Otsikko: Epävireisistä sieluista
Fandom: Death Note
Kirjoittaja: Mightyena
Genre: Ööömm kumarran yleisjumalaani draamaa. Darkfic ehkä?
Ikäraja: K-11
Päähenkilöt: L & Light
Disclaimer: DN ei ole minun omaisuuttani enkä myöskään ansaitse tällä rahaa.
Summary: Vaikka se tuottaisikin minulle suurta surua ja tekisi henkilökohtaisesta elämästäni vaikeaa.A/N: Myönnän Wikipedian avustuksen pariin ensimmäiseen virkkeeseen. Tämä sijoittuu siihen kohtaan, kun L pitelee Death Notea käsissään helikopterissa. Olen ihan varma, ettei se tyyppi ole täydellisesti oikeuden puolustaja. En nyt sitten tiedä, sainko ajatukseni toteutettua niin, että se olisi kovin IC (L PoV on siis tässä). Tämä on tajunnanvirtaa (= epäyhtenäisyys) ja yyh, kun lopetus oli yhtä tuskaa enkä kamalasti saanut sanojakaan aikaiseksi. Mutta mutta, toivottavasti pidätte. :3
* * * * * * * * * * * * * * * * * * * * *
Epävireisistä sieluista
Univaje haittaa ihmisen toimintakykyä. Riittävä uni on sellainen määrä unta, joka takaa optimaalisen toimintakyvyn seuraavana päivänä.
Hah. Ei koske minua. Myönnettäköön, että minäkin näen toisinaan unia - todellisuus pyörii ympäri, samoin numerot, kirjaimet, nimet, kasvot, enkä suostu sietämään sitä. Yleensä näen kaiken teräväpiirtona, ne utuiset kuvat ovat mielen niskoittelua isäntäänsä vastaan (luulin jo opettaneeni sen tavoille, valoin jo raudasta panssarin, niin minä tein).
Myönnettäköön sekin, että unessani näen aina sinut hymyilemässä omahyväisesti ja nauramassa sillä tavalla, jonka vain minä tiedän kaikin puolin vääräksi, ja silmäsi sinkoavat niitä kipinöitä,
minä haluan vain tarttua kurkkuusi kiinni
ja PURISTAA -
sillä tuo musiikki on epävireistä rumista sieluista.
Herään aina samasta istuma-asennosta, johon nukahdinkin, enkä ole aikoihin tuntenut niin suloista mielenrauhaa.
Nyt kun istun tässä potentiaalisesti maailman mahtavin murha-ase kädessäni, on varsin mielenkiintoista pohtia, olisiko minusta siihen oikeasti. Tiedän, että olen oikeassa, ja ihmiskunnalle tekemäni palvelus olisi juuri sitä, mitä minulta pyydetäänkin. Tämä vihko... Vähintään yksi henki, jotta voin olla varma, siten en rikkoisi mitään periaatteistani.
Jos sorrun kirjoittamaan, monta jäisi jäljelle?
Viisi? Montako niitä nyt oli? Kaikista ei ole edes minulle hyötyä. Yksi, kuusi, onko sillä niin paljon väliä? Harmillista, kyllä, mutta tästä maailmasta tulisi harmittomampi.
Tämä vihkonen, toimiikohan se, jos repäisen palan irti? Nyt, huomaamattomasti, tieteen nimissä, ikuisesti, peruuttamattomasti, oikeuden nimissä. Mutta voi, olenpa minä naiivi. Seitsemän vähintään, vaikka se tuottaisikin minulle suurta surua ja tekisi henkilökohtaisesta elämästäni vaikeaa.
"Onko se totta, Ryuzaki?" ääni kysyy ja kädet riistävät minulta voimani ennen kuin ehdin vastustella. Voiko kukaan elää itsensä kanssa, jos vie tuolta ihmisenkuvatukselta hengen? Se toimii rumasti, se ajattelee säälittäviä, mutta en ole koskaan tavannut ketään, joka olisi enemmän arvoiseni.
Kun katson seuraavan kerran peiliin, joudun tekemään korjauksen: kahdeksan. Kieltämättä kauniimpi luku kuin seitsemän, mutta sitä en halua. Vaikka haluaisin kirjoittaa, nyt alkaa olla liian myöhäistä. Voitan tämän rehdisti. Tai häviän, ja näen ikuisesti vain mustuutta, janoankin jo taukoa nimien tekemiin voltteihin vääristyneen todellisuuteni sisällä. Juurikin nimien, vaikka hädin tuskin muistan omaani,
en muista edes omaani!Ja minulla on oikeastaan toinenkin syy siihen, miksi olen sietänyt univajetta tänne asti: riivaat minua paljon hellemmin silloin, kun pysyn hereillä. Koska joutuessamme sietämään toistemme läsnäoloa, kumpaakaan ei oikeasti naurata. Ei kauniisti, koska sielumme ovat siihen liian rumia, eikä epävireisesti, koska tämä näytös lähestyy jo loppuaan.