Nimi: Vain pisara merestä
Kirjoittaja: Junsku
Genre: Angst, deathfic
Ikäraja: K-11
Vain pisara merestä
Katsoin merelle. Kalliolla, jossa seisoin, oli ainakin 15 metrin pudotus hyiseen marraskuiseen veteen. Kallion alla merellä oli antaa vain teräviä lohkareita, joihin meri tyrskysi kuin viimeisenä päivänä ennen maailmanloppua. Kuinka upea näky myrskyävä meri saattoikaan olla, kuinka kauniilta ja houkuttelevalta tuo tumma vesi saattoikaan näyttää.
Siirsin katseeni taivaaseen. Meren yllä oleva musta taivas tummine pilvineen oli pysäyttävä näky. Merellä myrskysi ja taivaalla salamoi. Kalliolle asti sade ei yltänyt.
Ukkonen jyrähti.
Keskiyö läheni. Kuinka niin aurinkoisena alkanut päivä saattoi päättyä näin hillittömään myrskyyn? Kuinka elämä saattoi muuttua niin nopeasti?
Suljin silmäni. Näin vain Hänet. Hänen tumman siniset silmänsä, hänen vaaleat, olkapäille ulottuvat suorat hiuksensa, hänen kasvonsa, vain hänet.
Muistin päivän jolloin olin nähnyt hänet ensimmäisen kerran. Se oli ollut elokuun neljäs päivä, ostoskeskuksessa. Hän oli ollut toisen kanssa, ystävänsä. Aurinko oli paistanut. Hän oli katsonut minua ja hymyillyt. Olin hymyillyt takaisin ja hän oli sanonut jotain ystävälleen. Hänellä oli ollut päällään farkut ja musta t-paita, jossa luki ”Kukaan ei ole täydellinen – paitsi minä – poikkeus vahvistaa säännön,” olin naurahtanut sille hieman.
Olin tavannut hänet uudestaan ja onnistunut tutustumaan häneen. Hän vei minut elokuviin, kahvilaan ja kotiinsa. Halusin tutustua häneen vain enemmän. Rakastuin häneen. Kävelimme kaupungilla yhdessä, tapasin hänen ystäviään ja hän tapasi minun ystäviäni. Olimme yhdessä.
Toissapäivänä näin hänet sattumalta kirjastossa. Hän oli toisen kanssa, he suutelivat. Piilouduin ja seurasin heitä. Näin kuinka he kävelivät torilla, puistossa, näin kuinka he menivät samaan bussiin. Joka paikassa he kulkivat käsi kädessä. Bussi lähti pysäkiltä, minun ohitse. Näin hetken jolloin hän huomasi minut. Sitten bussi oli mennyt. Hän oli poissa.
Eilen hän soitti. En vastannut. Hän soitti uudestaan ja uudestaan. En vastannut. Sitten hän lopetti. Hän ei tullut käymään ja selittämään, vaikka kuinka toivoin. En pystynyt ajattelemaan muuta kuin häntä ja sitä toista.
Aamulla olin päättänyt etten tarvitse häntä. Olin tullut tänne. Täällä on aina rauhallista, aikaa miettiä. Aika kului, mutta en pystynyt ajattelemaan muuta kuin häntä.
Kohta on keskiyö. Katsoin merelle ja näin kuinka myrsky lähestyi. Päätin, että on aika lähteä. Kävelin takaisin moottoripyörää kohti. Jotain oli tulossa, toinen pyörä. Se oli hän! Hän pysähtyi ja lähti kulkemaan minua päin. Jokaisen askeleen jonka hän otti, otin minä yhden taaksepäin. Hän pysähtyi. Minä pysähdyin.
Hiljaisuus. Myrsky läheni.
Ukkonen jyrähti lähes samanaikaisesti salaman välähdyksen kanssa.
Otin askeleen taaksepäin ja sitten toisen. Ottaessani kolmatta hän viimein puhui ”Pysähdy!”
Vesipisara tippui nenälleni. Laskin jalkani maahan, mutta siinä ei ollutkaan kalliota. Näin kuinka hän juoksi minua kohti.
Aika pysähtyi. Kallion reuna jäi vähä vähältä kauemmaksi. Näin hänen kasvonsa, kurkottamassa kallion reunan yli. Nekin jäivät kauemmaksi.
Ukkonen jyrähti.
