Nimi: Haaveenohutta
Kirjoittaja: Kuurankukka
Ikäraja: Sallittu
Paritus: Luna/Rolf
Tyylilaji: Haikea, surumielinen draama (ainakin yrittää olla o.o)
Vastuunvapaus: Käyttämäni hahmot ovat Rowlingin, enkä saa niiden lainaamisesta rahaa.
A/N: Huh, Rarekymppini on vihdoin ja viimein täynnä. Ihana haaste näin kerta kaikkiaan, ilman sitä en olisi tätäkään paritusta ikinä kirjoittanut. Haluan kuitenkin omistaa ficin Rennetolle (salaiselle esikuvalleni ja muusalleni), toivottavasti et pety pahasti <3
Haaveenohutta
Kapea ja kalpea usvalaine väistyy Lunan edestä, kun tämä laskeutuu alas kivikkoista rinnettä suoraan Norjanmeren syleilyyn. Hän itse seuraa hitaammin perässä ja seisahtuu toviksi sumun keskelle katselemaan ympärilleen. Aluksi hän näkee vain musteentumman mutta kirkkaan meren, väreet jotka Lunan kosketus saa aikaan sen pinnassa ja harmaat pilvilinnat joista sataa lunta ehkä jo tänään. Valkeat usvakärhämät sulautuvat vähitellen taustalle, kun hän kävelee lähemmäs voidakseen nähdä Lunan. Mutta vain hieman, ei missään nimessä liikaa. Lähellä on iso, litteä kivi jolle hän istahtaa odottamaan – sitä kuinka aika juoksee ohitse ja hetkeä, jolloin Luna palaa hänen luokseen.
Aamun kastevyö tarttuu hänen silmäripsiinsä kiinni, sulautuu tummiin hiuksiin ja kohmettaa kalpeat sormet. Väristys rintakehällä lakkaa ja kipu kaikkoaa. Ehkä se hiipuu talvea odottavaan aamuun, palatakseen myöhemmin takaisin, joka päivä hiukan vahvempana. Ennen pitkää, sitten joskus, se kukistaa hänet kokonaan. Lunan läsnäolo saa aavesäryn helpottumaan, juuri nyt, vaikka mitään kovin konkreettista ei edes tapahdu. Värisevät, raskaat luomet vielä puoliksi suljettuina hän näkee ainoastaan tumman meren varjon ja vaalean hahmon sen luona. Mutta se riittää, tänäänkin.
Luna tutkii, hyörii, etsii, havainnoi ja kutsuu olentoja, joita näkee ainoastaan itse, samalla kun hän tekee hyvin hidasta ja ennenaikaista kuolemaa. Muistot kutsuvat häntä, vetävät kohti pohjaa eikä hän laita vastaan vaan tervehtii niitä kuten vanhaa, kaukaista ystäväänsä, sillä hän turvassa juuri siellä missä on nyt: eivätkä kaikki menneisyyden huokaukset ole ikäviä.
He tapaavat ensimmäisen kerran Ksenofiliuksen järjestämissä juhlissa. Hän on muukalainen kaikkien sodassa toisiinsa tutustuneiden, ja ennen kaikkea siitä selvinneiden keskellä. Hän kantaa kyllä sydänkammioissaan sen muistoa, muttei arpia, niin kuin moni muu ja tuntee siksi lainehtivaa syyllisyyttä. Luna kuitenkin poimii hänet väkijoukon keskeltä, valssaa hitaat askeleet kirkkaankeltaisessa mekossaan ja kysyy, mitä hän parhaillaan tutkii.
Luna näyttää nukkuessaan vuosia nuoremmalta, uni tasoittaa vuosirenkaat silmäkulmista – kuohuva sydänkin lepää. Hän piirtää kolmioita, ympyröitä ja päättymättömyyden merkkejä lämpimään, tuoksuvaan ihonpintaan ja voisi olla siinä tuntikausia. Mutta hänellä ei ole aikaa.
Kuvittelu on Lunan suurimpia lahjoja maailmalle (hänelle). Vuosi vuodelta hän uskaltaa raottaa verhojaan enemmän, nähdä ulottuvuudet Lunan tavoin, vaikka se kuluttaakin voimia. Yleensä olennot, joita Luna löytää vähintään viikoittain, pysyvät liian etäällä hänelle. Tehtyään töitä lukuisia unettomia öitä ja päiviä ja yritettyään vähintään puolet ajasta selvittää pelkojaan, hän lopulta tuntee ne. Koskaan hän ei voi nähdä niitä, mutta yksi aistikokemuskin riittää. Luna tietää aina milloin hän tuntee niiden läsnäolon, ilo kuohahtaa rajusti yli kun hän kuiskaa: ”Niitä on tuolla jalavan luona, eikö niin?”
Heidän häämatkansa kestää yli vuoden. He matkustavat maailman ympäri neljässätoista kuukaudessa ja kaipaavat vain harvoin takaisin Englantiin. Lunalla on ikävä ainoastaan isäänsä, jolle hän lähettää postikortin jokaisesta kaupungista jossa he viipyvät. Kaikkialla on jotain ihmeellistä, mutta Halonginlahti ylittää muut paikat. Hän itse pitää eniten Norjan rannikoista, tai Islannista. Siksi he tulevat usein takaisin: Luna etsimään uusia narskuja ja rikkokirejä, hän viimeistelemään tutkielmaansa ja hengittämään ilmaa, jossa kuolema tai kipu ei värähtele. Tietenkin he tekevät myös yhdessä kaikenlaista – sukeltavat syviin ja kylmiin vesiin, vaeltavat tunturirajalla ja antavat savun tuoksun unohtua pitkiin suortuviin aivan vahingossa.
Toisinaan hän tarttuu kynään ajatukset aivan muualla kuin uusimmissa tilastokäyrissä tai tiedejulkaisuissa vaan ympärillä hitaasti huojuvassa, muussa maailmassa: hänen kätensä piirtää ja maalaa suoraan sen kaiken. Hänellä ei ole synnyinlahjaa taiteeseen vaan tieteeseen, mutta ääriviivoilla voi toisinaan kertoa niin paljon enemmän kuin sanoilla tai edes ilmeillä. Monet kuvista ovat surullisia ja joskus murheellisia, eikä hän halua näyttää sitä kaikkea Lunalle. Tietenkin nainen löytää ne (kaiken muka haudatun) ullakon perukoilta aina kun hän on lähtenyt kotoa asioilleen, ja ainakin yrittää pyyhkiä surun pois kun hän tulee takaisin. Totuutta on vaikea kohdata, sitä että hiekka tiimalasissa hupenee pelottavan nopeasti ja pysäyttämättömästi. Lääke on väriltään mustanpunaista - pistellen luuytimissä asti se kulkee verisuonet ontelot keuhkot ja maksan läpi. Pitkän sinnittelyn jälkeen on pakko ymmärtää, ettei tarkoitus enää siinä vaiheessa ole parantaa, ainoastaan ehkäistä. Talossa on monta viikkoa aivan äänetöntä, he eivät uskalla edes hengittää tosissaan, ilmassa kimpoilee vain en halua menettää sinua. Kunnes Luna saa idean viedä hänet vanhan ystävänsä luokse, joka on nykyään tunnettu parantaja.
Hermione hätkähtää joka kerta sisimmässään, kun katsoo Lunan aviomiestä silmiin. Kasvojen kulmissa on jotain tuttua, ei vain osaa yhdistää kehenkään. Ehkä joku koulusta... Noita on kuullut miehestä paljon, mutta ne ovat vain puheita ja kertomuksia, joita tunnetuista, etevistä henkilöistä kerrotaan eteenpäin. Ennätyskylmä tiistai kymmenen vuotta sodan jälkeen on ensimmäinen kerta, kun he edes tapaavat. Hän on ollut Lunaan liian vähän yhteyksissä, hävettää kun ei ole muistanut tai jaksanut pitää yhteyttä. Rolf. Nimi kuulostaa miellyttävältä ääneen lausuttaessa, silmät ovat pehmeät mutta jotenkin vaitonaiset. Muutaman vuoden vanhempi, ranne on kapea ja siihen on pujotettu Lunan tekemä rannekoru. Kaunis, hän kehuu ja saa esille kevyen hymyn. He puhuvat enemmän Lunasta ja jopa Hermionesta, kuin Rolfista itsestään. Niin tapahtuu harvoin, sillä yleensä Hermionella on taito pysyä asiassa – mutta onneksi uusi tapaaminen sovitaan helposti. Oven loksahdettua ystävällisesti kiinni Hermionen on pakko kurkata käytävään, nähdä kokonaisuus.
Keväällä heidät molemmat kutsutaan Hermionen toimesta Weasleyden luokse juhlimaan naisen syntymäpäivää. Hän ei ole erityislaatuinen, mieleen jäävä potilas, vaan Lunan sulhanen, ystävä. Vieraita on enemmän mitä hän odottaa, naisia ja miehiä on yhteensä melkein viisitoista ja lapset pyörivät kaikkien jaloissa. Hänetkin otetaan lämmöllä vastaan, ja kylmästä itätuulesta huolimatta päivä on kotoisa, täynnään huutoa ja naurua – eikä kukaan ole yksin, sillä jokaisella on joku.
Juhlatunnelma lakaistaan ennenaikaiseen hautaan viimeistään silloin, kun Hermione Weasley kertoo, ettei voi auttaa häntä enempää kuin kukaan muukaan Pyhän Mungon parantajista. Mutta liemeä voidaan ehkä tehostaa, Hermione sanoo: hänellä on Tylypahkan entisen liemimestarin itsekehittelemisiä, mutta täysin toimivia kaavoja tallessa kotonaan. Ne eivät ole julkisesti tunnettuja, koska osa ainesosista on hyvin harvinaisia ja tietyn silmän katsomana liiankin kyseenalaisia. He toteuttavat sen yhdessä, toivo viriää muutamaksi kesäkuukaudeksi huippuunsa, sillä hänen olonsa on oikeasti parempi kuin vuosiin. He matkustelevat taas Lunan kanssa, kirkkaissa ja tuoksuvissa Etelä-Euroopan maissa, juhlistavat vuosipäiväänsä Tokiossa kirsikkapuiden juurilla ja päättävät matkansa tuttuun Halonginlahteen.
Englannin talvi on loppumattoman pitkä ja pimeä, mutta onni hehkuu sen tummansinisissä varjoissa kirkkaasti, kun Luna kesken kynttilöiden sytytyksen sanoo odottavansa lasta. Heidän esikoistaan. He unohtavat hetkeksi hänen kuolemansa ja sen taloon kehräämät murheet, itkevät, nauravat ja suutelevat kuin eivät parempaa tietäisikään. Kohtalo maalaa lämpimiä sävyjään kodin keltaiseen laudoitukseen koko talveksi ja kevääksi, niin pitkäksi aikaa että hän uskoo oikeasti selviytyvänsä. Että kuolema on sittenkin voitettavissa, että kipu on vain vaihe kuten Lunan unettomuuspuuskat raskauden aikana. Elämä on sen ja edellisen vuoden aikana antanut niin paljon, ottamatta lainkaan takaisin.
Hiekansiruissa maistuu katkera veri voimakkaammin kuin koskaan ennen kun hän tuupertuu täysin ilman näkyvää varoitusmerkkiä portaikossa. Se on tullut takaisin, kuinka hän vihaakaan sitä, ettei voi pitää edes itsestään kunnolla huolta ja että on loppujen lopuksi niin mitätön vaikka uskoikin muuta. Jalat pettävät alta taas, uudelleen, jälleen kerran: niin että Lunakin tajuaa sen.
Samassa, ennen kuin hän pääse muistojensa näkymättömässä, mutta hohtavassa ketjussa eteenpäin Luna ilmestyy jostain ja kutsuu häntä hiljaa. Niin se yleensä aina menee. Hän käy läpi kipeimmät ja kalleimmat muistonsa samassa järjestyksessä, Lunakin tietää sen jo. Iholla tuoksuu heikosti kaarna ja sammal, Luna on jossain vaiheessa harhaillut hänen ohitseen, mutta palannut tyhjin käsin ja istuu nyt puoliksi hänen sylissään. Hän nyppää pitkästä, vaaleasta tukasta pois pari neulasta ja jää silittämään hiuksia pariksi minuutiksi.
”Eivät ne ilmestyneet, vaikka ajan ja paikan piti olla oikea”, Luna tuhahtaa olematta kuitenkaan erityisen pettynyt.
”Mutta katso mitä löysin”, hänen vaimonsa pyytää ja kaivaa esille keon siroja, erivärisiä simpukoita.
”Lorcan pitää niistä varmasti”, hän vastaa lempeästi ja tarkastelee yhtä erityisen kaunista yksilöä kämmeniensä välissä. Vasta kun sama tuttu sinisyys (se on kuitenkin erilaista kuin kotona) hiipii silmänurkkaan, he lähtevät kiemurtelevaa polkua pitkin takaisin.
Hänen viimeinen hengenvetonsa on rauhallinen, katkeruus ja viha ovat enää vain puoliksi olemassa. Luna painaa miehensä silmäluomet hellästi kiinni, suutelee niitä ja otsaa, aistii kuinka henki pyörii hetken levottomana hämärässä huoneessa kunnes haihtuu ilta-auringon kultaan avoimesta ikkunasta. Rakkaani.
