka oli loppumassa. Se, että kertoja totesi niin usein, ettei ollut kiinnostunut mistään, oli mielenkiintoisessa ristiriidassa sen kanssa, että hän havannoi kuitenkin varsin tarkasti sitä, mitä tapahtui (tapahtui se sitten hänen pään sisällään tai ei).

Pulskansorttinen, lyhyt nainen ja pieni söpö kultaisennoutajan pentu metrin korkuisessa lumihangessa. Pentu kyl pääsee eteenpäin, mut nainen uppoaa hankeen reisiään myöten. Tätä myötähäpeän määrää.

Eilen kuulin miten se lorisi oikein kunnolla. Tai no viemärihän se lorisi, vesi itse suhisi hassusti. Ihan kuin se olis vaan hyssytellyt jotakuta. Puhaltanut kovasti ilmaa hampaiden välistä, kielen muokatessa äänestä "shhhhhh!"-äänen. Aamulla herätessäni sitä ei kuulunu enää. Ehkä siellä oli Jumala.

Vai saiskohan siitä naikkosesta kaverin, ettei olis niin yksinäinen olo?
Vois kyllä kokeilla, mutta kun pelottais niin vietävästi. Se nainen on ihmistyyppiä Kauna, mutta kun ei sit kuitenkaan.

Näistä kohdista tykkäsin erityisen paljon, juuri tollaisia juttujahan sitä helposti jää pohdiskelemaan, kun on yksin. Oli hullu tai ei.

Suoraan sanottuna olisin kaivannut toisenlaista loppua. Ilman sitä tämän tekstin selvin rikkaus oli mielestäni siinä, ettei loppujen lopuksikaan voinut olla varma, näkikö kertoja vain harhoja ja pelkäsi omaa peilikuvaansa itsemurhaan asti vai vainosiko tätä todella joku. Loppu olisi hyvinkin voinut jäädä avoimemmaksi, kenties vähän vihjaten suuntaan tai toiseen. Tykkäsin tästä kyllä siitä huolimatta, onnistuneesti vähän creepy! Kiitos lukukokemuksesta!

[KatieB]

Hyvin onnistuit saamaan aikaseks jotain creepyä. Ja tost "kummittelevast" naisest tuli heti mielee just joku kauna (surkeit leffoi , anteeks), koska tää perus mustahiuksinen kalpee nainen koko tarinan ajan olin sillee jännittyny ja suorastaan ahmin tekstii (I want mooore) xD No, ehkä ois  voinu vähän viel edetä hitaammin, loppu varsinki, ja ehkä kuvailu jäi vähän jossain vaiheis. Muuten perfect, just tällast tähä iltaa kaipasin :3

Kirjotusvirhei ei vissii ollukaa.

Damn, meil on vessas semmone peilikaappi... xD

[Blush]

sugared ja KatieB, kiitos molemmille hirmupaljon kommentista Nyt on pää sen verran väsy etten jaksa pidempää vastausta alkaa rustailemaan, mutta tosiaan, arvostan teidän mielipiteitä tekstistä erittäin paljon ja kiitos palautteesta, pus!

[Frederica]

Piireilystä päivää. ( :

Karmiva tunnelma syntyi tässä kyllä hienosti, pisteet siitä. En taida vähään aikaan haluta vessaan peilikaappia... Päiväkirjarakenne ja minä-kertoja toimivat tässä todella hyvin, teksti tuntui uskottavalta ja tuli hyvin lähelle lukijaa. Minän ajatukset kulkevat hyvin ajatusmaisia ratoja, siis asiasta ja ajatuksesta siirrytään toiseen juuri sillä tapaa miten ihmisen ajatukset yleensäkin liikkuvat, mutta tässä mukana on sitten tietysti noita harhoja ja pelottavia ajatuksia.

Tunnelma rakentuu tässä kiehtovasti. Toisaalta päähenkilö keskittyy ja havainnoi asioita, toisaalta hän taas ei ole kiinnostunut yleisesti ottaen mistään. Noiden harhojen niin kuin maisemaa tuhrivien värien ja sen miten naapuri ja koiranpentu ovat aina pihalla (harhaa, vai ovatko ne oikeasti aina ulkona, kun minä katsoo ulos, mukavaa ettei sitä paljasteta) sekoittuminen järkeviltä tuntuvien ajatusten kanssa on mielenkiintoista. Tuo ruuan loppuminen ja lopussa paljastuva ruuan määrä olivat aika pelottavat, koska lopun jälkeen aloin pohtia, että mitkä minän ajatukset loppujen lopuksi ovat "oikeita" ja mitkä harhoja. Minusta on hyvä, jos teksti herättää pohtimaan.

Jos alottais dyykkaamisen, löytäiskö roskapöntöstä jäätelöä?

^Yksittäisistä ajatuksista tämä kohosi jostain syystä suosikikseni.

Kokonaisuutena karmiva teksti. Minä käyttää muuten hauskan rikasta kieltä, taisin unohtaa mainita sen aiemmin. Minusta tuo minän käyttämä kieli on täynnä hauskoja ilmaisuja, joten tämä ei pelota niin sanotusti liikaa.

Kiitos tästä pelokkeesta.<3

[Blush]

Huijui, kiitos paljon kommentistasi, Frederica!
Hahhah, mullakin oli vähän fiilis tämän kirjoittamisen jälkeen, että haluan meidän vessan peilikaapin äkkiä poispoispois. Oli ihan kamala hampaita pestessä ktasoa sitä peiliä ja miettiä että milloin mun mielikuvitus tekee tepposet. *virn*
Ihana tietää, että olen siis onnistunut tekemään tästä tekstin joka saa ajattelemaan, se oli mun päämääräkin tässä sen pikkupelottelun lisäksi, heh.

Kokonaisuutena karmiva teksti. Minä käyttää muuten hauskan rikasta kieltä, taisin unohtaa mainita sen aiemmin. Minusta tuo minän käyttämä kieli on täynnä hauskoja ilmaisuja, joten tämä ei pelota niin sanotusti liikaa.

Hihi, voi apua, muahan rupeaa ihan punastuttamaan. Kovin montaa kertaa aiemmin en ole kuullut kenenkään sanovan, että mun teksteissä kieli on rikasta, apua! :')

Kiitos myös sinulle ja sun ihanalle kommentille, pus!