Nimi: Maailma taakse jää
Author: Heaven
Genre: Drama/Romance (Angst)
Ikäraja: K-11
Paritus: Remus/Sirius
Varoitukset: Canoninen hahmokuolema
Disclaimer: Hahmot ja maailma kuuluvat J.K. Rowlingille. Musiikki on J.R.R. Tolkienin ja Toni Edelmannin.
Summary:
"Täällä sinä teet päätöksen siitä jatkatko kanssani eteenpäin, vai haluatko jäädä haahuilemaan päämäärättömästi maan pinnalle."A/N: Koska olen iloinen lapsi, päätin tehdä oneshottien sarjan canonhahmokuolemista, jotka ovat olleet minulle tärkeitä/vaikuttavia/yhyy en kestä. Että sillai... Ja tottakai keksin sitten vielä yhdistää tähän Toni Edelmannin säveltämät Lord of the Rings biisit, jotka ovat alunperin Ryhmäteatterin LotRsta 80-luvun lopulta. Joten jokaiseen shottiin tulee linkki josta pääsee kuuntelemaan biisiä, joka on inspiroinut kyseisen tekstin.
Tähän ficciin kuuluva biisi on
Kävelylaulu.
Taistelun äänet ovat soraa ja rappausta, jotka raapivat hänen korvansa verille. Kuoleman huudot, kivun kirkaisut ja tappion viimeiset huokaukset sekoittuvat aalloksi pitämään hänet irrallaan omasta itsestään. Hän on aina pitänyt itseään lempeänä miehenä. Hän on kiltti, hyvä, hän ei ole tehnyt paljoa vahingoittaakseen muita, ellei kyse ole ollut ihmiselämistä. Jos vihaisia ajatuksia ei lasketa, häntä voisi luonnehtia luonnottoman kiltiksi. Harvoin hän nostaa ääntään edes suuttuneena. Vaan tällä verisellä kentällä hän ei ole sama kuin muulloin. Täällä hän käyttää kaiken voimansa tuottaakseen tuhoa, satuttaakseen ihmisiä, jotka eivät eroa hänestä kovinkaan paljoa.
Kun elämässään on kohdannut tarpeeksi kipua, alkaa hahmottaa muiden tuskan uudella tavalla. Henkilökohtaisten menetystensä jälkeen Remus Lupin -ihmissusi, opettaja, rakastaja, ystävä, isä - näkee oman kipunsa vääristyneen vihamiestensä kasvoilla. Empatia on aina ollut hänen vahvuutensa, mutta nyt kirouksia huutaessaan, hän kiroaa myös oman hellämielisyytensä. Sillä sodassa eivät päde samat säännöt kuin oikeassa elämässä. Täällä hetken viipyily, pienin epävarmuus, johtaa osumaan ja jälleen toiseen. Remus ottaa vastaan iskun kuolonsyöjältä, jonka silmissä hän hetki sitten näki kyyneleitä, ja valahtaa polvilleen. Irtokivet uppoutuvat vaatteiden läpi luuhun saakka, eikä mitään ole enää tehtävissä. Hän nostaa katseensa koettaen löytää itsekunnioituksensa, yrittäen näyttää ylväältä varman tuhon edessä. Kasvoton kuolonsyöjä ohjaa taikasauvansa hänen kasvoihinsa ja lausuu loitsunsa.
Eikä kuolema ole niin pelottavaa. Se on vanha ystävä, joka ojentaa kätensä, ja se käsi on lämmin ja pehmeä. Remus leijuu valkeuden keskellä, huojuu välimaastossa sekunnin sadasosan, kunnes hänen jalkansa asettuvat vasten puulattiaa. Hän näkee ympäristönsä, mutta se tuntuu liian hyvältä ollakseen totta. Lämmin tuli räiskyy takassa hänen edessään. Taulut nukkuvat seinillä hänen ympärillään, niiden kuuluukin nukkua, sillä täällä niillä ei ole sanottavaa. Korkeasta ikkunasta näkyy yötaivas, mutta mitään merkkejä ympäristön todellisuudesta se ei paljasta. Remus valitsee pehmeimmän nojatuolin istuen siihen, ja tuoli tuntuu juuri niin hyvältä kuin hän muisti. Hän on nukahtanut tähän pystyasentoon kaikkina niinä öinä, kun hän unohtui lukemaan kirjaa, joka oli liian mielenkiintoinen käsistä laskettavaksi. Aamulla hän heräsi peiton alta, jonka joku hänen ystävistään oli tuonut häntä lämmittämään, kun takan tuli oli jo hiipunut. Yleensä se "joku" oli Sirius.
"Lempituolisi. Totta kai sinä istuit siihen. Ajattelin hetken vallata sen ennen kuin sinä ehdit tänne, mutta päätin olla kiltti." Sirius istuu sohvalla Remuksen vieressä ja virnistää ilkikurisesti. Tämä Sirius ei ole se vankilan kuluttama varjo, joka asui viimeiset vuotensa vainottuna karkurina, vaan Remuksen Sirius. Se mies, jonka hän muistaa nuoruusvuosiltaan. Sirius näyttää siltä miltä hän näytti, kun hän oli kaksikymmentä. Ja katsoessaan käsiään, Remus huomaa, että osa hänen arvistaan ja rypyistään puuttuu. "Sinä arvatenkin haluat heti miljoona vastausta, mutta anna minun ensin sanoa tämä: on todella mahtavaa nähdä sinua Kuutamo."
"Ja olen iloinen nähdessäni sinut. Tämä vain ei ole mahdollista. Nukunko minä? Vai onko tämä jonkin sortin kuumehoure? Luulin kuolleeni?" Remus ottaa kiinni Siriuksen kädestä, joka lepää sohvan käsinojalla.
Tummatukkaisen miehen hymy sulaa pehmeämmäksi. "Luulit oikein. Tämä on rajamaa, tai jotain sinne päin." Sirius heilauttaa vapaata kättään osoittaen ympäristöään. "Täällä sinä teet päätöksen siitä jatkatko kanssani eteenpäin, vai haluatko jäädä haahuilemaan päämäärättömästi maan pinnalle."
"Sinun kanssasi?" Remus kohottaa kulmaansa varoen.
"Minun kanssani. Miltä tämä paikka muuten näyttää sinusta? Yritämme Jamesin kanssa tehdä tutkimusta siitä, millaisia paikkoja ihmiset valitsevat”, Sirius selittää ja tutkii kiinnostuneena ympäristöään.
"Minä jatkan eteenpäin."
Sirius jatkaa selitystään välittämättä Remuksen sanoista. ”Kuinka paljon heidän taustansa vaikuttaa tilan ulkonäköön, ja voimmeko me virallisesti kuolleet vaikuttaa tilaan jotenkin. Kauhean monet eivät vain halua puhua tästä, emmekä me ole saaneet montaa mahdollisuutta tulla tänne itse."
"Sirius?" Remus hymyilee.
"Mitä?" Katse kääntyy nopeasti kohti ihmissutta punaisessa upottavassa nojatuolissa.
"Minä jatkan eteenpäin. Sinun kanssasi."
Pidempi mies pomppaa pystyyn sohvalta, ja hänen äänessään on naurua, kun hän puhuu. "Loistavaa. Ehdin jo hetken pelätä. Ajattelin vain, että jos olisit halunnut jäädä Harryn tueksi, tai vahtimaan poikaasi. Olet ollut kiireinen vaimosi kanssa. Lapsi! Meidän Kuutamomme on isä! Harmi, etten päässyt toista kertaa kummisedäksi." Katkeruutta Siriuksen äänessä ei kuule, jollei ole Remus.
Remus nousee omalta paikaltaan ja kävelee Siriuksen eteen. Hän ottaa kiinni huitovista käsistä, jotka ilmaisevat tunteita yhtä paljon kuin Siriuksen kasvoille piirtyvät ilmeet. Liikkeen pysähdyttyä vaalea mies irrottaa kätensä toisen ranteista ja kietoo ne vuorostaan kaulan ympärille vetäen Siriuksen tiukkaan halaukseen. "Teddy pärjää kyllä ilman minuakin, hänellä on sitä paitsi Harry apunaan. Sinusta en ole niin varma"
"Väitätkö, etten pärjää omillani?" Kädet kulkevat Remuksen alaselälle.
"En, vaan, että et pärjää ilman minua." Hän tuntee poskellaan Siriuksen pulssin, kun hänen leukansa painautuu vasten olkapäätä.
Sirius hymähtää. "Ehkä tuossa on jotain todenmukaista."
He vetäytyvät erilleen hitaasti, mutta tilaa he eivät jätä väliinsä jalkaa enempää. "Mitä nyt sitten tapahtuu?"
"No, jos haluaisit jäädä kummitukseksi, silloin sinun pitäisi poistua tästä tilasta. Mutta koska säälit minua ja aiot jäädä, meidän olisi tavallaan mentävä kotiin, kai? Tämä on hieman hämärää." Sirius sukii hiuksiaan taakse epävarmuuttaan peittäen.
"Tule sitten." Remus ojentaa kätensä, jotta toinen tarttuu siihen. "Minä tiedän minne me olemme menossa."
Lämpimästi hymyillen Sirius ottaa kiinni hänen kädestään, ja Remus lähtee johtamaan häntä kohti portaikkoa. Vaan tumman miehen uteliaisuus on kyltymätön, joten hän kysyy: "Missä me siis sinusta olemme?"
"Rohkelikkojen oleskeluhuoneessa."
"Aa… Jos niin sanot. Itse asiassa hyvin ennalta-arvattavaa. Missä muuallakaan tuntisit olosi kotoisaksi, ja täältähän kaikki meidän seikkailumme ovat alkaneet." Sirius iskee silmää, eikä Remus yritä estää naurahdustaan. "Mihin me nyt sitten menemme?" Portaat nousevat, mutta Sirius ei näytä huomaavan.
"Poikien maakusaleihin."
Sirius vie vapaan kätensä rinnalleen ja henkäisee dramaattisesti. "Kuutamo! Yritätkö sinä vihjailla jotakin? Aiotko käyttää minua viatonta poikaparkaa hyväksesi?"
Ja jos hänen naurunsa on joskus ollut vapautunutta, se ei ole mitään verrattuna tähän tunteeseen, joka rymistelee tiensä ulos Remuksen keuhkoista. "Sinä et ole viatonta nähnytkään, rakas Anturajalka. Enkä minä mitään vihjaile, vaan sanon suoraan, että aion kaataa sinut lähimmälle sängylle."
Siriuksen silmät laajenevat hetkeksi, mutta sitten hän painaa Remuksen käden huulilleen. "Aletaan mennä sitten." Ja hän vetää Remuksen juoksuun viilettäen viimeiset portaat ylös. Makuusalin ovella hän pysähtyy ja antaa toisen kääntää kahvaa. Remus katsoo valkeuteen oven tuolla puolen, ja yhdessä he astuvat paikkaan, jota he molemmat voivat kutsua kodiksi.
Liedessä hehkuu tulen puna
katon alla on vuode sijattuna
Toki uupumus ei jalkoja paina
joka nurkan takana kohtaamme aina
Yhä uudet kivet ja uudet puut
joita ei ole nähneet ketkään muut
Puu, kukka, ruoho ja lehti jo maahan ehti
jo maahan ehti
Kivet kukkulat taivaan alla ohi kiiruhtamalla ohi
kiiruhtamalla
Yhä nurkan takana jossain lie
jokin salainen portti tai uusi tie
ja vaikka ne tänään jäävät taa
voimme huomenna takaisin taivaltaa
ja kulkea piilopolkuja näin
aurinkoa ja kuuta päin
Oratuomet, kuusamat, haavat jo mennä saavat
jo mennä saavat
Vedet, hiekka, notkelma, suo hyvästelemme nuo
hyvästelemme nuo
Koti takana maailma edessä on
ja polkuja määrä on lukematon
Läpi varjojen laitaan pimeän
kunnes näemme tähtien syttyvän
Ja silloin maailma taakse jää
kotiin vuoteeseen matkamme ennättää
Utu, hämärä, varjot syvät pois hälventyvät
pois hälventyvät
Tuli, lamppu, liha ja leipä, uni, odota eipä uni
odota eipä
