Tekijä: Haruka
Otsikko: Vuokralainen, muukalainen
Paritus: Silja/ Nemo
Genre: Draama, romance, het, oneshot
Ikäraja: K-11
Varoitukset: Mainintana viininjuonti, ainakin yksi kirosana ja seksiä.
Vastuunvapaus: Runo ”Taottu sydän” kuuluu Saima Harmajalle, kaikki muu minulle. Älkää viekö!
Yhteenveto: ”Pianon sävelet kietoutuvat toistensa lomaan niin kuin Nemo kietoutuu, takertuu Siljaan heidän viettäessään yöt kapealla sängyllä lämpimän peiton alla...”
Haasteet: Albumihaaste #3 (Löysäläisen laulu), Originaali10 #2
A/N: Sain potkittua itseäni viimein kirjoittamaan jatkoa Nemon ja Siljan tarinalle. Mun olisi tarkoitus kirjoittaa ”Kulmahampaista” tänä keväänä mun esikoisromaanini eli tavoitteet ovat melko korkealla. Tämän on tarkoitus muodostaa myös hieman kuvaa Olavi Uusivirran kappaleesta "Löysäläisen laulu", jonka pohjalta oli helvetin vaikeaa kirjoittaa mitään tämän järkevämpää. Mutta tykkään kyseisestä kappaleesta ja toivon, että tämä kykenee tavoittamaan sen tunnelman.
Jos joku lukee tämän, olisi kiva kuulla kommenttia.
Repaleisia miesten vaatteita. The Black Keysin musiikkia. Piano, jota Silja osaa soittaa ja jolla opetti rakastamaansa nuorta miestä, Nemoa, soittamaan. Piirustuksia, jotka kuvaavat epämääräisiä hahmoja, joista osalla on eläimen ruumis tai pää. Saima Harmajan kootut runot.
Nemo kuuntelee asunnon hiljaisuutta, yrittää miettiä, onko kyseisessä tilassa aaveita. Hän nostaa lattialta käsiinsä mustan puseron, jota on käyttänyt. Paita hajosi hänen muuttaessaan muotoaan. Hän huokaisee helpotuksesta ajatellessaan, ettei ole kertaakaan vielä muuttunut sudeksi Siljan nähden, ainoastaan käyttäytynyt välillä kuin susi: näykkinyt Siljaa, murahdellut ja toisinaan ulvonut.
"Miksi täällä on niin hiljaista?" Silja rikkoo hiljaisuuden, hämärän sytyttämällä valot huoneeseen, jossa Nemo istuu Saima Harmajan runokirja edessään.
"En tiedä. Koska sinä tulit kotiin?" Nemo puolestaan kysyy tytöltä, jonka iholla tämä havaitsee vielä rumia puremajälkiä. Silja häpeää näyttää niitä julkisesti kenellekään, kätkee ne paksun meikkikerroksen ja korkeakauluksisten puseroiden alle. Nemo tietää, mistä jäljet ovat peräisin, mutta ei sano mitään.
Silja kertoo palanneensa jonkin aikaa sitten, Terhi, hänen serkkunsa jäi vielä töihin ja menee ehkä niiden jälkeen Riston luokse. Nemolle nimet eivät kerro mitään, ei ainakaan Riston nimi.
"Mitä sinä mietit?" Silja kysyy vaitonaiselta pojalta, nostaa pöydältä käsiinsä albumin, johon he keräilivät joskus lapsina kiiltokuvia ja vaihtelivat niitä yhdessä Terhin kanssa.
"Mietin viime kesää, sitä, miten sain olla silloin vapaa", Nemo vastaa Siljalle, joka hymähtää. Silja ei käsitä, mitä vapaus on, millaista on olla susi, tuntea kaikki eri tavalla kuin ihminen.
Silja käy puhdistamassa ihonsa, kiskoo vihreän puseron päänsä yli. Hänellä on puseron alla harmaa toppi ja mustat rintaliivit. Hän on kaunis eikä Nemo saa silmiään irti hänestä, samalla tavalla hän oli katsellut kiiltokuvia, kun Silja oli töissä. Kun Silja palaa huoneeseensa, hän on vaihtanut ylleen löysän, mustan bändipaidan ja mustat trikookangasta olevat housut, avannut nutturan, joka on pitänyt hänen hiuksiaan kiristävässä otteessaan koko päivän.
Hän istuu sänkynsä laidalle ja alkaa selvittää sotkuisia, takkuisia hiuksiaan. Nemo katsoo vuoroin runokirjaa, vuoroin Siljaa, on lukevinaan katkelmia Saima Harmajaa ymmärtämättä ollenkaan, mistä runot kertovat.
”Tuskan ahjossa kerran suli/ sydämeni kova ja hiljainen./ Sitä liekit söi, sen puhdisti tuli/ ja itse kuolema takoi sen...”
Silja siteeraa sängyltä matalalla, hiljaisella ja salaperäisellä äänellään saaden Nemon hätkähtämään pöydän ääressä
”Mitä tuo on?” Nemo kysyy hetken päästä hiljaisuuden laskeuduttua jälleen huoneeseen.
”Yksi Saima Harmajan runoista. Sen nimi on ”Taottu sydän”, Silja vastaa, mutta ennen kuin hän ehtii jatkaa, hän katsoo kirjoituspöydän tuolin selkänojalla lojuvaa mustaa paitaa ja kysyy:
”Miksi tuo on tuollaisessa kunnossa?”
Nemo ei vastaa, hän suuntaa siniset silmänsä katsomaan uudelleen runokirjaa ja huomaa, että sen avonaisella aukeamalla on juuri se runo, jota Silja siteerasi äskettäin. Hän lukee toisen säkeistön mielessään, keskittyen lukemaansa:
”Niin elämä, aseellas' raskaammalla,/ lyö, iske, enää en murtua voi./ Minun sydämeni helisee moukarin alla,/ mitä kipeämmin lyöt, sitä syvemmin se soi...”
Silja on saanut hiuksensa selvitettyä ja napsauttaa cd-soittimensa päälle. Huoneeseen soljuva pianomusiikki, muistuttaa Nemoa sadepäivistä, kesästä, viinistä, suudelmista, Helsingistä... Minkä helvetin takia Helsingistä? Ehkä siksi, koska hän on käynyt siellä Siljan kanssa ainakin pari kertaa, silloin, kun Terhi on viettänyt aikaa oman perheensä kanssa. Mutta Silja ei ole kotoisin Helsingistä, vaan Järvenpäästä ja he ovat käyneet pääkaupungissa vain velvollisuudesta, koska Silja rakastaa kulttuuria, erityisesti taidemuseoita ja konsertteja, joita Järvenpäässä järjestetään melko vähän.
”Laulaisitko jotain?” Nemo pyytää Siljalta kuunneltuaan kappaleen verran pianomusiikkia. Silja huokaa kärsimättömästi ja kysyy puolestaan Nemolta:
”Etkö sinä sanonut, ettet tahdo minun laulavan?”
”Se oli silloin, kun tapasimme. Olen tottunut lauluusi näiden parin vuoden aikana.” Nemo vastaa.
”Mistä sinä tulit silloin, kun tapasimme ensimmäisen kerran? Ja kuka tai mikä sinä oikein olet?” Silja tivaa ruskeahiuksiselta nuorelta mieheltä, joka on asettunut asumaan hänen huoneeseensa, kulkenut hänen kanssaan kesäisessä, unisessa Helsingissä, sukeltanut hyiseen meriveteen vaatteet päällä.
Nemon katse rukoilee Siljaa olemaan kysymättä liikaa, mutta Nemon vartalo tahtoo Siljan lähelleen, vetää tytön syliinsä, sallia tämän koskettaa hänen hiuksiaan niin kuin aina. Siljalla olisi vielä enemmänkin kysymyksiä, mutta hän malttaa mielensä, sillä Nemolta on turha kysyä mitään, kun hän on tällä tuulella, ettei halua osallistua keskusteluun muuten kuin tuijottamalla.
Silja istuu pianon ääreen, pyyhkäisee ennen sitä siinä lojuvat repaleiset vaatteet lattialle, miettii hetken ennen kuin alkaa soittaa muutaman soinnun kiertoa ja hyräillä hiljaa, surumielisesti. Sävelet kietoutuvat toistensa lomaan niin kuin Nemo kietoutuu, takertuu Siljaan heidän viettäessään yöt kapealla sängyllä lämpimän peiton alla. Siljan kaunismuotoiset huulet muodostavat sanoja, joita Nemo kuuntelee edelleen kirjoituspöydän ääressä istuen.
”Vuokralainen, muukalainen,
sudenharmaa sukulainen.
Nuku varjoissa metsän jylhän,
ryömi suojaan vaaroista kylmän...
Vuokralainen, muukalainen,
sinisilmäinen lapsukainen.
Vielä aikaa aamuun anna,
sylissäs' mut metsään kanna...”
Silja ei malta millään lopettaa soittamista, ei nostaa sormiaan pianon koskettimilta, vaikka Nemo nousee kirjoituspöydän äärestä, hakee lasilliset viiniä heille ja menee soittamaan blues-kaavaa yhdessä Siljan kanssa. Tauoilla he siemailevat viiniä, suutelevat hellästi, mutta röyhkeästi toisiaan. Silja katsoo Nemon tatuointia, sutta, jolla on siniset silmät niin kuin Nemollakin, kysyy sitten:
”Miksi olet ottanut tuon? Mikä merkitys sillä on sinulle?”
”Susi on osa elämääni, osa minua. Aina.” Nemo vastaa matalalla äänellään, painaa huulensa uudelleen vasten Siljan huulia omistavasti, kaipaavasti. Hän ei haluaisi ajatella, että hänen on lähdettävä Siljan elämästä, toivoo, ettei Silja pitäisi häntä muukalaisena niin kuin nimittää tätä laulussaan, vaan ymmärtäisi, ettei häntä ole tarkoitettu elämään kuin hetkellisesti ihmisten maailmassa.
***
Olavi Uusivirta - Löysäläisen laulu
Mies olen kirjaton, karjaton aivan,
kun otti se omaksi sen viimeisen vaivan.
Suuri Sampo sittenkin saatiin toimimaan,
nyt lähti pojatkin Aatamin
taas naapurin omenia poimimaan.
Jäi lehtiin haalistuviin sanat, joiden päälle puhuttiin.
Nyt rakastun kiiltokuviin, joiden kauniita olevan huhuttiin.
Mistä ne tulisivat, ylevät aatteet,
kun saumoista ratkesivat mieleni vaatteet?
Siitä vuosia nyt jo on,
kun pihakoivusta pudottiin.
Sai kaikki lahjaksi puseron,
joka elämänlangasta kudottiin.
Ja syliin kylmän maan jäi intiaanikesäni haaveiden.
Nyt uppoudun Harmajaan kanssa kotitaloni aaveiden.
Ja pidänkin siitä huolen,
että lasini viini täyttää
ja kun pahalta alkaa näyttää,
viime pisaran siitä nuolen.
Ja odotan, että taipuu
jo lopulta selkä mielen,
jota kuristaa kahleet kielen
ja vapauden villi kaipuu.
On kädet kuin kerjäläisen,
niin rengin kuin isännänkin.
Nyt laulanee suuri Hänkin
jo laulua Löysäläisen.
