Kaikista päivistä, K-11

[nauha]

Tekstin nimi: Kaikista päivistä
Kirjoittaja: nauha
Ikäraja:K-11
Tyylilaji/genre: Draama, luulen.
Paritus Mooa/Leo
Varoitukset: puhekielisyys, intertekstuaalisia viittauksia ylettömään väkivaltaan, huumausaineita
Yhteenveto: Se uskoi, että elämä voisi yllättää meidät koska vain. Että huomisen mukana voisi ikkunasta sisään syöksyä lentokone, joka murentaisi meidät vasten toisiamme ja jättäisi katkennein kylkiluin haukkomaan henkeä.

A/N: Originaali10, vastaa sanalistan kysymykseen Milloin?




Leo oli ollut muuttuja mun vakiotermien täyttämässä elämässä siitä lähtien, kun me täytettiin 17. Se oli termi, jota on siirreltävä lausekkeessa paikasta toiseen tasapainon säilyttämiseksi. Sen kanssa f(x) ei koskaan ollut yhtä kuin y, eikä päivien mittaa voinut laskea ennalta. Se varmisti aina, etten mä vaan tyydy, vaan otan kaiken, minkä tarvitsen ja enemmän .

- - -

Huoneen seinät on sinappia ja mustaa kukkakuviota. Me maataan lattialla savukkeet palaen ja hiki helmeilee meidän otsilla, koska on elokuu ja maailma paikallaan.
”Tiiätsä sen leffan Natural Born Killers?” Leo kysyy ja sen silmäkulmiin piirtyviin uurteisiin leijailee tuhkaa.
“Joo.”
“Me voitais olla niinku Mickey ja Mallory. Mallory ja Mickey, tiiäthän?”
”Joo, kyllä mä tiiän”

Mä haluaisin lyödä Leoa kasvoihin ja sanoa, etten halua olla niin kuin Mickey ja Mallory, Mallory ja Mickey, mutten sano. Makaan vain paikallani ja katselen kattoa kohti kohoavia savuvanoja. Mä ehkä haluaisin olla me. Leo haluaisi olla maailmanvalloittaja. Mä vedän liian syvään henkeen ja tunnen tukehtuvani.

”Mä voisin viedä sut pois.”
Mun pää retkahtaa puolelta toiselle ja Leon silmät on mustat ja varmat. Sen hiukset on vielä oljenvaaleat ja sekaisin. Mä melkein haluan sanoa kyllä.
Ilma seisoo ja tajunta nousee savupilven mukana katonrajaan.

- - -

Leo puhui aina sekavia, se oli kai pienestä pitäen ollut sellainen. Se uskoi, että elämä voisi yllättää meidät koska vain. Että huomisen mukana voisi ikkunasta sisään syöksyä lentokone, joka murentaisi meidät vasten toisiamme ja jättäisi katkennein kylkiluin haukkomaan henkeä.

Yhdeksäntoista kesäisenä Leo ajeli hiuksensa ja hankki pyöreät lasit, enkä mä sen koommin nähnyt sen olkitukkaa. Se otti tavaksi kertoa huonoja vitsejä siitä, millaisella aseella ampuisi ja miten isäni saisi ottaa hengiltä. Mä opettelin kävelemään liukuportaissa ja väistelemään paikallaan könöttäviä nyrpeitä kaupunkilaisia.

- - -

Kasatessani lavoja Inexin varastolla mietin zombie-apocalypsea ja liikenneruuhkia.  Tauolla Leo soittaa ja sanoo, ettei maailmanloppu ole tulossa, jollei sitä järjestetä ja voin yhtä hyvin lopettaa odottamisen.
”Jaa”, mä vastaan, enkä anna hymyn huulilla olla enempää kuin puolikas.
Kahvi läikkyy yli, kun pakkauspuolen Maija kysyy kovaan ääneen:
 ”Onkos meidän Mooalla tyttöystävä?”
Mä pyyhin kahvit hihaan ja jätän vastaamatta. Toivotan Leolle hyvää päivää ja se nauraa liian kovaa.

Illalla kotona isä istuttaa pöydän ääreen.
”Mooa sä olet 22 ja sun kaljulla poikaystävällä on nenässä rengas. Eihän se käy”, se sanoo vakavana ja mä puren hampaat yhteen etten naurais tai huutais tai vaan lakkais olemasta.
”Sun piti mennä yliopistoon”, isä jatkaa ja sen korvanviertä pitkin pyörii hikipisara.
”Niin mä meenki. Joskus.”
”Miksei se joskus voisi pikkuhiljaa olla nyt?”
”Mä en tiedä.”

- - -

Viikko sen jälkeen mä seisahdun metrotunnelissa liukuportaiden eteen ja tiiän, etten voi tänään väistellä ketään.
”Tänään sä voit viedä mut pois”, mä sanon Leolle puhelimeen ja suljen ennen kuin se ehtii vastata mitään.
Kääntyessäni mä jätän väkijoukkoon ihmisen mentävän aukon. Tänään x voi olla y.

[turkinpippuri]

Mulla on joku juttu teksteihin, joissa on mukana matematiikkaa. Kiitos siis ensinnäkin siitä.

Tykkäsin tästä muutenkin hurjan paljon! Hahmot tuntuivat syviltä ja moniulotteisilta, vaikka teksti olikin näinkin lyhyt. Leo varsinkin tuntui persoonalta, jollaisista ei kukaan oikein kirjoita. Leon ajatukset olivat pelottavia, mutta ne jollain tavalla tekivät tästä tekstistä paremman, ja herättivät myös kysymyksen siitä, miksi Mooa seurusteli Leon kanssa, vaikka piti tämän puheita ja väkivaltaisia ajatuksia sekavina ja huonoina vitseinä.

Tässä tekstissä on monta sellaista juttua, joita en oikein osaa eritellä, mutta jotka osoittavat sun olevan taitava kirjoittaja. Pitää mennä etsimään sulta lisää luettavaa.

Kiitos tästä! Hienoa, että finistä löytyy vielä hyviä originaaleja.

[nauha]

turkinpippuri, mullakin on juttu teksteihin joissa on matematiikkaa! Kuten ehkä näkyy.
Mulla on myöskin juttu lyhyisiin teksteihin.

Ehkä sekavuus ja huonot vitsit on sitä, mitä Mooa tarvitsee Leolta ollakseen ite edes jotenkin kokonainen.
Tai ehkä ne vain sopii toisilleen.

Tuntu muuten todella hyvältä nähdä tämä kommentti aamulla kun neljältä heräsin töihin.
Kiitos siitä
Ja siitä, että pidät mua taitavana. Toivottavasti tuun joskus kirjottamaan jotain muutakin, joka sua miellyttää!

[sugared]

Rupesin nyt sitten tutustumaan sun teksteihin laajemminkin, kun niihin runoihisi jo ehdin ihastua. :--) Tästä oli oikein hyvä aloittaa, tykkäsin nimittäin hirmuisesti.

Pidin hienoisen alavireisestä tunnelmasta, arkisuudesta, ankeudestakin. Passiivisuudesta. Siitä, että poltettiin tylsinä pilveä ja oltiin töissä pakkaamossa. Tässä ei kuitenkaan osoiteltu tai alleviivattu sitä ankeutta, tai no isä vähän yritti. Minulle jäi kuitenkin sellainen olo, ettei Mooa koe, että hänen elämässään olisi mikään erityisen huonosti. Tekstissä ei ollut sellaisia suuria sanoja kuin rakkaus, mutta kuitenkin se paistoi läpi. Ihastuin tämän ideaan, siihen, miten voi pitää toisesta kiinni siitä huolimatta, että toisessa on epämiellyttäviä ja välillä pelottaviakin piirteitä. Sitä kun ei voi valitettavasti päättää, millaiseen tapaukseen ihastuu tai rakastuu. Misantropiselta vaikuttava Leo ja androgyyni Mooa ovat onnistuneita hahmoja ja tulevat iholle näin lyhyessäkin tekstissä. Kieli oli kekseliästä ja yksityiskohdat, kuten Natural Born Killers (yleensä nämä tällaiset viittaukset eivät syystä tai toisesta muhun iske, mutta hyvin toteutettuna toimi) ja zombie-apocalypse (nimenomaan näin kirjoitettuna) viehättivät. Loppu jätti kyllä mut vähän kylmäksi, ei ihan auennut kunnolla. Kokonaisuus oli kuitenkin loistava, ja jatkankin sun teoksiin tutustumista!

[nauha]

sugared, nyt olen kyllä jo aivan hämmentyneen iloinen! Tuntuu älyttömältä että tykästyit runoihini niin kovasti, että halusit lukea jotain muutakin. Kyllähän mie ite runojani rakastan, mutta että joku muukin

Hauskaa miten hyvin oot tavoittanu tästä ne teemat, joita mie olen yrittänykki rakentaa.
Ja ihanaa, että pidit omituisista yksityiskohdistani! Mulle juurikin Leon Natural Born Killers ja Mooan zombie-apocalypse kertoo niistä ihmisinä tosi paljon.

Ymmärrän miksi loppu tuntuu irralliselta ja jättää kylmäksi, enkä ole itsekään siihen 100% tyytyväinen. Se vain oli ainut oikealta tuntuva tapa

Kiitos vielä hurjasti kommentistasi, se on aina paras tunne kun uusien viestien listalla näkee oman tekstinsä

[Ilargia]

Heippa,

nimimerkki ”Osaan kommentoida vain lainausten avulla” ilmoittautuu…

Mä ehkä haluaisin olla me. Leo haluaisi olla maailmanvalloittaja.

Komppailen edellisiä siinä, että hahmot tuntuvat yllättävän vahvoilta, vaikka tarina on näin lyhyt eikä heitä tunne muiden tekstien kautta. Nämä lauseet ovat jotenkin hirveän kuvaavia paitsi hahmojen, myös niiden suhteen kannalta.

Ilma seisoo ja tajunta nousee savupilven mukana katonrajaan.

Kuvailua on juuri sopivasti. Esimerkiksi tästä pidän kovasti. Tarina on sen verran minimalistinen, ettei runsaampi kuvailu olisi oikein sopinut, mutta toisaalta kuvailua on riittävästi, jotta lukija pääsee sisään maailmaan ja tunnelmaan.

Tauolla Leo soittaa ja sanoo, ettei maailmanloppu ole tulossa, jollei sitä järjestetä ja voin yhtä hyvin lopettaa odottamisen.

Tämä on jotenkin mahtavan random.

Illalla kotona isä istuttaa pöydän ääreen.
”Mooa sä olet 22 ja sun kaljulla poikaystävällä on nenässä rengas. Eihän se käy”, se sanoo vakavana ja mä puren hampaat yhteen etten naurais tai huutais tai vaan lakkais olemasta.
”Sun piti mennä yliopistoon”, isä jatkaa ja sen korvanviertä pitkin pyörii hikipisara.
”Niin mä meenki. Joskus.”
”Miksei se joskus voisi pikkuhiljaa olla nyt?”
”Mä en tiedä.”

Tämä dialogi on ihana. Jotenkin niin aito. Isästäkin tulee voimakas mielikuva, vaikkei se esiinny kuin muutamien rivien verran.

En tiedä, jotenkin tästä tuli mieleen oman välivuoden ja erinäisten kesätöiden aikana nähdyt tehtaat ja vastaavat. Niissä aina pyörii vähintään yksi tyyppi, joka on viidettä(toista) vuotta menossa yliopistoon, joka on päätyny töihin ko. paikkaan, koska niin nyt vaan on käynyt ja joka ei oikeastaan ole sitä mieltä, että sen asiat olisi huonosti, vaikka ei ne nyt niin erikoisen hyvinkään ole.

Muakin ehkä vähän häiritsee lopun epämääräisyys, vaikka toisaalta se kyllä sopii muun tekstin tyyliin. Se on vähän rajalla, ehkä se voisi olla ihan vähän selkeämpi – mutta ei paljon. Siitä kuitenkin pidän, että uusi viittaus matematiikkaan liittää lopun aloitukseen. Ja ihmisen mentävä aukko väkijoukossa on hieno.

Kiitos hienosta lukukokemuksesta!

-Ilargia

[nauha]

Heipähei Ilargia! Minusta lainausten avulla kommentoiminen on aivan oivallinen tapa kommentoida, eli turha sellaista märehtiä!

Mä haluaisin ajatella, että vahvat hahmot ja lyhyet tekstit on mun juttu. Mieluummin kaiketi niin päin, kuin vaisut hahmot ja pitkät tekstit, koska siinähän nyt ei olisi mitään järkeä, hahmokeskeinen kirjoittaja kun olen. Mukavaa, jos se näkyy.

Mooa ja Leo ovat hahmoina jopa mulle semi randomeja (tai ehkä eivät, ehkä vain kuvittelen niin, mutta ainakin kombona) ja heitä kirjoittaessa oli hauskaa viljellä omituisia yksityiskohtia, kuten maailmanlopun tulemattomuus.

Lopun epämääräisyyden näen itsekin, siitä vain tuli sellainen ja sen muuksi tekeminen tuntui jotenkin mahdottomalta. Hyvä jos ei liiaksi häirinnyt ja se kuitenkin istui muuhun tekstiin!

Kiitos kommentistasi, lämmitti mieltä että olit löytänyt noinkin paljon mieleisiäsi kohtia esiin nostettaviksi. Musta on hauskaa, kun mun tekstejä lainataan.