Nimi: Bussimatka
Ikäraja: Sallittu
Haaste: Itsetutkiskelun lukuvuosi - originaali itsestäsi
Oma sana: Hmm... Tää on melkei täydelline kuvaus mun jokaisesta aamusta, bussimatkasta 26:sen bussilla. Ei kovinkaan henkilökohtainen, voisi olla kuvaus kenen tahansa aamusta.
Bussimatka
Apulanta soi täysillä kuulokkeissa. Kuusitoistavuotias tyttö kävelee bussipysäkkiä kohti, valkoinen, kulunut laukku käsivarrella ja huppu päässä. Kevään tullen tyttöä ei näy, mutta aina talvisin, talvisin tyttö saapuu taas.
Lumi narskuu jalkojen alla, mutta tyttö ei kuule sitä, sillä Apulanta soi niin kovaa. Se kuuluu oikeastaan läpi asti, mutta tyttö ei välitä ohikulkijoiden vihaisista mulkaisuista. Bussipysäkillä tyttö laskee laukun penkille, penkoo sitä hetken ja vetää sieltä sitten Estonia – lompakon, joka on luonnollisesti ostettu Virosta, Pärnun ihanasta kaupungista, jota tyttö rakastaa, kaupungista, jossa hän toivoisi asuvansa. Sen sijaan hän asuu täällä, Keski – Suomessa, jossa ihmiset puhuvat oudosti ja jossa ei rehellisesti sanottuna ole mitään järkeä. Miksi vanhemmat ostivat äidin lapsuudenkodin keskeltä ei mitään, jossa on viisisataa metriä lähimmälle bussipysäkille sen sijaan että tyytyisivät kaupunkiin, joka kutsuu tytön nimeä?
”On se hyvä, ettei me asuta kaupungissa, siellä kaiken ruuhkan keskellä”, vanhemmat sanovat usein ja tyttö vain nyökkäilee, vaikka ei tarkoitakaan nyökkäystään. Sillä hän vihaa tätä, vihaa kotiaan, vihaa paikkakuntaa, jossa on syntynyt ja toivoo aina asuvansa keskellä kaupunkia, siellä, missä on metrin kävelymatka jokaiseen paikkaan.
Tyttö painaa bussikortin leimauslaitteeseen, joka piippaa, mutta edelleenkään tyttö ei kuule piippausta, sillä hän kuuntelee musiikkia yhäkin. Hän ottaa Nokia ExpressMusic kosketusnäyttöpuhelimen taskustaan, säätää musiikkia hieman hiljaisemmalle ja sanoo hyvän huomenen bussikuskille. Sen jälkeen tyttö jatkaa matkaansa, hän kävelee taakse, istuutuu nurkkaan ja säätää taas musiikin täysille. Apulannan Jumala soi puhelimesta eikä tyttö elä enää tässä maailmassa.
Bussin lähdettyä liikkeelle tyttö painaa stop nappulaa puhelimesta ja musiikki lakkaa. Hän irrottaa mustat kuulokkeet puhelimesta ja napit pois korvistaan ja palaa takaisin tähän maailmaan, tähän hetkeen. Tyttö työntää kuulokkeet taskuunsa ja kaivelee taas laukkuaan ja löytää sieltä paksun kirjan, J.R.R.Tolkkienin Taru sormusten herrasta, Sormusten ritarit, joka tuli ostettua hetken mielijohteesta. Mutta tyttö ei kadu, sillä tarina vie mukanaan ja tyttö on iloinen kirjan paksuudesta, tämän sarjan läpi kahlaamisessa menee kauan, siitä tyttö on varma.
Seuraavan kerran tyttö hätkähtää vasta, kun bussi pysähtyy nytkähtäen bussipysäkille. Tyttö tajuaa, että seuraava bussipysäkki on hänen ja työntää kirjan takaisin laukkuunsa. Hän ei paina heti nappia, odottaa siihen inhottavaan risteykseen asti ja painaa vasta sitten. Samalla hän lähtee myös liikkelle, nostaa laukun käsivarrelleen ja työntää paljaat kädet taskuihinsa, kävelee bussin takaovelle. Hän nostaa myös hupun takaisin punaruskeille hiuksille ja napittaa takkinsa paremmin päälle. Bussi pysähtyy nytkähtäen, taas. Tällä kertaa pysäkki on hänen ja tyttö astuu ulos bussista, huutaa kuskille kiitoksen ja jatkaa matkaansa kohti ylämäkeä.
Ja aamu on jälleen ollut täynnä Apulantaa.
