Genre: Draama
Kirjoittaja: sonrisa
Ikäraja: K-11
Päähenkilöt: 17-vuotias tyttö Elisa, hänen paras ystävänsä Matias sekä teatterilaiset
//Tyynis korjasi ikärajaa
_____________________________________________________________________________________________
SINITAIVAAN PORTIT
"Mua ei kiinnosta teidän teatterinne - saatikka sitten uskontonne"
~ Elisa, 17v.
____________________________________________________________________________________________
Juliste jahtasi itseään kadulla. Koko ajan kylmemmäksi käyvä syystuuli sai sen tekemään niin. Ihmisten askeleet kävivät yhä raskaammiksi kaamosmasennuksen luisevien sormien raottaessa verhoa. Pian oli sen aika astua esiin. Sen vuoro loistaa lavalla. Vuoro vangita puolet populaatiosta tummasti verhoiltuun häkkiin, josta ei olisi ulospääsyä ennen kuin aurinko jaksaisi taas paistaa risukasaankin.
Syksy oli tullut. Kirjavat lehdet leijailivat alas puista ja saivat kaupungin nurmikentät muistuttamaan päiväkoti-ikäisten piirroksia. Tivolikin oli taas tullut kaupunkiin. Täynnä ilakoivia teinejä oleva maailmanpyörä valaisi horisontin, jonka iltataivas oli peittänyt tummaan lakanaan. Jos ne maailmanpyörän korit nyt tippuisivat, kuinka paljon kaupungin älykkyysosamäärä kasvaisikaan kerralla.
Mainosjuliste jäi pinteeseen muuten niin tasaisesta kadusta esiin törröttävään kivipariin. Ohittaessani sen yritin potkaista kyseisen turhakkeen irti. Pelastaa sen. Operaation hieman epäonnistuessa satutin vain varpaani kiviin, joiden sieluni silmin näin virnuilevan minulle ilkikurisesti. Juliste taas takertui jalkaani kuin mikäkin pikkulapsi. Irrotin julisteen jalastani ja olin jo päästämässä sen takaisin luontoon, kun päätin kuitenkin lukea, mitä tuossa syystuulen ja katukivetyksen raiskaamassa lappusessa luki.
”Teatteri Sinitaivas etsii uusia näyttelijöitä vanhojen harrastajiensa joukkoon! Ota yhteyttä toimistoon tai tule käymään 3.11” ja yhteystiedot alla. Sinitaivas? Miten kliseinen nimi. Teatteria? Ei ikinä. En voisi ikinä pistää itseäni naurunalaiseksi satojen uteliaiden silmäparien tuijottaessa. Kuka oikeasti voi nauttia siitä, että esittää jotakuta muuta? Mielenhäiriöiset? Sekopäät! Sitä paitsi, kulttuuri-ihmiset on aina hirveen snobeja. Katsoo muita nenänvarttaan pitkin. Ihan kuin ne olisi jotenkin parempia kekkaloidessaan nauravan ihmisjoukon edessä tai kuvatessaan jotain pirun vuotavaa vesihanaa. Kaupungit on täynnä teattereita ja taidegallerioita. Kaikki niistä taas täynnä snobeja ja papereita, joille on piirretty muutama viiva, nimetty tapaan ”urbaani yksinäisyys” ja törkätty jumalattoman monta nollaa sisältävä hintalappu siihen alle. Sinitaivas. Ties mitä uskonnollisia taiteilijahörhöjä sielläkin pyörii. Varmaan käsiohjelman kanssa samaan hintaan saa uusimman Vartiotornin numeron.
Rutistin julisteen, mutta jostain kumman syystä pistin sen taskuuni. Heitän sen pois kun seuraava roskakori osuu eteen.
En kuitenkaan muistanut koko julistetta ennen kuin se kotiin saavuttuani kaipasi huomiota. Ripustaessani takkiani naulakkoon putosi ruttuinen julistepallero lattialle kevyesti rasahtaen. Poimin sen ja viimein se saapui matkansa päähän – huoneeni paperikoriin. Sori Sinitaivas, mua ei kiinnosta teidän teatterinne - saatikka sitten uskontonne.
-Teatteria. Mikset menis? Matias kysyi löydettyään julisteen yleensä tyhjyyttään huutavasta paperikoristani ja luettuaan sen.
- Koska se on vaan yks snobien kokoontumispaikka muiden joukossa. Musta ei koskaan tuu sellasta pirun nirppanokkasta hörhöä. Enkä ees oo mitenkään taiteellinen.
- Kyllähän sä laulat.
- Joo, suihkussa ja nuotin vierestä.
- Lauloit sä mullekin, vieläpä hyvin. Ja soitathan sä kitaraa.
- Ehkä kerran vuodessa.
- Älä viitti Elisa.
- Anna olla. Mä en vittu oo menossa sinne, sanoin. Nappasin julisteen Matiaksen käsistä, rutistin sen jälleen ja viskoin uudestaan roskakoriin.
Matias huokasi syvään.
- Ehkä se vois olla ihan hyväks sulle.
- Hyväks mulle?
- Kokeilla jotain uutta.
- Väitätsä et mä oon jotenki tylsää seuraa vai?!
- En tietenkään, mut miettisit edes. Vähän uutta näkökulmaa. Et sä siinä mitään menetä, jos käyt siellä. Mun täytyy nyt mennä. Pianotunnit kutsuu.
Matias pussasi mua pikaisesti poskelle ja lähti. Ovella se vielä kääntyi katsomaan taakseen ”Mieti edes”. Näytin Matiakselle keskisormea, mutta se vain hymyili, niin kuin aina. En ymmärrä, miten se oli jaksanut mua jo näinkin kauan. Ollaan oltu parhaita ystäviä siitä lähtien kun ensikerran lotaisin hiekkalaatikolla Matiasta kiusannutta Eeroa tuliterällä punaisella hiekkalapiollani päähän. Mikä lienee myös syy siihen, miksei Matiaksella itse asiassa ole muita ystäviä kuin minä, saatikka sitten tyttöystävää. Kukaan ei uskalla lähestyä sitä mun ja nykyisin punaisena lapionani toimivien mielipiteideni takia. En usko kohtaloon, horoskooppeihin tai mihinkään yhtä turhanpäiväiseen löpinään, mutta pikkuhiljaa on kai munkin pakko myöntää, että vastakohdat täydentää toisiaan. Matias ikuisena kokeilunhaluisena optimistina ja minä ainaisena realistina – ja pessimistinä.
Vaikka olinkin vankasti päättänyt, etten astuisi jalallanikaan Teatteri Sinitaivaaseen, Matiaksen sanat jäivät kuitenkin takaraivoon kummittelemaan. Mitä mä menettäisin, jos kävisin siellä katsomassa? Kärsisikö mun periaatteet niin hirveästi yhdestä visiitistä? Jos ja kun naamat ja tilat ei miellytä, voisin vain marssia ulos. Kaivoin julisteen paperikorista tarkistaakseni päivämäärän. 3.11. Huomenna. Mulla olisi siis vielä vuorokausi aikaa miettiä. Jos päättäisin mennä, ja en pitäisi kokemuksestani, olisi mulla vielä paremmat perustelut Matiakselle kun se seuraavan kerran alkaisi inttää vastaan. Olisin oikeasti nähnyt sen snobimaailman ja ne hörhönirppanokat. Kokenut sen ihan itse. Paska reissu, mutta olisipahan tullut tehtyä. Saisipahan roskakori lisää täytettä vartiotornista ja ties mistä muista brochuureista, mitä ne siellä varmasti jakelee.
3.11, tiistai. Miksi kolmas? Miksei kolmastoista? Aivan. Kolmastoista päivä olisi perjantai ja silloin ne horoskoopeille ynnä muulle yleiselle hörhöilylle uskolliset hipit istuvat koko päivän hiljaa talonsa syrjäisimmässä nurkassa. Ulos ei voi mennä, jos vaikka näkee vielä mustan kissan ylittävän tietä. Tai mitä jos tonnin painoinen meteoriitti vaikka putoaa niskaan. Saavun Sinitaivaan ovelle. Varsinainen taivaan portti, ruskea, ränsistynyt, hieman vino ovi, joka avattaessa suorastaan huutaa vuosien kivusta. Ne pari säälittävää porrasta oven alapuolella – yhtä kärsineitä. Ensimmäinen askelma on jopa hieman vajonnut maan sisään. Painavia hippejä. Sumopainija hippejä. Tai hyvin tähdätty meteoriitti.