Nimi: Ydintotuus
Kirjoittaja: Hypocrite
Ikäraja: K-11
Genre: Drama
Summary:
Aamuinen into oli alkanut kuolla ja hermostus astua tilalle. Hän tiesi, että ydinvoimalassa oli säteilyä, mutta hän ei oikeastaan tiennyt, mitä säteily on.
----- Sitten he näkivät savun. Se nousi reaktorista korkealle ilmaan, peittäen taivaan harmaaseen vaippaan. Savupylvään läpi lensi helikoptereita, ihan kuten heille oli kerrottu. Disclaimer: Hahmot ovat minun mielentuotostani, mutta Tshernobylin ydinvoimalaa tai muuta oikeasti olemassaolevaa en, yllätys, omista.
A/N: Osallistuu
Katastrofihaasteeseen Tshernobylin ydinvoimalaonnettomuudella. Haasteen tarkoituksena oli saada faktat mahdollisimman tarkasti kohdalleen, mutta jouduin vähän venyttämään totuutta joissakin asioissa. Onnettomuudesta on yllättävän vähän tietoa saatavilla, koska Neuvostoliitto ja salailu, ja nekin löytyvät tiedot ovat vähän ristiriidassa keskenään. Minun tietojeni mukaan erityisiä kutsuntoja apuvoimia varten ei pidetty, mutta joidenkin lähteiden mukaan väkeä haettiin kyllä kesken peltotöiden sammutustöihin - joissain lähteissä kerrotaan ihan eri tarinaa. Maantieteellisiä vapauksiakin on otettu, koska Prypjatin kaupungista ei löydy tarkkoja karttoja varsinkaan minulle, joka en venäjää osaa.
Toivottavasti mahdolliset epätarkkuudet eivät raasta lukukokemusta, ja se kummallinen "rakkaus" joka minulla aihetta kohtaan on välittyy teillekin.
---
Ydintotuus, osa 1/2
Heidän ei oikeastaan olisi pitänyt olla ulkona enää siihen aikaan, mutta eivät he olleet ainoat, jotka olivat aloittaneet vapun vieton etuajassa. Alkuillasta Prypjatin keskuspuisto oli kuhissut nuoria, mutta illan pimettyä ja ilman viilettyä valtaosa oli lähtenyt kotiin, ja jotkut harvat rahoissaan olevat olivat siirtyneet kahviloihin. Muutamia eri ikäisten nuorten ryhmiä värjötteli vielä puiden suojissa.
”Andriy... Haluan kotiin jo, on kylmä ja nälkä. Tuletko mukaan, vai vieläkö aiotte kyyhöttää täällä?” Lesya kietoi villatakkia tiukemmin ympärilleen.
”Andriy ei lähde yhtään mihinkään vielä! Aina te naiset kitisette, mehän sanottiin että pistäkää kunnolla päälle”, Kiril tokaisi nauru silmissään ja tukisti vierellään istuvan Viran tukkaa hellästi. Tyttö kikatti ja kääntyi Lesyan puoleen.
”Antaa niiden jäädä. Tule meille, äiti leipoi aamulla ja joka paikassa on pullaa. Voit jäädä yöksi.”
Lesya kohautti harteitaan ja nousi kostealta nurmelta kylmettyneitä jäseniään oikoen. Hän kumartui suutelemaan Andriyn päälakea, mutta nuori mies tarttui häntä leuasta ja moiskautti suukon hänen huulilleen. Vilusta ja nälästä aiheutunut ärtymys haihtui ja hymy valaisi kasvot. Andriy oli lempeä ja komea, ja Lesya oli suunnattoman onnellinen saadessaan olla hänen kanssaan.
Lesya suoristi selkänsä ja katsahti Viraan, joka oli istunut hajareisin Kirilin syliin ja suuteli tätä varsin intohimoisesti. Andriy kääntyi heihin päin.
”Ihanaa nuorta rakkautta, Vira, mutta Kirilin miehekkyys kärsii. Ja katsokaa nyt Leonidiakin, kaveri ei kestä tuollaisia julkisia hellyydenosoituksia! Menkää jo, Lesya palelee”, Andriy naureskeli.
Leonid, kolmesta miehestä nuorin, vakavamielisin ja hiljaisin, katseli kiusaantuneena kenkiään ja repi ruohikkoa. Hän avasi suunsa vastatakseen Andriyn naljailuun, mutta tyytyi vain tuhahtamaan.
Vira rutisti Kiriliä ja nousi jalkeille.
”No mennään.”
”Tulen huomenna teille, jatketaan sitten... tästä... tiedäthän”, Kiril sanoi ja virnuillen iski silmää.
Tytöt lähtivät käsikkäin kävelemään puistosta ja katosivat pian varjoihin.
”No... mitä te nyt Viran kanssa olette? Seurusteletteko jo vai vieläkö vain pelaatte?” Andriy kysyi Kirililtä.
”No tiedättehän te, jännitys pysyy yllä kun ei vakavoidu liian nopeasti... Vaikka sinä teitkin sen virheen jo, joskin myönnän että olette sietämättömän herttaisia yhdessä. Leonid, minä luulen että oikeasti sinullakin on naisia vaikka muille jakaa, et vain kerro niistä meille, mokoma sonni!”
Leonid kohautti harteitaan vaivautuneena, kyllähän Kiril tiesi ettei hänellä ketään ollut. Hän oli tottunut Kirilin ikuiseen kiusoitteluun, eikä pannut sitä pahakseen. Myönnettävä oli, että Kirilin riehakkuus ei aina käynyt yksiin Leonidin totisemman luonteenlaadun kanssa, mutta Andriy kuitenkin tasapainotti ja pisti heidät kuriin jos välit tuntuivat rakoilevan, toimi kolmikon koossapitävänä voimana. Yhdessä he olivat täydellisiä.
Yli tunnin pojat jatkoivat naisaiheesta. Eihän siihen voi kyllästyä.
---
Aamulla Andriy heräsi ovikellon ääneen. Hän kuuli kuinka äiti kevyin askelin meni ovelle, käänsi nuppia ja avasi oven.
”Päivää, rouva. Onko tämä Andriy Belenkon osoite?” vieras, tumma miesääni kysyi.
”On, herra. Onko poika tehnyt jotain?” äiti vastasi hiljaa, kuulostaen äkkiä hauraalta eikä ollenkaan siltä tuimalta naiselta, jollaisena hänet tunnettiin.
”Olkaa hyvä ja pyytäkää hänet tänne”, miesääni sanoi kohteliaasti, muttei pyytäen. Se oli käsky.
Andriy hyppäsi sängystä ja alkoi kiskoa housuja jalkaansa. Äidin tullessa ovesta hän oli vetämässä paitaa ylleen.
”Andi, ovella on armeijan miehiä. He kysyvät sinua. Lupaa minulle, lupaa omalle äidillesi ettet ole tehnyt mitään pahaa.”
Andriylle ei juolahtanut mieleen ainoatakaan syytä, miksi armeijalla voisi olla hänelle mitään asiaa. Kertausharjoituksia ei pitäisi olla vielä aikoihin, eikä varsinkaan etukäteen ilmoittamatta. Hän pakotti hymyn kasvoilleen ja veti äitinsä syliinsä.
”Lupaan, äiti. En tiedä ollenkaan mistä on kyse.”
Andriy suoristi ryhtinsä, sukaisi otsalla roikkuvat tummat hiukset taakse ja käveli eteiseen. Äiti häälyi varjona selän takana.
Ovella seisoi kolme miestä, etummaisella päällään tumma aliupseerin puku, kaksi taaempana seisovaa maastopuvuissa, vakavat ilmeet kasvoillaan. Andriy avasi suunsa ja loksautti sen sitten kiinni. Ei hän osannut sanoa mitään.
”Andriy Belenko?”
Andriy nyökkäsi, ja tajusi sitten että sellaisesta käytöksestä, epäkohteliaasta suhtautumisesta voisi saada peräti rangaistuksen.
Upseerismies kuitenkin hymyili eikä näyttänyt häiriintyvän Andriyn hämmennyksestä.
”Älkäähän panikoiko, ei tässä ketään olla selliin viemässä. Ei silti ole naurunkaan aika. Tshernobylin ydinvoimalassa on sattunut viime yönä räjähdys, ja tulipaloa ollaan sammuttamassa. Tarvitsemme kuitenkin lisää miesvoimaa ja yritämme saada mahdollisimman monta armeijan käynyttä nuorta, tervettä miestä töihin. Teitä lähimmät kuorma-autot lähtevät puolen tunnin välein sairaalalta. Nimenne on listassa, ilmoittautukaa paikalla olevalle virkamiehelle.”
Andriyn päässä humisi. Osasihan hän tulipalon sammuttaa ja tehdä muitakin yleishyödyllisiä pelastustoimia, mutta että näin pian...
”Entä jos en ilmoittaudu, herra kersantti?” hän tokaisi ja katui heti. ”Tai siis, että...”
”Toimisitte puolueen tahdon vastaisesti. Mutta minä ymmärrän, enkä sakota. Jätän sen teidän omalletunnollenne”, kersantti vastasi lievästi, jollain tapaa anteeksipyytävästi hymyillen.
”Totta kai ilmoittaudun, en tiedä mitä tarkoitin sanoa.”
”Hyvä. Ilmoittautukaa mahdollisimman pian ja tehkää kuten käsky käy.” Kersantti nyökkäsi, kääntyi kannoillaan ja käveli pois maastopukuiset perässään.
”Voi poikakulta, siellä on vaarallista...” äiti vinkaisi.
”Äh, eikä ole. Siellä on ammattilaisia ja minä menen vain auttamaan. Ei meitä sinne laitettaisi jos siellä voisi sattua jotain”, Andriy tuhahti. ”Vaihdan vaatteet ja lähden sitten heti, pääsen varmasti aiemmin kotiinkin kun menen ajoissa.”
Andriy palasi huoneeseensa ja avasi piirongin laatikon. Hän kaivoi esiin paksusta, tukevasta kankaasta tehdyt housut, äitinsä ompelemat, ja tummanharmaan collegepaidan.
Vaatteita vaihtaessaan Andriy kävi läpi tunteitaan. Vaikka hommassa saattaisi olla omat riskinsä ja vaikka äiti sanoineen oli omiaan lietsomaan pelkoa, kihelmöivät into ja itsevarmuus silti selkäpiissä. Armeija-aika oli itsessään ollut kaikkea muuta kuin helppoa ja hauskaa, mutta rankkuutta oli ennestään lisännyt tieto siitä, että se oli vain ja ainoastaan harjoittelua tulevaa varten eikä taidoista välttämättä olisi koskaan mitään konkreettista hyötyä. Nyt, kun hän viimein pääsisi tositoimiin muiden sotamiesten kanssa Andriy tunsi olevansa viimein hyödyksi, voivansa viimein palvella kotimaataan ja puoluettaan kuten kuuluu.
"Äiti? Minä menen nyt. Olet rakas."
Äiti tarttui häntä olkapäistä, suukotti molemmille poskille.
"Olet niin aikuinen jo."
Andriy hymähti, ravisti kädet olkapäiltään ja lähti.
---
Sairaalan pihalla seisoskeli nuoria miehiä ja joitakin äitejä ja tyttöystäviä. Monilla oli kasvoillaan vakava ilme, mutta osaa hymyilytti. Prypjat ei ollut kaikkein tapahtumarikkain kaupunki, ja kaikki arkeen elämää tuova otettiin innolla vastaan.
Andriy katseli ympärilleen ja etsi jotakuta virkapukuista, jolle ilmoittautua. Hän lähti kiertämään ihmisjoukkoa, kun kuuli tutun, räiskyvän naurun takaansa.
"Andriy! Hei, tollo!"
Andriy kääntyi ja näki aina iloisen Kirilin ja vähemmän iloisen Leonidin. Hän nyökkäsi tervehdyksen ja harppoi ystäviensä luo.
"Toivoinkin että ehtisimme samaan ryhmään. Tosin uskoin että Leonid lähtisi ensin, kun olet aakkosissa niin paljon aiemmin", hän sanoi.
"Olisin lähtenytkin, mutta äiti heittäytyi hysteeriseksi enkä uskaltanut lähteä ennen kuin sain hänet rauhoiteltua. Tai siis, ennen kuin lääkkeet potkaisivat ja peittelin hänet sänkyyn."
Andriy hymähti myötätuntoisesti. Hän oli tuntenut niin Leonidin kuin Kirilinkin pikkupennusta, ja Leonidin äiti oli aina ollut hysteriaan taipuvainen. Omien lastensa lisäksi rouva Abrahamovsky oli huolehtinut lastensa ystävistä, ja Andriy oli Kirilin kanssa saanut kyllä osansa ja enemmänkin. Hän uskoi, että se osaltaan oli tehnyt Leonidista niin totisen ja ehkä ennenaikaisesti aikuisen.
"Löysin Leo-paran yksin seinustalta norkoilemasta kun olin menossa tupakalle. Päätettiin odottaa sinuakin, ei olla edes ilmoittauduttu vielä", Kiril sanoi.
"Hyvä niin. Mennään nyt kuitenkin, tiedättekö missä se ilmoittautumishenkilö on?"
Kolmikko etsiytyi sairaalan oville ja löysi tuimakatseisen vanhemman naisen, joka piteli käsissään mustakantista kirjaa. Tiukoin huulin, tervehtimättä, nainen kysyi poikien nimet ja henkilötunnukset ja piirsi mustekynällä vahvan ruksin kirjaan.
"Menkää kuorma-autolle numero kolme", hän sanoi ja viittasi aukion poikki.
"Kiitos, ja hyvää päivänjatkoa teillekin, rouva!" Kiril huudahti reippaasti ja kumarsi aivan liian syvään. Nainen mulkaisi häntä rumasti ja kääntyi seuraavan ilmoittautujan puoleen.
Leonid tarttui Kiriliä hihasta ja lähti retuuttamaan häntä poispäin.
"Oliko pakko?! Etkö voi edes joskus, edes
kerran elämässäsi ottaa jotain vakavasti, onko pakko aina lyödä kaikki leikiksi? Etkö sinä idiootti tajua, että tuokin nainen on armeijan leivissä ja että jos hän päättää loukkaantua pelleilystäsi, hänellä on sekä sinun että minun ja Andriyn nimet ja hän voi ilmoittaa meidän käyttäytyneen epäkunnioittavasti ja sitten me kärsimme kaikki?" Leonid vaahtosi silmät palaen, ahdistusta kasvoillaan.
Kerrankin Kiril oli hiljaa. Hän katsoi hämmentyneenä Leonidia, joka pyyhkäisi silmiään hihaansa ja painoi katseensa maahan.
"Anteeksi, en tarkoittanut, olen vain niin hermostunut..."
Kiril nosti käsivartensa Leonidin harteille.
"Kaikki okei. Hermostuttaa minuakin, ja Andia. Sitä paitsi olet ihan oikeassa. Vaikken aina osaakaan hillitä kieltäni niin en saisi silti aiheuttaa teille mitään vahinkoa. Ei sinulla ole mitään syytä olla pahoillasi, minulla on. Anteeksi."
Leonid nosti katseensa. Harmaissa silmissä kimmelsivät kyyneleet, mutta huulilla oli vino hymy. Hän kietaisi kätensä Kirilin ympärille ja veti vieressä seisseen Andriyn samaan kasaan. Andriy ähkäisi, muttei laittanut vastaan. Kaikkien painimatsien jälkeen kahden parhaan ystävän lähellä oleminen ei tuntunut oudolta.
"No niin, eiköhän riitä lässytys. Rakastan teitä ja sitä rataa. Mennään jo, ettei jäädä kyydistä", Kiril mumisi Leonidin olkaa vasten.
---
A/N2: Koska haasteen deadline tuli vastaan, oli tämä pakko pistää kahteen osaan että saan julkaistua edes jotain. Ei alunalkaen tarkoitettu erillisiksi osiksi, mutta näin kävi, seuraava osa piakkoin!
