Ikäraja: S
Tyylilaji: Draama
Paritus: Rose/Tentoo, lisäksi hahmona vilahtaa Peter Tyler
A/N: Kuka sanoi, ettei marraskuussa muka ficcailla? No, koska tänään ollaan saatu 50-vuotisspesiaalin toinenkin traileri, halusin sen kunniaksi kirjoittaa jotain kivaa. Minulla ei kuitenkaan aluksi ollut mitään ideaa, kunnes menin towritepromts.tumblr.comiin ja otin toisen, joka kuului näin:
The sign above him read: ’The Last One’. En täysin noudattanut tätä, mutta idea lähti siitä. Teksti tuotettu tässä melkein kahden tunnin sisällä täydessä tajunnanvirrassa, joten anteeksi jo etukäteen (syytetään myös kellonaikaa eiks nii?). Toivottavasti tämä kuitenkin jotakuta onnistuu ilahduttamaan!
Viimeinen
Rose ei ollut koskaan käynyt Torchwoodin siinä osassa. Siellä oli viileämpää kuin normaalisti, pimeämpää ja niinkin hölmöä kuin se oli kuvitella karmivampaa. Ei Torchwood mikään karmiva paikka normaalisti ollut, se oli lämminhenkinen, joskin kiireinen paikka, jonka kahvitilasta löytyi aina joku juttukaveriksi, kun paperityöt alkoivat puuduttaa eikä kenttätyölle ollut tarvetta.
Siihen siipeen ei kai olisi hänellä ollut edes lupaa mennä, mutta hänen oli onnistunut livahtamaan erään salaperäisen miehen jäljessä sisään käytävään. Rosella ei ollut aavistustakaan, minkä tähden hän oli sinne ylipäätään lähtenyt, kai se oli seikkailuvietti, joka oli kiidättänyt hänet alkujaan suoraan Tohtorin matkaan. Sellaisen valinnan tehtyä oli vaikeaa kääntyä takaisin, ja Rose arveli tämän valinnan olevan samanlainen.
Käytävä tuntui loputtomalta, oli vain ovia toisensa perään, ovia joita Rosea ei kiinnostanut avata.
Hölynpölynurkka,
Illuusioteltta,
Luodin reikä ja niin edelleen. Ne kaikki kuulostivat kummallisilta mutteivät saaneet naisen intoa syttymään.
Kunnes hän saapui viimeiselle ovelle. Kirjaimellisesti, sillä oven yläpuolella luki
Viimeinen. Ovi oli synkeän musta, mutta se ei näyttänyt olevan metallia eikä puuta. Kun Rose vei kätensä lähemmäksi koskettaakseen sitä, hän tunsi epämiellyttävää kihelmöintiä, kuin miljoona sähköiskua olisi livahtanut hänen sormiensa ihon alle. Ovi oli kuin sankkaa savua, mustaa savua, jota käytettiin erikoistehosteena elokuvissa.
Miksi sen nimi oli Viimeinen? Rose etsi katseellaan ovennuppia tai salpaa, ihan mitä tahansa, mutta ovessa ei ollut mitään. Olikohan se sittenkään edes ovi? Hän henkäisi syvään kätensä hipaistessa farkuissa roikkuvaa asetta, kunnes kohotti toisen kätensä työntäen sen aivan lähelle. Sähköiskut voimistuivat kuin hätääntyneet linnut, jotka eivät löytäneet tietään ulos huoneesta.
”Hei?” miehen ääni herätti Rosen. Hienoa, tämä oli huomannut eksyneen! Rose ei kääntynyt, astui vain eteenpäin. Tennarin kärki peittyi sumuun.
”Älä mene sinne!”
Rosen tapoihin ei kuulunut käskyjen totteleminen, joten hän astui toisen askeleen, kolmannen. Sähköiskut valtasivat hänen kehonsa, ja sen neljännen askeleen jälkeen tuntemus laantui. Rose oli päässyt toiselle puolelle. Katsoessaan taakseen hän näki vain metallinharmaan seinän. Ei kai
viimeinen voinut tarkoittaa oikeasti viimeistä? Seinä oli kylmä ja ärsyttävän sileä ikään kuin vakuuttaakseen, että kaikki oli hyvin. Mutta kun ei ollut.
”Ei! Ei tämä näin voi mennä, ei!” Rose kiljui ja hakkasi seinää, joka ei suostunut päästämään edes ääntä. Olipa typerä.
”Rose?” kysyi tutulta kuulostava ääni, ja Rose kääntyi ympäri painautuen seinää vasten. Peter, hänen kuollut isänsä. Vasta nyt hän ymmärsi tarkastella huonetta, se vaikutti eräänlaiselta välitilalta, vastakkaisessa seinässä oli raollaan oleva ovi, josta tulvi valoa. Välitilassa oli kyllä valkeat sohvat ja pieni baarikaappi, mutta siitä oli selvästi tarkoitus jatkaa eteenpäin. Eteenpäin?
”En uskonut sinun aikasi tulevan niin nopeasti. Ajattelin saavani ensin äitisi, sitten sinut”, mies jatkoi astellen lähemmäs.
”Isä, minä… ei minun aikani ole… vielä. En minä ole kuollut”, Rose huoahti.
”Minä vain avasin väärän oven.”
”Älä pelkää, ei se satu. Kuolema on lempeä. Tartu vain minua kädestä ja voimme jatkaa matkaa yhdessä. Sinun ei tarvitse käydä sitä yksin.”
Rose veti syvään henkeä. Ehkä isä oli oikeassa, ehkä hänen kuuluikin mennä. Ehkä hänen oli aika. Mutta kuinka hän voisi hylätä kaiken? Tohtorin, Torchwoodin, äitinsä, pienen Tonyn? Hän ei ollut vielä edes kuollut.
”Rose”, Peter sanoi kuulostaen nyt yllättyneeltä.
”Sinä et olekaan… ei, sinä et todella ole kuollut. Sinun sielusi ei ole vielä erkaantunut.”
”Sitä minä yritin selittää”, Rose vastasi, ja samassa Peter sieppasi hänet halaukseensa. He pyörivät ympyrää, ja Rose ajatteli, kuinka vahva toinen olikaan sieluksi.
”Sinustahan on kasvanut kaunis nainen”, Peter hymyili astuessaan loitommaksi.
”Tulehan, haluan kuulla, mitä teille kuuluu.”
Rose seurasi isäänsä sohville. Hänestä olisi ehkä pitänyt tuntua hassulta se, kuinka hän keskusteli kuolleen isänsä kanssa seuraavan tunnin ajan (ainakin pitkältä se aika tuntui, vaikkei välitilassa aika käynytkään). Oli liian paljon selitettävää, mutta heillä olisi myöhemmin enemmän aikaa, sillä Rose oli varma, että kohta häntä tultaisiin hakemaan. Ja vaikka Rose tunsi olonsa kovin iloiseksi kuullessaan, että Peter oli täysin onnellinen rajan toisella puolen, kohtaaminen teki hänet myös levottomaksi. Miksei kukaan tullutkaan?
Lopulta huudahdus, jota Rose oli jo odottanut, kantautui seinien takaa. Sen tulosuuntaa oli mahdotonta määrittää, sillä ääni kaikui huoneessa holtittomasti. Rose nousi ylös ja huusi takaisin.
”Odota! Yritän raottaa tätä ovea!” Tohtori huudahti.
”Tohtori?” Peter kysyi, ja Rose nyökkäsi hymyillen. Hän oli puhunut Tohtorista omasta mielestään aivan liian paljon ja silti turhan vähän.
Rose yritti pitää silmällä jokaista seinää, mihin vain sattuisi tulemaan halkeama. Ja kun sellainen lopulta tuli, ääni vihloi korvia niin että Rose pelkäsi tärykalvonsa räjähtävän. Sitä ovea ei selvästikään olisi koskaan saanut raottaa. Hän painoi sormensa pienen pieneen halkeamaan, joka ei avannut oikeastaan vielä mitään. Lyhyet kynnetkään eivät päässeet työntymään siihen.
”Rose, minun on mentävä. On liian vaarallista olla täällä, kun tuo ovi avataan”, Peter sanoi ja halasi Rosea viimeisen kerran. Rose olisi halunnut toisen kohtaavan Tohtorin, mutta kuten Peter muistutti, heillä olisi aikaa myöhemminkin. Niinpä hän katsoi kaihoisasti, kuinka mies astui tuonpuoleiseen ja sulki oven kiinni perässään. He näkisivät vielä, onneksi hän tiesi sen nyt.
Rako suureni hämmentävää vauhtia, kun tuonpuoleisen ovi oli painunut kiinni. Rose ei tiennyt, mistä huoneen valo nyt tuli, koska siellä ei ollut lamppuja eikä liioin kynttilöitäkään. Valo vain yksinkertaisesti oli olemassa. Eihän välitilassa tarvinnut tehdä eroa valolle tai varjolle, kuolleet eivät niitä kaivanneet. Juova muuttui halkeilevammaksi, kunnes rako oli erotettavissa. Rose huomasi sinisen loisteen raon toisella puolen ja ojensi kättään.
”Juuri niin, tartu käteeni!” Tohtorin ääni kantautui Rosen korviin. Empimättä Rose työnsi kätensä raosta ja löysi juuri sen turvallisen suuren ja lämpimän kämmenen, jota oli kaivannutkin. Kipu tulvi hänen ranteeseen ja kiiri siitä ylemmäs kohti käsivartta, mutta Rosen ote ei edes värähtänyt. Tunne ei ollut mitään verrattuna aikaisempaan, kun hän oli välitilaan astellut, se oli paljon tuskallisempaa, tykyttävämpää.
”Tämä voi sattua, sillä minun täytyy vetää sinut ulos sieltä. Lävitse rajan, jota olisi tarkoitus ylittää vain yhdensuuntaisesti. Toivon, että ovi päättää tehdä poikkeuksen.”
Rose nyökkäsi alahuultaan purren, vaikkei Tohtori voinutkaan sitä nähdä. Hän vain tiukensi otettaan miehen ranteen ympäriltä, jotta toinen ymmärtäisi hänen olevan valmis. Rose valmistautui huutamaan, kun Tohtori nykäisi ensimmäisen kerran, mutta päätyi lopulta vain kiljaisemaan lyhyesti törmätessään toiseen. Välittömästi käsivarret kietoutuivat Tohtorin ympärille, ja tämän piti raahata Rose kauemmaksi voidakseen halata. Rose ei ollut edes huomannut, että häntä oli alkanut itkettää, mutta huomasi yksinäisen suolaisen pisaran vierivän poskipäälleen. Hän pyyhkäisi sen Tohtorin paitaan.
”Kaikki hyvin, ei mitään hätää”, Tohtori kuiskaili samalla äänellä kuin oli kauan sitten laulanut hänelle tuutulauluja Tardisin makuuhuoneessa, kun koti-ikävä otti vallan.
”Tiedän”, Rose hymyili vasten Tohtorin rintakehää, ja nolostuneena punastellen hän lähti astelemaan toisen vierellä ulos käytävältä. Hän tiesi, että saisi kuulla kunniansa moisesta typerästä uhkarohkeudesta, mutta sillä hetkellä asia ei huolettanut häntä. Kaikki, mikä Roselle merkitsi, oli tieto siitä, ettei astuminen toiselle puolelle ollutkaan ollut hänen viimeinen tekonsa.