Title: Valonpilkahdus
Author: Aimtist
Rating: K-11
Genre: Slash, Drama
Pairing: Gerard/Lucius
AN: Aika lyhyeksi jäi mutta itse ainakin tykästyin. En muista yhtään, koska olisin viimeeksi käyttänyt minä-kertojaa teksteissäni, joten suhteellisen virkistävä kokemus.
Makoilen ruohomatolla, lukemattomien pensaiden takana, kaukana aivan kaikesta. Se on minun piilopaikkani maailmalta, paikka jossa voin vihdoin ajatella. Täällä saan vihdoin maistaa tätä kaivattua yksinäisyyttä ja rauhaa, sillä aikaa kun muut valmistautuvat palatsin uusiin riehoihin.
Ruskeansävyiset silmäni kohoavat taivaalle ja seuraavat harmahtavien pilvien näytelmää, se voitti monet palatsin esitykset. Pilvet eivät voineet näytellä huonosti, niiden aiheet eivät olleet täysin joutavia ja ylidramaattisia draamoja eivätkä ne yrittäneet vietellä minua heti kun niillä vain oli tilaisuus puhua kanssani.
Turhautunut huokaukseni katoaa huuruna taivaalle, näky on yllättävän kaunis. En tiedä miksi, mutta jostain syystä se muistuttaa minua hänestä. Se oli niin kaunis, niin huoleton ja niin helposti tuhottavissa oleva. Vain muutamassa sekunnissa niin kaunis näky oli kohonnut tummenevalle taivaalle, hylännyt tämän turhamaisen maailman ja lähtenyt pitämään tähdille seuraa.
Tunnen illan kylmyyden hiipivän sisimpääni, se juovuttaa minut ja saa silmäni tuntumaan raskailta. Jos vain hetkeksi sulkisin silmäni, ei kukaan minua kuitenkaan kaipaa, ei ainakaan nyt.
Heti kun luomeni painuvat kiinni alkavat pilvet näytellä taas roolejaan ja sinun vieno hymysi ja kultaiset hiuksesi valaisevat mieleni, myrkky oli tehnyt tehtävänsä. Vedän sinut välittömästi lämpimään syleilyyn, halaan sinua tiukasti enkä ole aikeissa päästää irti. Siitä oli vain muutama viikko, mutta viikot ovat pitkiä kuin vuosituhannet jos ne joutuu viettämään yksin.
”Olen pahoillani”, kuiskaan, kun annan käteni haroa välkehtiviä hiuksiasi.
”Mistä?” Ilmeesi on niin hämmentynyt, että se saa minut melkein naurahtamaan. Olisikin saanut, ellen kantaisi niin voimakasta raivoa sydämessäni.
”Isäni puolesta.” Se oli hankalaa mutta onnistuin hymähtämään huvittuneesti. En todellakaan tiedä, miten sinä voit aina olla niin rauhallinen, iloinen ja anteeksiantavainen. Sinä vain hymyilit ennen eroamme, vaikka tiesitkin jo tuomion, kun minä taas olisin rakastanut mahdollisuutta lävistää isäni miekalla kymmeniä kertoja, aina vain uudelleen ja uudelleen.
Silti en tehnyt sitä mutta ainut syy olikin, etten halunnut päästää häntä sinun luoksesi tänne ja itse jäädä askeltamaan maan päälle. Ei, tämä oli ehdottomasti parempi idea. Näin mikään ei erottaisi minua valostani.
”Älä suotta, me olemme vapaita”, sinä kuiskaat ja painat otsasi vasten omaani. Katseemme kohtaavat ja en voi estää onnellista hymyä valumasta huulilleni.
”Niin olemme, Lucius, minun valoni.”
Silmäsi säteilevät sanoilleni ja voin vain miettiä, miten onnellinen vihdoin olen.
Olin hylännyt isäni kuningaskunnan ja paennut paikaan, jonne hän ei koskaan uskaltaisi minua seurata.
Painan huulemme melkein yhteen mutta ensin minä kuiskaan vielä lupauksen jota en aio rikkoa, en koskaan. ”En anna minkään enää tulla väliimme, riistää sinua syleilystäni. En minkään.”
Kurot viimeisetkin millit huuliemme väliltä umpeen ja mutiset vielä niitä vasten: ”Tiedän, Gerard. Olethan sinä prinssi rohkeani, urhea ritarini.”
Tämä kaikki oli ensimmäinen valonpilkahdus viikkojen pimeydessä.
