Otsikko: Ehkä ensi elämässä
Kirjoittaja: Soni
Oikolukija: astars913
Ikäraja: K-11
Tyyli: deathfic, angst.
Henkilöt: Percy Weasley/Tom Valedro, Harry Potter
Tiivistelmä: Percy on kyllästynyt olemaan perheensä silmätikku ja saa itselleen odottamattoman ystävän. Se tulee upean ja komean Tom Valedron muodossa eikä hän enää tunne olevansa niin yksin.
A/N: Viimein kirjoitettu ficcini Rare10:iin, mutta tämä oli itse asiassa ensimmäinen ficci johon minulla tuli kyseistä haastetta varten idea. Olen tuskaillut ja halkonut päätäni tämän kanssa enemmän kuin minkään muun tämän haasteen ficeistä ja sen varmaan näkee ihan kirjoitus tyylistäkin.
Ehkä ensi elämässäSe oli maannut hänen noidankattilansa pohjalla, niin kovin viattomana, harmittomana ja mielenkiintoisena. Kun hän oli ensimmäisen kerran kastanut kynänsä musteeseen ja painanut sen paperille, Percy oli avannut itsellensä oven aivan uudenlaiseen maailmaan, taikaan taikuuden sisällä hän sanoisi.
Hän ei nähnyt siinä mitään väärää, eikä nähnyt vieläkään. Tom oli kaikki, mitä hän oli.
Percy yritti kutsua Tomia luokseen, mutta hänen oli liian kylmä. Hän levitti sormiaan vasten lattian rosoista pintaa ja koitti saada ne nousemaan, mutta se osoittautui liian vaivalloiseksi.
Hän ei muistanut miksi makasi pimeässä ja kylmässä, mutta hän tiesi että Tom olisi täällä. Hän oli luvannut saattaa heidät yhteen.
Percy yritti vielä, veti syvään henkeä ja onnistui nostattamaan vaikerruksen kurkustaan. Se oli ehdottomasti vaivan arvoista, sillä hänen yllensä ilmestyi Tomin komeat, huolestuneet kasvot. Percy tunsi suupieliensä valuvan helposti hymyyn ja hän yritti jälleen liikuttaa kättään. Hän halusi tuntea Tomin lähellään, ehkä toinen voisi lämmittää häntä.
”Niin Percy?” kysyi pehmeä ääni, ja käsi siveli hänen poskeaan.
”To-thom… Mi-mi-minun on…”, Percy huohotti lauseensa katkonaisesti. Tom hymyili hellästi, hän oli varma siitä vaikka väsymys hämärsikin hänen näkökenttäänsä.
”Tiedän”, toinen vastasi ja sipaisi uudestaan hänen poskeaan.
…BATUM…BUTHUM…BATUM…BUTHUM…
Percy istui Tomin sängyn reunalla harvinaisen nyrpeänä ja katseli jalkojaan. Toinen poika oli tullut istumaan hänen vierelleen hetken hiljaisuuden jälkeen, mutta kumpikaan ei sanonut sanaakaan.
”Mikä sinua nyt vaivaa?” Tom lopulta kysyi ja yritti kurottaa katsomaan Percyn silmiin.
”Miksi kuvittelet, että minua vaivaisi mikään?” punapää äyskäisi automaattisesti takaisin.
Tom hymyili pienesti, silmät tietävinä.
”Sinä tulet aina tänne, kun sinua vaivaa jokin ulkomaailmassa.”
Percy tuhahti.
”Jos muistan oikein, taisit sanoa viime kerralla, että olen ainoa ihminen joka kuuntelee sinua”, Tom vielä lisäsi.
”En muista mitään tuon suuntaista”, Percy vain sanoi ja käänsi katseensa toiseen suuntaan. Hän asetti kätensä uppiniskaiseen puuskaan ja nojasi kauemmas toisesta. Tom nauroi huvittuneena, se oli matalaa ja pehmeää naurua, ei mitään ylimielistä rääkymistä ja hekotusta, jota Percyn veljet, huone- ja tupatoverit päästivät.
”No, kuka se oli tällä kertaa?” Tom kysyi uudestaan, hän oli huomannut kuinka nuoremman hartiat olivat aavistuksen rentoutuneet.
Percy käänsi päänsä ja katsoi tummahiuksista poikaa silmästä silmään epäilevänä.
Hän oli kertonut monia asioita Tomille, niin kipeitä kuin hyviäkin asioita, mutta tällä kertaa hänellä olisi aivan uudella tavalla kipeitä asioita sanottavanaan. Hän ei ollut varma halusiko tukeutua Tomiin vieläkin enemmän, hän tukeutui tähän jo nyt enemmän kuin koskaan kehenkään.
Tom istui silmiään räpäyttämättä hänen edessään, aivan aloillaan ja täysin valmiina kuulemaan mitä hänellä olisi sanottavana. Komeilla kasvoilla oli tuttu neutraali ja vastaan ottava ilme. Olisi voinut luulla että joku Tomin lailla komea poika olisi käyttänyt ulkomuotoaan hyväksi, mutta ei, tämän luonne oli aivan yhtä hyvä kuin ulkokuori näytti.
”Mi… Penelope ja minä yritimme, tai siis puhuimme ja… En tiedä, se meni vain aivan kauhealla tavalla pieleen”, Percy papatti lopulta ja tunsi punastuvansa koko asian ajattelemisesta. Se oli nöyryyttävää ja raivostuttavaa.
”Penelope oli tyttöystäväsi eikö? Se joka on aina kanssasi erimieltä vallan asioista?” Tom kysyi.
”Kyllä ja nyt olemme erimieltä vielä… no, intiimeistä asioista tai hänestä olen huono”, Percy sanoi ja huitaisi kädellään ilmaa.
”Te siis…”
”Ei! Tai siis… se olisi ollut suunnitelmissamme seuraavana, mutta ilmeisesti Penelope ei pidä siitä miten minä suutelen häntä tai missä pidän käsiäni ja nyt hän uhkaa jättää minut jonkun toisen vuoksi. Se olisi nöyryyttävää!” Percy huudahti posket punakoina niin häpeästä kuin vihastakin ja katsoi Tomia siniset silmät kipinöiden. Harva näki Percyä läheltä niin kiihkeänä, hän peitti tavallisesti niin paljon sitä mitä tunsi. Hänen katseensa suorastaan vaati hänen uutta taikaystäväänsä kertomaan, kuinka väärässä hänen tyttöystävänsä olikaan.
”Miksi sinä edes välität sen naisen mielipiteestä? Olet itsekin sanonut, että päädyitte yhteen koska olosuhteet olivat siihen otolliset”, Tom kysyi.
”Koska veljeni eivät koskaan lopeta, jos saavat tietää tyttöystäväni jättäneeni minut siksi etten osaa suudella!” Percy huusi ja heitti kätensä ilmaan.
”Sinä voit aina jättää hänet ensin”, Tom tokaisi ja nojasi hieman lähemmäs.
”Se ei edelleenkään estä Penelopea kertomasta heikkouksiani eteenpäin”, Percy murahti ja lysähti hieman kasaan.
”Sinulle riittää kyllä vaihtoehtoja, se julkea nainen ei ole ainoa toivosi”, Tom sanoi ja kurotti kädellä nostamaan Percyn pään ylös. Percy räpytteli silmiään hämmentyneenä.
”Hä?”
”Sanon vain, että joku vahvempi rinnallasi pääsisit vielä pitkälle, pidemmälle kuin voit unelmoidakaan”, Tom sanoi ja hymyili leveästi. Percy oli yhä ymmällään, mutta huomasi kyllä, että heidän kasvonsa olivat aivan liian lähellä toisiaan. Hän tunsi punastuvansa rajusti ja nykäisi itsensä taaksepäin.
Tom ei voinut puhua siitä mistä hän luuli tämän puhuvan ja jos puhuikin, se oli aivan liikaa hänelle.
”U- unohdin että minulla oli muodonmuutoksien essee kesken”, Percy sopersi nopeasti ja työnsi itsensä kaikin voimin kirjasta ulos.
…Buthum……Btum…Buthum……Btum…
Hänellä oli kestänyt aikansa hyväksyä tunteensa Tomia kohtaan, hän oli tullut harhaluuloiseksi ja heittänyt kirjansa pois.
Hän oli heittänyt Tomin pois.
Se oli ollut hirveä virhe, hän tiesi sen nyt. Hän ei voisi koskaan heittää Tomia pois sillä tavalla, tämä oli niin lempeä, rakastava ja ymmärtävä sielu. Täydellinen.
Hän oli melkein mennyt sekaisin kun Tomin tuki oli kadonnut hänen rinnaltaan. Hän oli etsinyt ennen kokemattomalla kiihkolla päiväkirjaansa takaisin ja löytänyt sen Harry Potterin tavaroista.
Oli sääli että hänen oli täytynyt alentua varastamaan pikkuveljensä parhaalta ystävältä, mutta Tom oli alun perin hänen. Sitä paitsi, ei ollut mitään mitä hän ei olisi ollut valmis tekemään rakkautensa vuoksi.
”Mi-mihi-mi… rakastan…shh…Tom”, Percy sai kaottua ulos.
”Shh, shh, älä yritä käyttää viimeisiä voimiasi turhaan johonkin sellaiseen, minkä minä jo tiedän rakas”, Tom sanoi huolestuneen oloisena ja painoi sormensa vasten hänen huuliaan.
Percy olisi halunnut naurahtaa kevyesti ja huolettomasti toisen sanoille, mutta hänen kätensä tärisivät lattiaa vasten. Hänen oli niin kylmä. Hän ei tuntenut enää jalkojaan ja tuntui kun hän olisi maannut lasikasan päällä. Hiljaista, tökkivää kipua kunnes se ei enää juuri ole kipua, vaan turtumusta.
Hän olisi halunnut vaihtaa mukavampaan asentoon, mutta hän ei jaksanut pyytää Tomilta sitä. Miksi hän olikaan täällä? Hänen muistissaan oli ollut kevään aikana paljon aukkoja, mutta sen täytyi johtua Tomin mukaan kaikesta siitä ajasta jonka he viettivät yhdessä, sivujen välissä, rakastaen ja rakastellen toisiaan.
Oliko hän muistanut sanoa Tomille, että hän rakasti tätä?
…btum………btutum………btum……tum...
Percy nousi istumaan sängyn laidalle ja oli jo nousemassa pois, kun toisen käsi kurotti ja esti häntä. Polttava väristys levisi Percyn käteen siitä, mihin Tom häntä koski ja hän kääntyi katsomaan vanhempaa poikaa kysyvästi.
Tom makasi lakanoiden keskellä komeana kuin marmori veistos ja silti elävämpänä ja lämpimämpänä kuin yksikään patsas.
”Älä mene vielä”, Tom kuiskasi ja sipaisi pitelemäänsä käsivartta. Percy värähti uudestaan ja olisi mielellään jäänyt toisen luokse, jäänyt vaikka koko loppu elämäkseen, mutta hänen valvojaoppilaan velvollisuutensa kutsuivat.
”Minun täytyy Tom, sinä teidät etten voin jäädä”, Percy sanoi surullisesti ja irrotti itsensä varovasti toisen otteesta. Tom näytti loukkaantuneelta, mikä painoi yhä lisää Percyn sydämessä.
”Entä jos sanoisin, ettei sinun tarvitsisi?” Tom kysyi sitten yllättäen, saaden taas Percyn huomion.
”Mitä sinä tarkoitat?” punapää kysyi kiihkeästi ja ryömi takaisin toisen luokse. Tom makasi yhä kyljellään, katse alas luotuna, silmät hiusten peittäminä.
Kun Tom nosti katseensa ylös, tämän silmissä oli jotain mitä Percy ei ollut ennen nähnyt.
”On keino saada minut ulos tästä kirjasta.”
Percy jähmettyi aloilleen. Oliko Tom juuri sanonut sen mitä hän oli odottanut koko tämän ajan, koko tämän kevään.
Hiljaisuus oli ajaa hänet hulluksi.
”No kerro nyt!” Percy huudahti ja läiskäisi kevyesti toisen hartiaa.
Tom naurahti ja kellahti selälleen, leveillen hänelle suorastaan röyhkeästi.
”Entä jos en?”
Percy nappasi tyynyn ja mäiski sillä toista menemään, kunnes naurava Tom kaappasi sen itsellensä.
”Hyvä on, hyvä on, armoa nyt! Aseet alas niin kerron sinulle.”
Percy mulkaisi yhä hymyilevää rakastajaansa pahasti ja laittoi kätensä puuskaan.
”Mikset ole kertonut tästä minulle aikaisemmin?”
”Koska halusin olla varma, ettet petä ja jätä minua”, Tom kuiskasi ja painoi taas hetkeksi katseensa alas, sulattaen Percyn sydämen.
”Kuinka minä voisin sinulle sellaista tehdä?”
”En tiedä, ymmärrät ehkä sitten kun kerron sinulle kuinka jouduin todella tähän kirjaan”, Tom sanoi ja katsoi häntä vakavana.
”Muistat kai kuinka sain Hagridin kiinni Luihuisen perillisenä?”, tämä kysyi ja Percy nyökkäsi, ”Hän päätti kostaa kiroamalla minut sisälle tähän kirjaan. En tiedä kuinka hän sen teki, mutta hänhän on Luihuisen perillinen, joten ehkä se ei ole niin yllättävää, että hän osaisi jonkin niin vahvan kirouksen”, Tom jatkoi näytellen urheaa. Percy oli varma, että hymy toisen kasvoilla oli juuri niin pakotettu kuin miltä se näytti.
”Miten kirous sitten puretaan?” Percy kysyi. Hän tekisi kaikkensa, että Tomin kirous purkautuisi. Leveä hymy nousi tumman pojan huulille hänen sanojensa myötä.
”On vain yksi keino.”
”No? Miksi sinä yhä pidät minua jännityksessä? Kerro jo”, Percy tinkasi ja yritti hoputtaa toista.
”Sinun täytyy olla varma tästä Percy, me voimme yrittää vain kerran tai jään tänne vangiksi ikuisiksi ajoiksi”, Tom sanoi ja nousi istumaan Pecyä vasta päätä.
”Jos se tarkoittaa sitä että voimme olla yhdessä, teen mitä tahansa”, punapää vannoi ja Tomin hymy leveni.
”Kuten kaikki vanhat kiroukset, myös tämänkin voi purkaa vain rakkaus. Rakastatko sinä Percy minua enemmän kuin mitään mutta?”
”Tietysti! Minä tekisin vuoksesi mitä tahansa!”
Tom kurotti silittämään hänen poskeaan.
”Hyvä, jos teet kuten sanon, voimme olla yhdessä ikuisesti.”
…tum………btutum……tum...
Tom oli pyytänyt häneltä palvelusta. Yhtä asiaa jonka hän saattaisi tehdä tälle, tietenkin hän teki sen. Hän oli niin paljon velkaa Tomille, tämän tuelle hänen perheestään, koulusta, naisista joita hän ei enää koskaan halunnut ja menestyksestä.
Hän yritti vielä hymyillä ylös kasvoihin jotka olivat jo hämärtyneet, mutta hänen kasvonsakin olivat jo kovin jähmeät.
Tom, aina niin huomaavainen ja antelias Tom, kuitenkin huomasi hänen yrityksensä ja kumartui lähemmäs.
Percy nautti tämän lämpimästä hengityksestä ja janosi saada Tomin koko painon viimein päällensä. Tätä hän oli odottanut kuin kuuta nousevaa, tätä he olivat odottaneet. Viimein heistä tulisi tasavertaiset ja he voisivat koskea toisiinsa tässä todellisuudessa kuin oikeat rakastavaiset.
”Kiitos”, kuiskasi Tomin tumma ääni hänen korvaansa ja sekunniksi heidän huulensa painuivat toisiaan vasten.
Percyn korvissa humisi ja hän koki oudon keveyden valtaavan itsensä. Tämän täytyi todella olla sitä rakkautta, sillä jos hän olisi seissyt, hänen jalkansa olisivat pettäneet alta suudelman poltteesta.
Vihdoin hän oli saavuttanut unelmansa, vihdoin he olisivat yhdessä eikä mikään voima voisi heitä erottaa toisistaan. Nyt Tom ja hän olisivat sidottuja toisiinsa ikuisesti.
Hän oli tulessa sisältä, vaikka maailma hänen ympärillään oli niin kovin kylmä. Hänen huuliaan kirveli, rintaansa kivisti ja poltteli ja kuuma paine pyöri hänen vatsassaan. Sieltä se levisi hiljaa, voimauttavana aina vain alemmas.
Hän ei voinut sanoin kuvata tätä tunnetta joka hänen valtasi. Hän oli onnellinen. Hän oli saavuttanut kaiken. Hän…
…oli kauhusta kankea. Hän yritti pysytellä urheana tuijottaessaan vihollistaan vihdoin silmästä silmään. Hän yritti pitää katseensa pois punahiuksisesta hahmosta lattialla, jonka tummahiuksinen poika sanoi olevan Ronin isoveli. Hän ei voinut luovuttaa vielä. Hän ei voinut olla myöhässä.
”Ei ole olemassa hyvää tai pahaa. On vain valtaa ja niitä jotka eivät kehtaa tavoitella sitä.”
Kammion kylmyys hiipi hänen vatsaansa ja sydämen tykytys kiihtyi.
”Minä olen nyt kuolematon, etkä sinä voi enää tehdä mitään pysäyttääksesi minut.”
Oliko hän tavannut tumman pojan muuallakin kuin päiväkirjassa? Se ei yllättäisi häntä, sillä hän oli sosiaalisesti niin kömpelö.
Kirjaimet paloivat ilmasta ikuisesti hänen muistiinsa ja Percy makasi yhä kuolleena kammion lattialla.
”Ma olen Voldemort”
