Title: Tarpeettomat
Author: Zacharias
Rating: K11
Fandom: Les Misérables
Pairing: Courfeyrac/Jehan
Genre: romance (fluffy) + angst
Summary:
Jehanin poskipäät ovat yhtä valkeat ja sileät kuin posliinikupin pinta. Courfeyrac on se, joka saa ne muuttumaan hennon vaaleanpunaisiksi kutitellessaan toista vaivihkaa hattunsa sulalla kiusoitellakseen, ollakseen vain oma itsensä.
A/N: Pohjautuu aika vahvasti kirjaan, mutta eiköhän siellä jotain viittauksia musikaalimaailmaankin ole. Ehkä tämä fandom on nyt hieman tunnetumpi kuin aikaisemmin, niin uskallan jopa postata yhden pöytälaatikostani päivänvaloon! OTP ja niin edelleen.
Tarpeettomat
Kaikki tietävät, että Jehan on runosielu. Hän kävelee pitkin teitä ja istuu kahvilassa sormet musteesta suttaantuneina. Ei ole olemassa sellaista yksityiskohtaa tai asiaa, josta Jehan ei saisi kaunista vain parilla virkkeellä. Siinä missä muut kiroavat Grantairen viinapullot täältä ikuisuuteen, muotoilee Jehan sen pölyisestä olemuksesta metaforan ja muuttaa merkityksen kokonaan. Se on hänen tapansa, ja sitä kaikkea kaunista rakastava Courfeyrac ihailee.
Courfeyrac katselee sivusta hiljaa, miten Jehanin kulmat kurtistuvat tämän ajatellessa. Miten nuoren miehen vaaleat ja takkuiset hiukset ovat hillitysti letitetty niskaan, miten hän on taittanut yhden puutarhansa kukista ja pujottanut sen napinläpeensä. Ja miten välillä hän kohottaa keskittyneen katseensa paperistaan Enjolrakseen, joka paasaa täyttä vauhtia kahvilan edustalla. Se on Courfeyracista ihmeellistä. Se, että Jehan edustaa kaikkea hyvää ja viatonta mitä maailmassa on enää jäljellä, mutta samaan aikaan tämä suhtautuu vakavasti sellaisiin hupsutuksiin kuin Enjolras. Ehkä se on vain tasapainottaakseen miehen sielunmaisemaa.
Kaikki tietävät, että Courfeyrac on sarjahurmaaja. Hän kävelee pitkin teitä ja istuu kahvilassa vieno virne kasvoillaan, joka alati etsii uutta uhria. Tai eivät ne uhreiksi itseään tunnustaisi, sillä jokainen tiesi mihin ryhtyi. Courfeyrac hymyilee ja koko maailma lankeaa hänen jalkojensa juureen. Monet kuvailisivat häntä hieman kevytkenkäiseksi, mutta yhtä lailla rakastettavaksi persoonaksi. Jehanin mielestä toinen on vain jälkimmäistä.
Istuessaan aivan likellä Courfeyracia, huomaa nuori mies aina kirjoittavansa mitä pumpulimaisempia tekstejä. Jehanin poskipäät ovat yhtä valkeat ja sileät kuin posliinikupin pinta. Courfeyrac on se, joka saa ne muuttumaan hennon vaaleanpunaisiksi kutitellessaan toista vaivihkaa hattunsa sulalla kiusoitellakseen, ollakseen vain oma itsensä. Yleensä koko touhu keskeytyy ennen aikojaan, kun puheensorinasta häiriintynyt Enjolras huutaa tuimasti ja hiljentää kaksikon. Courfeyrac kuiskaa jotain Jehanin korvaan ja toinen naurahtaa hiljaa. Combeferre tarkkailee heitä tietäväisenä, vaikka ei pystykään muuta kuin arvailemaan. Kotona Marius kyselee Courfeyracilta, mutta toinen pudistelee päätänsä ja sulkeutuu huoneeseensa taas uuden naisen kanssa. Ja niin sama jatkuu päivästä toiseen, eikä niin Courfeyrac kuin Jehankaan tunne tarvetta muuttaa mitään.
-
Kun saapuu päivä, jona
les amis de l'abcn on määrä jäädä historiaan, kirjoittaa Jehan viimeisen sonettinsa. Se alkaa C-kirjaimella ja hän taittelee sen huolellisesti risaisen takkinsa taskuun. Hän kävelee ulos asunnostaan suoraa Pariisin kaduille ja hymyilee itsekseen. Jehan ei pelkää, vaikka ehkä hänen pitäisi. On niin monta syytä, miksi hänen kannattaisi perääntyä. Olla menemättä mukaan barrikadeille ja yhdeksi kasvoksi sadasta. Jehan vain haluaa uskoa mahdollisuuteen uudesta maailmasta. Se kun on yhtä kaunis kuin hänen runonsa.
Courfeyracin kasvot kirkastuvat entisestään, kun Jehan saapuu aukiolle. Edes vakavimman hetken koittaessa hän ei jaksa lannistua. Courfeyracin vaatteet ovat uudet ja saappaat kiillotetut. Jos hän kuolee, hän kuolee yhtä upeana kuin on elänyt. Hän seisoo tismalleen vastapäätä Jehania, niin että vallattavaksi aiottu hauta-arkkukuljetus jää heidän väliinsä. Miehen harmaat silmät loistavat auringonvalossa ja Jehanin tekee mieli ottaa mustekynä ja -pullo esiin kirjoittaakseen niistä. Hän ei jaksa muistaa, että seisoo vallankumouksen kynnyksellä, eikä vallankumoukseen pidä liittää runoutta. Se kun vesittäisi aikomuksen.
Pian Enjolras jo näyttää merkin ja vapaustaistelu voi alkaa.
-
Se päättyy yhtä nopeasti kuin päivät. Kiväärit laulavat takana, raastavat korvia liian korkeilla nuoteillaan. Courfeyrac kiertää sormensa vaistonvaraisesti Jehanin ranteen ympärille ja juoksee maantien pöllytessä heidän jalkojensa alla. Sodassa ja rakkaudessa mikään ei ole korkea-arvoista, mikään ei säily loppuun saakka samanlaisena. Ei mikään muu kuin he kaksi. Vielä tietäessään, että kuolema jahtaa heitä takaa, he pitävät sanattomasta sopimuksesta kiinni. Katsovat tutkien, ihailevat riittävän kaukaa ja seisovat likellä toisiaan. Jehanin napinlävessä on yhä kukka hänen puutarhastaan. Courfeyrac kuiskaa metelin yli tämän korvaan rohkaisevia sanoja. Ja sitten he molemmat hymyilevät toisilleen, vaikka paikka ja aika ovat aivan vääriä.
Pian kaikuvat tykinkuulien äänet ja Courfeyrac kompastuu Jehanin käden irrotessa omastaan. Takinsauma repeää hihansuusta, mutta sillä ei ole mitään merkitystä. Jehania ei näy missään kun pöly laskeutuu. Feuilly repii hämmentyneen Courfeyracin barrikadin taakse suojaan. Jehanin viimeinen sonetti on puristunut tiukasti Courfeyracin nyrkin sisälle ja hänen koko maailmansa hajonnut palasiksi. Niin pieniksi, että se purkaa sopimuksen osiin.
Courfeyrac huutaa Jehanin nimeä, juoksee haavoittuneiden luokse ja hapuilee hämärässä. Hän uskoo, että jos vain näkee Jehanin kuvan mielessään selvänä on toinen kunnossa ja pian taas hänen luonaan. Courfeyrac hengitys tiivistyen käy läpi kuolleet samalla, kun laskee ajatuksissaan Jehanin vaaleita hiussuortuvia. Nuori mies puree huultaan ja suoristaa punertavaa takkiaan. Hän ei halua näyttää yhtään huonommalta, kun Jehan löytyy. Jos hän löytyy.
Jostain kuuluu huutoa, jonka Courfeyrac tunnistaa heti Jehanin ääneksi. Vakaaksi ja varmaksi, joka haaveellisina sointuina vakuuttaa kenet tahansa.
"Eläköön Ranska! Eläköön tulevaisuus!"
Ja sitten vaimean laukauksen, joka päättää Jehanin elämän.
Courfeyracin vuoro saapuu vasta useita tunteja myöhemmin. Hän seisoo valkenevassa aamussa ja katselee kauas jo hieman repsottavalta barrikadilta. Courfeyrac ei itke, ei muistele Jehania. Hän hymyilee tapansa mukaan ja yrittää löytää toisen kaukaisuudesta. Istumassa ruusuposkisena ja korvantaustat musteessa kynän jäljiltä. Kirjoittamassa runoja siitä, miten kauniilta Jolyn lääkepurkit näyttävät. Se ei ole muisto, se on totuus. Sillä jos hyvät ihmiset pääsevät taivaaseen, on Jehan jo siellä. Courfeyrac on asiasta varma.
Hän asettaa Jehanin runon visusti rintaansa vasten ja sulkee silmänsä. Ilmoille kaikuvat kahdeksan luotia, joista viides ja seitsemäs osuvat Courfeyraciin. Hän kaatuu kuvitellessaan, miten painaa huulensa Jehanin otsalle ja miten toinen punastuu. Eikä heistä kumpikaan tunne tarvetta muuttaa mitään itsessään. Kaiken kaikkiaan; Onhan Jehan
hänen Jehaninsa.